Vuoden 2011 parhaat elokuvat blogaajien mielestä: Drive ja Melancholia

Suomalaiset elokuvablogaajat ovat puhuneet: vuoden 2011 paras elokuva on parivaljakko Drive ja Melancholia. Kaksikon välille ei tullut eroa oikeastaan missään vaiheessa, sillä edellistä äänestäneet antoivat järjestään pisteen myös jälkimmäiselle ja vice versa. Kakkoseksi nousi Black Swan ja kolmoseksi Iho jossa elän (La piel que habito). Pistesijat jakautuivat kuuden elokuvan kesken: Another Year, Attack the Block, Klovn – The Movie, Nader & Simin: Ero, Rango ja The Tree of Life. Kenties pienoisena yllätyksenä voi pitää, että Le Havre sai vain yhden äänen.

Kysely lähetettiin suomalaisille leffablogaajille, joista 15 vastasi joulukuun loppuun mennessä. Heitä pyydettiin listaamaan viisi parasta tänä vuonna näkemäänsä elokuvaa, olivatpa ne valmistuneet milloin hyvänsä. Iso osa päätyi listaamaan suosikkinsa teatterilevitykseen vuonna 2011 päätyneistä elokuvista, mutta eivät kaikki – ja hyvä niin. Tausta-ajatuksena nimittäin on, että vaikka elokuvateatterit saattavat olla hiipumassa, elokuvan ystävällä on entistä enemmän mahdollisuuksia nähdä mitä erikoisempia filmejä kaikilta ajoilta ja kaikista maista.

Listaus tuloksista, kunkin blogaajan äänestyslipuke perusteluineen sekä osalta myös yleinen luonnehdinta elokuvavuoden sadosta löytyy astumalla peremmälle.

elokuva	ääniä	vuodelta
Drive	7	2011
Melancholia		2011
Black Swan	4	2010
La piel que habito	3	2011
Another Year	2	2010
Attack the Block		2011
Klovn – The Movie		2010
Nader & Simin: Ero		2011
Rango		2011
The Tree of Life		2011
Alamar	1	2009
Amintiri din epoca de aur / Tarinoita kulta-ajalta		2009
Blow Out		1981
Bridesmaids		2011
Les contes de la nuit		2011
Crumb		1994
Exit through the Gift Shop		2010
Festen		1998
Hanna		2011
Le Havre		2011
Hyvä poika		2011
Illusionisti		2010
In Time		2011
Jumalista ja ihmisistä		2010
Kohtalon valvojat		2011
Kätkijät		2010
The Hunter / Shekarchi		2010
Love like Poison		2010
Låt den rätte komma in		2008
Midnight in Paris		2011
Over Your Cities Grass Will Grow		2010
Real Steel		2011
Red State		2011
Rise of the Planet of the Apes		2011
Sátántangó		1994
Sick: The Life and Death of Bob Flanagan, Supermasochist		1997
Source Code		2011
Submarine		2011
Sulatetut miehet		1984
Super		2010
Sweetgrass		2009
Tintin seikkailut		2011
A torinói ló / Torinon hevonen		2011
Troll Hunter		2010
Tyrannosaur		2011
Wah Do Dem		2009
Das weiße Band – Eine deutsche Kindergeschichte / Valkoinen nauha		2009

** ** **

Sami Pöyry, Monadi-Filmi:

Ylläolevat elokuvat eivät ole missään erityisessä järjestyksessä. Kuten arvata saattaa, listasin parhaimmiston vain tämän vuoden suomalaisista ensi-illoista.

Elokuvavuosi taisi olla ihan hyvä, noin 2000-luvun elokuvavuodeksi. Huiput olivat todellakin huippuja, mutta niiden jälkeen oli väljempää. Tiedä sitten, mitä kaikkia herkkuja jäi suomalaisen levityksen ulkopuolelle.

Hyvä poika oli se kotimainen elokuva, jota oli kiva katsoa. Midnight in Paris lämmitti mieltä muuten vain. Nader ja Simin riitelivät miellyttävän inhimillisesti, mutta eivät mestaruustasolla. Muiden kehumista elokuvista katsomistaan odottavat vielä ainakin Moneyball ja Apinatytöt

Hehkutetuista tapauksista Drive ja Le Havre jättivät kylmäksi. Coenien Kova kuin kivi ei sekään ollut niin kova kuin ehdin toivoa. Melancholiasta en ollut oikein mitään mieltä.

Transformers 3D oli aivan poikkeuksellisen riipivää paskaa, jonka myötä uskoni ihmisyyteen kuoli hiukan. Kammottavaa oli myös tajuta, kuinka helposti joukko ahneita sikoja onnistui tappamaan filmin. Arkistonäytöksissä todistetut, häikäisevät filmikopiot Tuulen viemäästä Eyes Wide Shutiin auttoivat kuitenkin jollain tasolla kieltämään totuuden.

Another Year (2010): Mike Leighiä parhaasta päästä. Se ei ole vähän.

Iho jossa elän (2011): Almodóvaria parhaasta päästä. Sekään ei ole ihan vähän. Oli jännittävää seurata, kuinka monet pohtivat tämän syvällisyyttä tai sen mahdollista puutetta. Elokuva ei ehkä äkkiseltään näytä tyypilliseltä viihdetuotteelta, mutta juuri tällaista viihdettä haluaisin nähdä enemmän. Yhtä aikaa hauskaa, jännittävää, hämmentävää, komeaa, arvaamatonta ja ties mitä.

Kätkijät (2010): Ghibli tekee hyviä elokuvia, mutta niistä joka toinen on rönsyilevyydessään saanut minut nukahtamaan teatterin penkille. Kätkijöissä homma pysyi kerrankin täydellisesti kasassa. Mahdottoman kaunis, parhaalla mahdollisella tavalla pienimuotoinen elokuva.

Tintin seikkailut (2011): Ensimmäinen elokuva, jonka olen käynyt katsomassa kolmesti ensi-iltakierroksella. Ei täydellinen, mutta humalluttavan elokuvallisessa toiminnallisuudessaan ainutlaatuinen tapaus. 3D-version ehkä olennaisin ero rillittömään editioon on siinä, että 3D:stä puuttuu vauhti, ja sitä myöten noin 80 prosenttia elokuvan hienoudesta.

The Tree of Life (2011): Oli aivan jotain muuta kuin odotin. Ehti kestonsa mittaan tulla aivan liki, mutta kerkesi myös lipua jonnekin kauas pois ennen loppumistaan. Tätä tulee todennäköisesti sulateltua pitkään.

** ** **

UrsulaB, Filmitähti

Drive: Intensiivinen ja erilainen, Ryan Gosling on huikea ja kaikkea ryydittää musiikki joka vie mukanaan.

Melancholia: Ihon kananlihalle nostattava teos joka on enemmänkin taidetta kuin elokuva.

Attack the Block: Vuoden yllättäjä ja paras kauhu/trilleri-elokuva

Hanna: Vuoden toimintaelokuvat eivät vakuuttaneet, ainoita toimivia genren tekeleitä tänä vuonna oli Hanna.

Black Swan

** ** **

Kalle Heino, Neljäs näytös

Tänä vuonna olen missannut jokseenkin ison läjän tuoreita elokuvia. Johtuen siitä, että viime aikoina olen nukahtanut järjestelmällisesti elokuvateatterissa viimeistään esityksen puolivälissä – leffasta ja sen laadusta riippumatta. Esimerkiksi Drive oli vahvoilla tälle listalle, mutta koska elokuvan puolivälissä on kohdallani musta aukko, en voi tätä vahvistaa. Elokuvavuodelle 2012 toivonkin siis itselleni hieman skarpimpaa henkistä vireystilaa.

Black Swan (2010): Piinaava balettitrilleri on taattua Aronofskya, leffavuoden ehdoton helmi, jonka tarina etenee ja kiristyy vauhdikkaan visuaalisin keinoin, tunteella ja tyylillä. Mysteerinen leffa saa arvoisensa päätöksen, mutta sellaisten käänteiden kautta, että sen jälkeen on vielä mieltä kiihottavaa funtsia, mitä oikein tapahtui, mikä oli totta ja mikä päähenkilön mielenvikaisuutta.

Wah Do Dem (2009): Pirteän ja värikkään jenkki-indien tarina ei ole varsinaisesti uraauurtava, mutta tuo mainiosti esille tropiikinkaipuun hyvät ja huonot puolet – reggaella ja Jamaika-maisemilla tyylikkäästi ryyditettynä. Ja Carl Bradshaw’ta on tietysti ilo aina katsoa.

Midnight in Paris (2011): En ole koskaan ollut syvällä Woody Allenin maailmassa, mutta tämä uutukainen säväytti tujakasti. Allen todistaa jälleen hallitsevansa hauskat mutta samalla riipivän samaistuttavat henkilöhahmot sekä tarinan suunnankäännöt juuri oikeilla hetkillä. Leffa muistuttaa oivasti, että idolitkin ovat vain ihmisiä – joilla on omat idolinsa omia puutteitaan täyttämässä.

Sulatetut miehet (1984): Itse asiassa olen nähnyt tämän sosialistisessa Puolassa tehtaillun hämäryyden jo useamman kerran aiemmin, mutta se parani jälleen biljoona astetta kun katselin sen jälleen tänä vuonna uudestaan. Naisten hallitsemasta tulevaisuuden maailmasta ja siellä heräävästä kahdesta tieteelle uhrautuneesta mieskoehenkilöstä kertova elokuva on scifi-kalkkunoiden ehdoton kuningas!

Kohtalon valvojat (2011): Jos paperilla näin hölmöltä kuulostava elokuva voi todellisuudessa olla näin hyvä, ei voi kun kumartaa ja suudella tekijöiden varpaita. Perinteisillä palikoilla toki mennään ja tunteisiin vedotaan by the book, mutta palikat on asetettu paikoilleen tiukasti, särmikkäästi ja hieman omia lisukkeita ladellen.

** ** **

Essi Suomela, Zombie Room

Drive (2011): Ihana kasarifiilis, täydellisen tyylikäs kuvaus, ihanan kieroutunut käsis, Ryan Goslingin hieno näyttelytyö ja vuoden paras soundtrack!

Melancholia (2011): Kaunein koskaan tehty elokuva maailmanlopusta. Kirsten Dunstin roolityö on Oscarin arvoinen. En muista koskaan nähneeni yhtä hienoa kuvausta masennuksesta.

The Tree of Life (2011): Terence Malick ei petä! Upea tunnelma ja kuvaus. Vuoden eeppisin ja kaunein leffa!

Red State (2011): Kevin Smith is back! Vuoden hauskin musta komedia! Leffa on yhtä aikaa oikeasti ahdistava ja hillittömän hauska.

La piel que habito (2011): Almodovarin kierotunein teos to date. Käsis on yksi vuoden parhaista ja leffan juonitwist on Kuudes Aisti -leffan tasoinen.

** ** **

Eugen Gurjasti, Damn Good Coffee

Black Swan (2010): Visuaalisesti, tyylillisesti ja tunnelmansa puolesta upea sekoitus Polanskin Inhoa ja Powell & Pressburgerin Punaisia kenkiä. Hieman tarpeettomillakin shokkiaspekteilla yleisöä kosiskeleva elokuva pysyy kasassa täydellisenä kokonaisuutena, antaen mielettömän elämyksen kokonaisvaltaisena kokemuksena inhoa, pelkoa ja pakkomielteitä.

Melancholia (2011): Taitavasti rakenneltu monitasoinen elokuva maailmanlopusta ja siihen suhtautumisesta. Taide- ja elokuvahistorialle kunniaa tekevä Lars von Trier on luonut täysin oman tunnistettavan, näyttävän tyylinsä, joka saattaa vaihdella askeettisesta dogma-elokuvasta visuaaliseen täydellisyyteen. Näyttelijänsä äärirajoille puskeva tyyli antaa katsojilleen nähtäväksi myös poikkeuksellisen vahvoja roolisuorituksia.

Les contes de la nuit (2011): Värikylläinen siluettianimaatio kolmiulotteisena on uskomattoman näyttävä kokemus. Perinnetietoinen satujen maailmaan uppoutuva episodielokuva suhtautuu ihailtavalla ironialla ja lämminhenkisyydellä tarujen kliseisiin ja epäkohtiinkin. Animaatiojälki itsessään ja huoleton huumori tekevät elokuvasta yhden suosikkianimaatioistani ikinä.

Illusionisti (2010): Äärimmäisen kaunis ja vähäeleinen ”viimeinen Tati-elokuva”. Piirrosjälkeä, tunnelmaansa, huumoria ja liikuttavuuttaan myöten aivan mieletön kaiken ikäisten piirroselokuva, jossa on sydäntä.

Exit through the Gift Shop

** ** **

Lauri, Cigarette Burns

Drive (2011): Nicolas Windign Refnin huikea mestariteos on liki täydellistä elokuvaa alusta loppuun.

Alamar (2009): Alamarin sympaattisuus vei sydämeni. Meri ja kalastajien elämä ei ole koskaan ollut valkokankaalla yhtä kiehtovaa.

Submarine (2011): Kyllähän hipsteriin vetoaa introverttien toilailut ihmissuhteiden maailmassa. Vielä kun visuaalisuuskin oli kuin nörttitytön (tai pojan, ei syrjitä) Tumblr-feedistä, niin kotiteatterissa koettiin vuoden huimin elokuvakokemus.

Black Swan (2010): Vaikka ensimmäisellä katselukerralla olinkin hitusen pettynyt tarinaan, niin elokuvan vangitsevuutta ja tiukkaa tunnelmaa on vaikea vastustaa.

Blow Out (1981): Kun kerran annetaan mahdollisuus valita myös vanhoista elokuvista, niin valitaan sitten De Palmaa. Näin Blow Outin vastikään ensimmäistä kertaa ja olin täysin myyty. Visuaalisesti upea edelleen ja De Palman kyky luoda jännitystä on huikeaa.

** ** **

Kalle Kinnunen, Kuvien takaa

Drive: Esteettinen orgasmi

Melancholia: Masentuneen pessimistin orgasmi

Klovni: Tanskalainen häpeäorgasmi

Vuosi elämästä: Vasemmanpuoleisen humanismin orgasmi

Jumalista ja ihmisistä: Kävi huono munkki

** ** **

OlliS, Kuva

Bonusleffana on pakko mainita Räpsy & Dolly, jonka näin Sodankylässä valvotun yön jälkeen joskus aamun tunteina (klo 8?). Se on elokuva, jossa öinen Helsinki näyttää kauniilta. Viimeisenä tekonaan viiksetön Peltsi lähtee kävelemään ylös ramppia, joka johtaa meidän entisen asuntomme alaovelle. Miten voisin olla rakastumatta?

Rango: Ghibli, Pixar ja nyt näemmä myös ILM. Jummi että toimii.

Hyvä poika: Joo, käsivarakameralla coveragea vedetään, mutta olipas erittäin tiukka teksti ja erittäin hyvät näyttelijät.

Sweetgrass: Itkuisen lammaspaimenen puhelu äidille on hienoin kohtaus ikinä.

Attack the Block: Näin Super 8 olisi pitänyt tehdä: ei hiilipaperikopiona Spielbergin nuoruusvuosien elokuvista, vaan samat teemat siirrettynä erilaiseen ympäristöön.

Nader & Simin: Ero Sehän oli ihan perhanan jännä leffa. Plus että loppukohtaus oli vuoden kovin.

** ** **

Meri Peltola, Televisionaire Extraordinaire

Mainioita olivat myös Attack the Block, X-Men: First Class ja
Midnight in Paris. Lisäksi kunniamaininnat erinomaiselle Marwencol-dokkarille ja koskettavalle laatudraamalle The King’s Speechille, jotka laskettaneen 2010 leffoihin.

Drive (2011): Täydellinen elokuvanautinto alusta loppuun, enemmän kuin osiensa summa. Hienoja, loppuun saakka harkittuja kuvia, mukaansatempaavia tunnelmia ja eargasmeja aikaansaava soundtrack. Nousi saman tien yhdeksi kaikkien aikojen leffasuosikeistani.

Tyrannosaur (2011): Raaka, ravisuttava kuvaus katkeruuden ja vihan hallitsemasta elämästä, johon satunnaisen kohtaamisen seurauksena mahtuu kuitenkin sielunkumppanuutta ja pilkahdus paremmasta. Upeasti näytelty, koskettava elokuva, joka heittää kourallisen ihmismielen synkeintä pohjamutaa katsojan silmille.

Le Havre (2011): Sympaattinen tarina hahmoineen, hienovaraisen humoristinen dialogi, esteettiset kuvasommitelmat 50-luvun muotokieltä huokuvine lavasteineen ja upeine väreineen (erityisesti runsaat sinisen ja turkoosin sävyt), Elina Salon ilmeikkäät kasvot ja Jean-Pierre Darroussinin habitus. Kaurismäen omintakeinen tyyli tiivistyy vuoden parhaassa feel good -leffassa, jonka romantisoidun nostalgisissa tunnelmissa ei voi kuin viihtyä.

Bridesmaids (2011): Naisten välisen kilpahengen absurdeihin ulottuvuuksiin vievä komedia nauratti vielä toisellakin katsomiskerralla. Kristen Wiig on hervoton, vaikkakin roolissaan Ricky Gervaisia muistuttava Melissa McCarthy lähes varastaa show’n.

Melancholia (2011): Visuaalisesti hienostunut ja tunnelatauksiltaan onnistunut maailmanloppuelokuva, jossa ihmisen kokoiset ja toisaalta mittasuhteiltaan kosmiset teemat rinnastuvat uskottavammin kuin vuoden mahtipontisimmassa artsuspektaakkelissa, Malickin Tree of Lifessa.

** ** **

Ilja Rautsi, Elitisti

Troll Hunter (2010)

Drive (2011)

Melancholia (2011)

Klovn – The Movie (2010)

Super (2010)

** ** **

Antti Pesonen, Second Act -podcast

Halusin omista, lähinnä pakko-oireisuuteen liittyvistä syistäni rakentaa listan nimenomaan vuonna 2011 teatterilevityksessä olleista elävistä kuvista. Tuskin koskaan elämässäni olen kuitenkaan nähnyt niin vähän ja harvakseltaan uusia elokuvia kuin vuonna 2011. Niistä valtaosa oli ison budun tentpoleja, genre-elokuvia tai lasten kanssa katseltavaksi soveltuvia pläjäyksiä, mikä allekirjoittaneen mausta mainittakoon listan lukemisen taustaksi.

Rise of the Planet of the Apes (2011): Sujuvaa tarinankerrontaa, hyviä näyttelijäsuorituksia mocapilla ja ilman sekä ihmetyksen tuntua tutusta konseptista huolimatta. Yllättäjä, joka nousi takavasurista vuoden 2011 suosikkikokemuksekseni elokuvateattereissa.

In Time (2011): Andrew Niccol on ajatusleikkien ympärille kyhättyjen spekulatiivisten scifistelyjen moderni mestari, jonka suurin taikatemppu oli kuitenkin saada minut kakomatta katsomaan ja jopa välittämään Justin Timberlaken itseilmaisusta. Kivaa ja kiiltävää worldbuildingia, Cillian Murphy kova kuten aina.

Source Code (2011): Eksistentialistinen Hitchcock-jännäri? Mission Impossible tieteistarinana? Snuffia supersäieteoreetikoille? Kenties kurotti liian moneen kuuseen, mutta kyllä sen seurassa oli kiva kapsahtaa katajaan. Onnistui vaikeassa eli tavoittamaan ääripäiden tunnelmat tuplalopetuksessaan – loppuratkaisu jäi mieleen koskettavana, niin kyynisyydessään kuin toiveikkuudessaankin.

Real Steel (2011): Mainstream-Hollywoodia haukutaan uusioversioiden, jatko-osien ja sarjisleffojen tehtailusta – missä ovat nillittäjät silloin kun kankaille tupsahtaa näitä ainakin pikkuriikkisen tavanomaisuudesta poikkeavampia tarinoita? Okei, olihan se Rocky, mutta roboteilla ja kuitenkin ison budun efektileffa, jonka fiilis onnistui silti olemaan täyttä 70-luvun Clint Eastwood & oranki-osastoa.

Rango (2011): ILM yllätti iloisesti aikuisillekin maistuvalla koko perheen piirretyllä, jota voisin kuvailla leffaksi, jollaisia Pixar tekisi, jos sen animaattorit vetäisivät peyotea. Jos diggaat Hunter S. Thompsonia, Sergio Leonea tai Star Warsia, löytänet kiinnekohtia kiinnostuksenkohteisiisi.

** ** **

V. S. Luoma-aho, Alussa oli sana

Oikeastaan aivan yhtä hyviä olivat: Grey Gardens, Never Let Me Go, The Doom Generation, The Quiet Earth, 13 Assassins, Tokyo Sonata, Blue Valentine, Drive, The Tree of Life, Martha, Caravaggio

Crumb (1994): Friikkien ja marginaalisten hahmojen kuvaamiseen (Bad Santa, Ghost World, Art School Confidential) viehtyneen Zwigoffin henkilokuva kulttisarjakuvailija Robert Crumbista on miehen tuotannon ehdoton kruunu ja myös suoraan lempielokuvieni listalle pongahtanut omituinen helmi, josta löytää kaivettavaa yllättävänkin paljon. Ilja on Elitistissä kirjoittanut leffasta varsin hyvän tiivistyksen, joten koen mielettömäksi lähteä toisintamaan mitään yleiskatsausta, mutta kovin keskeisiä ovat Crumbin veljekset Maxon ja Charles. Näistä varsinkin metrikaupalla lankaa puhdistumisriittinä nieleskelevä, lähinnä meditoiva ja selibaatissa elävä (sillä seksi aiheuttaa hänessä epileptisiä kohtauksia) vuodesta 1980 lähtien San Franciscon Windsor Hotelissa elänyt Maxon palaa jostain syystä mieleeni tämän tästä.

Låt den rätte komma in (2008): Alfredsonin uniikki helmi meni oitis lempielokuvieni listalle. Se kanavoi todella vahvasti sitä fiilistä, mikä minulla on pohjoismaisesta 80-luvun alun lähiömaisemasta vanhempieni valokuva-albumin selailun ja omien, todella usvaisten varhaislapsuusmuistikuvieni perusteella. Kylmä on kerrankin kylmää, lumi kerrankin lunta ja miljööt sellaisia, joissa elää oikeita ihmisiä. Kauhu/vampyyrimotiivi on lähinnä keino kuljettaa draamaa, ajankuvaa ja kasvukuvausta.

Sátántangó (1994): Pystyin katsomaan yhden kaikkien aikojen parhaista elokuvista teatteriolosuhteissa Helsingin taannoisen Tarr-sarjan ansiosta. Epäilemättä vuoden kohokohtia kaikkine gulassi-tarjoiluineen. Olin myös aiheen tiimoilta samaisen tapahtuman puitteissa osallistujana paneelikeskustelussa, joka tosin lyhyen kestonsa vuoksi (45min) ei ehtinyt paljon esittelyjä pidemmälle. Itse elokuvan vaikuttavuus ei ollut häipynyt minnekään, joskin kiinnitin huomiota erilaisiin asioihin kuin ensimmäisellä katsomisella; nyt enemmän muotokieleen ja yhteiskunnallisuuteen yleisen fiilistelyn sijaan. Edelleen ohjaan lukemaan tämän vanhemman merkinnän, jos elokuva kiinnostaa. Samaisen esseen päivitelty ja parempi versio löytyy Nuoren Voiman Susan Sontag -teemanumerosta (4–5/09), joka on loistava numero muutenkin.

Sick: The Life and Death of Bob Flanagan, Supermasochist (1997): Hirvittävän kiehtova. Epätoivoinen ja täynnä elämänriemua; marginaalinen ja ällöttävä mutta lämmin. Ruumiillisuus on elokuvissa, vaikka sitten dokumenteissa, kiinnostuksenkohteeni numero yksi.

Festen (1998): Suvereeni; hauska ja samalla kauhistuttava. Tästä on tietenkin kopsattu myös se vuoden 2011 parhaisiin hetkiin kuulunut sukujuhlakohtaus Melancholiassa.

** ** **

Tuukka Tomperi, il faut confronter

Viisi poimintaa ovat otos monista mahdollisista ja kuten jokainen tietää, mielteet elävät sen mukaisesti, missä mielentilassa sattui elokuvat katsomaan. Elokuvavuosi oli erinomainen, kuten pari viimeisintäkin ovat olleet. Vuoden ensi-illoista puhutuimpia tietysti Malickin Tree of Life, Kaurismäen Le Havre, Trierin Melancholia, Wendersin Pina ja lopulta myös Farhadin Nader ja Simin. Kaikki ovat kiinnostavia, hienoja teoksia, ja ainakin Tree of Life, Pina ja Nader & Simin pääsevät kärkikymppiini tältä vuodelta, viimeksi mainittu voisi hyvin ottaa vaikka The Hunterin paikan viiden joukossa.
Viiden listan olisi helposti voinut pistää osin muutenkin uusiksi, ja pidempään listaan löytyy harkittaviksi tänä vuonna näkemistäni viime vuosien elokuvista esim.: 35 Shots of Rum (2008), Sleep Furiously (2008), Revanche (2008), Un conte de Noël (Eräs joulutarina, 2008), Üç maymun (Kolme apinaa, 2008), Serious Man (2009), Another Year (2010) ja Loong Boonmee raleuk chat (Setä Boonmee, joka muistaa edelliset elämänsä, 2010) – muiden muassa.
Poimin edeltävään viiden joukkoon vain tuoreita elokuvia. Jos olisi napannut listaan vanhempia, nousevat tänä vuonna nähdyistä korkealle mm. Vardan supersympaattinen keräilijädokumentti Les glaneurs et la glaneuse (Elämä on kaunis, 1999), Antonionin osuvasti ajankohtainen kapitalismikritiikkifilkka Zabriskie Point (1971), aivan puun takaa tullut Harelin Houellebecq-filmatisointi Extension du domaine de la lutte (Halujen taistelukenttä, 1999) sekä Huszárikin legendaarinen Szindbád (1971), joka ilmestyi nyt vasta dvd:lle, mikä antoi mahdollisuuden nähdä kahdenkymmenen vuoden jälkeen uudelleen aikanaan elokuva-arkistonäytännössä säväyttänyt klassikko.
Valitettavan monta kiinnostavaa 2010/2011 maailmanensi-iltaa jäi näkemättä, osa vain siksi, ettei tullut mentyä katsomaan (Almodóvar, Aronofsky, Chomet, Refn ym.), mutta liian monia siitä tavanomaisesta syytä, etteivät ole tulleet vielä tai eivät koskaan tulekaan teatterilevitykseen täällä, eikä niitä olisi tavoittanut kuin sellaisissa festarinäytännöissä, joihin ei ehtinyt – eikä dvd-versioita vielä ole: Ceylanin Once upon a time in Anatolia, Considinen Tyrannosaur, Dardennien Poika ja polkupyörä, Flammartinon Le Quattro volte, Godardin Film socialisme, Guzmánin Nostalgia de la luz, Hazanaviciusin The Artist, Puiun Aurora… ja niin edelleen. Ensi vuoteen, nämä ja monet muut.
Ks. lisää osoitteesta ilfautconfronter.wordpress.com

A torinói ló / Torinon hevonen (2011): Tarrin viimeiseksi elokuvakseen ilmoittama jäätävä tilinpäätös on hirmuinen allegorinen kulttuuri-imperialismin kritiikki, maailmanlopun henkisen maailman visio – ja samalla pysäyttävän kaunista esteettistä rikkautta minimalismin kääreissä. Omaa tietään kulkevista, valtavirran mediaestetiikkaa vastustavista ohjaajista Tarr on ollut aikamme tärkein. Ei voi kuin toivoa, että pyörtäisi päätöksensä ja tekisi sittenkin tämän jälkeenkin elokuvia.

Over Your Cities Grass Will Grow (2010): Kuvataiteilija Anselm Kieferin työtä dokumentoiva, etupäässä ilman selityksiä kuvien varassa kulkeva elokuva. Jo Kieferin hämmentävän massiiviset duunit sekä tekemisen tapa olisivat sellaisenaan näkemisen arvoisia, mutta tässä ne on myös onnistuttu tallentamaan kamerankäytöllä, joka avaa Kieferin työtavan ja rakennelmat monipuolisesti. Kenen tahansa nykytaiteesta ja taidehistoriasta, taiteellisesta työstä tai estetiikasta (myös elokuvaestetiikasta) kiinnostuneen kannattaa katsoa tämä. Ohjaaja, dokumentaristi Sophie Fiennes on entuudestaan tuttu Zizekin kanssa tekemästään elokuvasarjasta, jota meillä on esitetty nimellä “Elokuvan kätketty kieli”.

Das weiße Band – Eine deutsche Kindergeschichte / Valkoinen nauha (2009): Haneke osoitti jälleen osaavansa uudistaa tyyliään radikaalisti, silti säilyttäen kykynsä tehdä aikamme intensiivisintä elokuvaa. Erittäin hallitulla kuvauksella ja kerronnallisella hienovaraisuudella toteutettu, musertava kuvaus kyläyhteisöstä, jossa pinnalta ja pinnallisesti katsoen kaikki näyttää olevan hyvin ja moraalisesti jopa esimerkillistä, mutta jota pohjimmiltaan hallitsee sydämetön, epäinhimillinen puritaanisuus, tunteiden kuolettaminen, helvetillinen protestanttinen asketismi. On vaikea pukea sanoiksi, miten Haneke saa sen aikaan, mutta mestarillisella tavalla elokuvassa yhdistyy sanoman alleviivaamattomuus täydelliseen painokkuuteen sen ilmaisussa. Puritaanisuus välittyy niin muodosta kuin sisällöstä. Tämä nostaa Haneken lopullisesti ohjaajien raskaimpaan klassikkosarjaan elokuvahistoriassa.

Amintiri din epoca de aur / Tarinoita kulta-ajalta (2009): Cristian Mungiun käsikirjoittama ja hänen ja neljän muun romanialaisohjaajan ohjaama episodielokuva, jossa herkullisesti kuvattuina sosialismin viimeisten vuosien urbaanilegendoja. Tarinat ovat absurdiudessaankin täysin uskottavia kontekstinsa vuoksi (mikä on puolestaan ainakin riittävän vanhoille suomalaisille täysin tuttua). Sosialistijärjestelmien ristiriidat todellisuuden ja kulissien välillä sekä ihmisten pyrkimys saada elantonsa, hankkia elintarvikkeita tai etuja itselleen mitä kekseliäimmin keinoin ovat näiden nykykansantarinoiden perusmatskua. Tarkasti toteutettu realismi kohtaa absurdin huumorin harvinaisen taitavasti.

The Hunter / Shekarchi (2010): Esteettiseltä otteeltaan kerta kaikkiaan komea, dialogiltaan ja kerronnaltaan tismalleen tarkasti minimalistinen, tarinaltaan odottamattoman nihilistinen. Täydellinen onnistuminen yrityksessä tehdä nykynoiria. Tai: ehkä olisi osuvinta ajatella tätä jylhän lakonisten (ja synkkien) westernien (italo-sellaisten tai klassisten) nykyvariaationa. Kompositioiltaan ja väreiltään kohtaus kohtaukselta nykyelokuvan upeimpiin kuuluvaa visuaalisuutta. En ole nähnyt Refnin Drivea vielä, mutta vaikuttaa siltä, että iranilaisohjaaja Pitts ehti ensin, ja ilman sokerikuorrutusta. Tuo mieleen mm. Ceylanin ja Kaurismäen, mutta siinä missä jälkimmäiset tekevät henkilöt intiimisti läheisiksi, Pitts pitää etäällä, mm. usein kameran kaukana siten, ettei katsoja pääse seuraamaan henkilöiden keskusteluja. Efekti on tehokas, eikä silti vieraannuta vaan lataa jyrkkää intensiteettiä klassisen tragedian vääjäämättömyyden tapaan. Toivottavasti nyttemmin koventunut sensuuri ei pysäytä iranilaisen elokuvan komeaa uutta aaltoa.

** ** **

Jutta Sarhimaa, Cinefiliaa

Nader ja Simin: Ero (2011): Raastava, häkellyttävä, kamalan viisas. Parasta ihmissuhdedraamaa, älykästä henkilökuvausta ja teemojen käsittelyä, tämä kestää katsomisia. Kuten myös Leila Hatami.

Drive (2011): Über-hipsterimuoto kohtaa elegisen sisällön Enkelten kaupungin yövalojen loisteessa. Goslingin myyttinen roolityö, Refnin tavaramerkki, raaka mutta estetisoitu väkivalta, kuvaamisen ja leikkauksen yhteistyö sekä Kavinskyllä voideltu soundtrack ovat vuoden elokuvakokemus.

Melancholia (2011): Von Trierin häikäisevän kaunis ja häkellyttävän puhutteleva oodi masentuneille ammentaa taidehistorian kaanonista. Kirsten Dunstin työskentelyä ei voi katsoa suu kiinni.

Love like Poison (2010): R&A-festivaalin tuntematon yllättäjä on oikeasti iki-ihana, myrkyn lailla suoniin syöpyvä esikoisohjaus. Nuori Anna elää ranskalaisessa maalaiskylässä viattomuuttaan, jota nakertavat aikuisten vaikeudet.

Iho jossa elän (2011): Almodóvar-mestariteos, aivot sulattavan nyrjähtänyt, kuumeinen ja kunnianhimoinen trilleri. Niitä, joihin se iskee, elokuva naurattaa, itkettää, saa kiemurtelemaan penkissä, hermostumaan ja kävelemään lopulta pois teatterista silmät lasittuneina.

** ** **

Iso kiitos kaikille vastaajille ja anteeksi heiltä, jotka unohdin. Korjauksia, täydennyksiä ja muita uhkailuja voi lisätä joko merkinnän kommentteihin tai lähettää minulle suoraan sähköpostiin: dst@iki.fi