Leffablogaajien bonusleffasuositukset vuodelta 2019

Jokavuotiseen tapaan leffablogaajien parhaat -kyselyn yhteydessä tiedustelimme myös yhtä vuonna 2019 nähtyä elokuvaa, jota tekee mieli suositella vaikkei se olisi varsinaisen äänestyksen raameihin sopinutkaan.

Tällaisia vastauksia saapui:

Anton Vanha-Majamaa: Vox Lux – Esteettisesti kaikkea sellaista mistä nautin. Kylmä, kaunis ja – kyllä – myös tosi teennäinen. Ei haittaa.

Antti Alanen: The Great Victorian Moving Picture Show – KAVIn Kino Reginassa nähtiin British Film Instituten upeasti restauroima ohjelma vuosilta 1896-1902, jolloin Biograph-yhtiö kuvasi elokuvia neljä kertaa tavallista suuremmalle filmille. Niitä on nyt digitoitu, ja näyt esimerkiksi buurisodasta hätkähdyttävät visuaalisella voimallaan.

Atte Timonen: Jojo Rabbit – Jojo Rabbitin erikoisnäytös Joulukuussa raikui naurusta juuri oikeilla hetkillä ja oli kuolemanhiljainen hetkeä myöhemmin. Taika Waititin anti-viha satiiri iski minuun kuin tuhat volttia. Roman Griffin Davis sai näyteltäväksi roolin joka ei ole helppo aikuisellekkaan, ja hän oli täydellinen: 10-vuotiaan pojan mielikuvitus ja isot luulot, mutta myös sinisilmäisyys ja ujous. Natseille naurettiin silloin kuin piti, unohtamatta kuitenkaan millaista jälkeä he voivat saada aikaan.

Hannu Björkbacka: The Rider (2017 Chloé Zhao) – Näin The Riderin vasta tänä vuonna Kokkolan elokuvakerho Cinemassa. Syvästi inhimillinen kertomus rodeomiehistä, jotka elävät huipulla kahdeksan sekuntia kerrallaan – terveytensä joka kerta riskeeraten. Filmistä yli puolet on dokumentaarista, esimerkiksi kaikki hevosten kouluttamisjaksot ja ratsastajien rajut loukkaantumiset. Henkilöistä vain yksi, kitaransoittaja nuotiolla, on aiemmin esiintynyt kameran edessä. Keskeinen perhe on aito, heidän tarinansa keksitty. Zhao ohjaa amatöörejään sykähdyttäviin suorituksiin. Nykywesternin fiktio yhdistyy todellisuuteen saumattomaksi taiteeksi, runoelmaksi lännestä. Toinen esimerkki olisi voinut olla Andrew Haigh’n Lean on Pete (2017), jonka ostin Blu-raynä. Ohjaajan edellinen menestys 45 vuotta ei auttanut, sillä elokuvaa ei tuotu missään muodossa Suomeen, ei kai festivaaleillekaan. Upea kuvaus lama-Amerikasta, muistuttaa hiukan Kelly Reichardtin Wendy and Lucyä. Taas yksi esimerkki Räsynuken huomiosta ”Children – they abide”, vaikka ei niiden kaikkea tarvitsisi kestääkään.

Ilkka Hemmilä: Paddington 2 – Aunt Lucy said, if we’re kind and polite the world will be right.

Joonatan Itkonen: High Flying Bird – Steven Soderbergh ansaitsee paikkansa vuoden parhaimpien listalla hienon iPhone-elokuvansa ansiosta. Elokuvan kuvaus luo New Yorkistä käsinkosketeltavan todellisuuden olohuoneeseen. Käsikirjoitus on myös täyttä timanttia ja André Hollandin roolisuoritus tämän vuoden aliarvostetuimpia. Tämä olisi pitänyt saada valkokankaille.

Kalle Karinen: War – Bollywood-toimintaspektaakkeli War itseasiassa oli teattereissa syksyllä Suomessakin, myös Finnkinolla. Peittoaa viimeisimmät Bondit niiden omalla kentällä, koska upeissa kansainvälisissä lokaatioissa toisiaan jahtaavat Tiger Shroff ja Hrithik Roshan ovat paljon kiinnostavampi pari (no homo… vaiko sittenkin vähän?) kuin Bond ja hänen kertakäyttönaisensa. Action-jaksot kanavoivat Fast & Furious -sarjaa ja parhaita thaimaalaisia martial arts -pätkiä. Tiger ja Hrithik välillä pistävät kylmäksi puolet ISIS kalifaatista, ja välillä tanssivat. Tärkeintä on kuitenkin elämää suuremmat TUNTEET joita War välittää katsojaan. Myös hävyttömän nationalistisia tunteita. Erikoista on se, että Warista ei hiiskuttu Suomessa yhtään mitään missään mediassa kun se käväisi teatterissa, vaikka tätä 70 miljoonaa dollaria tuottanutta leffaa on KUVATTU SUOMEN LAPISSA, suomalaisen tuotantoyhtiön avustuksella.

Kari Glödstaf: Jean Gremillon: Gardiens du phare (Majakanvartijat, 1929) – Jean Gremillonin mestariteos oli Pordenonen mykkäelokuvafestivaalien 2019 hienoin elokuva. Isän ja pojan kuukauden mittainen pesti majakanvartijoina saa traagisen käänteen, kun jälkimmäiseen iskee vesikauhu. Majakanvartijat ulottaa lonkeronsa Stanley Kubrickin Hohtoon (1980) ja David Lynchin unihoureisiin jokaisen otoksen henkiessä outoa, levotonta tunnelmaa. Günter A. Buchwaldin musiikki sinetöi tämän elokuvan täydellisesti.

Kari Naskinen: Kapteeni – Tämän vuoden yksi dvd-löydöistä oli Robert Schwentken ohjaama Kapteeni (2017). Kertomus 2. maailmansodasta ja saksalaisesta sotakarkurista. Sodassa ei yksilötasollakaan moraalia ole, vaan kaikki käy, kunhan vain oma henki pelastuu.

Lasse Ranta: And Then We Danced

Lauri Ojanen: All That Jazz – Näin viime vuonna Cabaret’n ja tajusin, että musikaaleilla voi olla jotain annettavaa minulle. Sitten näin All That Jazzin ja tajusin, että ne voivat loksauttaa leuan. Hienoa musiikkia, hienoja musiikkikohtauksia ja mieletön kertomus kuoleman pelosta. Vaikuttavin elokuva, jonka näin tänä vuonna.

Matti Erholtz: Asuran – Ohjaaja Vetrimaaranin ja näyttelijä Dhanushin vahva Intian maaseudulle sijoittuva toimintadraama suurmaanomistajia vastaan taistelevista pienviljelijöistä. En tajua miksi niin laadukas elokuvamaa kuin Intia jatkuvasti ignoroidaan joka taholla.

Metsän Otus: Bliss – Okei okei tämä näytettiin Nightvisionissa, mutta muuten tämä varmaan menee suoratoistopalveluihin suurimmalle osalle suomalaisista. Bliss on visuaalista pornoa, jossa nuori nainen myy sielunsa taiteen nimissä. Tarkoitettu katseltavaksi pimeässä ja mahdollisesti jopa kuulokkeiden kanssa. Tälläistä silmäherkkua en ole sitten Mandyn jälkeen nähnytkään!

Miikka Mononen: Luz – Luzin voi ostaa Saksasta blu-raylla tai vuokrata VOD-palveluista. Viime vuonna ilmestynyt 70-minuuttinen muotokokeilu on innostavinta avant-gardea mitä on varmaan tällä vuosikymmenellä tehty, enkä malta odottaa mitä Tilman Singer tekee seuraavaksi.

Mikko Pihkoluoma: Tommaso – Abel Ferraralla, 68, on lapsi häntä vuosikymmeniä nuoremman Cristina Chiriacin kanssa. Chiriac esittää Ferraran uusimmassa elokuvassa pitkälti itseään perhedraamassa, jossa Ferraraa näyttelee Willem Dafoe. Tai niin he ainakin esittelivät Tommason Cannesissa 2019. Roomassa asuvalla amerikkalaistaiteilijalla (Dafoe) on ah-niin-rankkaa ja nuorempi italialaisvaimo (Chiriac) taitaa kaiken lisäksi etsiä nuorempaa seuraa. Lohdutukseksi taiteilija toki löytää heti toisen (vähintään yhtä) nuoren naisen, mutta autossa tapahtuva muhinointi jää suhteellisen viattomaksi. Äärimmäisen pienellä budjetilla kuvattu elokuva on juuri sellainen taiteilijamuotokuva, joita ei nykyään enää kukaan muu uskalla tehdä, koska se on perusasetelmaltaan niin irvokas. Elokuvassa on mm. seksikohtaus, jonka aikana Tommaso (Dafoe) kehuu Nikkin (Chiriacin, eli siis elokuvan käsikirjoittaja-ohjaajan vaimon) persettä useaan kertaan. Kaikesta tästä huolimatta Ferrara on pitkien päihdevuosien jälkeen löytänyt uuden vimman, ja Tommaso on hämmentävän taitavasti kerrottua elokuvaa. Myöhemmin elokuva vihjailee, että sen realistiselta vaikuttava kerronta saattaa sittenkin heijastella enemmän epästabiilin taiteilijan omia pelkoja ja fantasioita. Ferrara on ollut aina kallellaan lihallisten ilojen esittelyyn. Se, että Tommaso on niin epäsovinnaista elokuvaa nykyajasta katseltuna (en yhtään ihmettele, ettei sitä ole esitetty Suomessa), ei poissulje sitä tosiasiaa, että sen tarjoilema ikkuna Ferraran kotiin on silti hämmentävän kiinnostavaa katseltavaa.

Paavo Ihalainen: The Beach Bum – Harmony Korinen uutuus sai hyvin penseän vastaanoton, eikä sitä huolittu edes Suomen keskeisille festivaaleille. Onhan se irvokas ja ravisteleva elokuva nykyisin halveksututusta arkkityypistä, keskinkertaisesta ”miesnerosta”, joka hannuhanhimaisesti tuntuu kääntävän vielä jokaisen epäonnensa edukseen. Mutta huumorintajua kutkuttelee silti, ja voihan elokuvasta lukea julkkiskulttuurin mädännäisyydestä jotain yhteiskunnallista kritiikkiäkin. Olennaista on, ettei elokuva anna selviä vastauksia.

Rauli Ylitalo: Hei, me ollaan kiipelissä! – Parasta puhdasta findie-elokuvaa vuosiin. Ratkiriemukas, satiirinen scifi-elokuva, ”köyhän miehen They Live!”. 5/5

Roni ”Rolle” Laukkarinen: They Shall Not Grow Old – They Shall Not Grow Old on kuin Band of Brothers, mutta dokkariversio. On ilmiömäistä miten Peter Jackson on saanut vanhan mustavalkokuvan niin eläväksi restaurointitekniikkojen avulla. Riipaiseva, rankka, mukaansatempaava dokumenttielokuva. Suosittelen lämpimästi.

Samppa K: Late Lammas -elokuva: Farmageddon – Ei teatterien ulkopuolelta, ei vuoden parhaita, mutta ensimmäinen yhdessä tyttären kanssa leffateatterissa katsottu ja sen myötä myös vuoden merkittävin elokuva.

Sanna Haukkala: Jane Fonda’s New Workout (1986) – Tämä jumppavideo ei ollut tarkoitettu elokuvateatterissa katsottavaksi, joten elämys oli sitäkin oudompi katsomossa lähinnä limutölkkiä nostellen. Kiitokset Kino Reginan konehuoneeseen täysin pimeästä ideasta ja sen toteutuksesta!

Waltteri: Wild Reeds – Pyöri Mubissa marraskuussa. Ensimmäinen näkemäni Téchiné. Olen niin iloinen, että vielä on edessä miehen loputkin elokuvat. Tämä oli jotain vapaata, levotonta, villiä. Mikään ei ollut kuin olisi odottanut. Sielukas.

Leffablogaajien vuoden elokuva 2019 on The Irishman kyselyn historian suurimmalla äänivyöryllä

Suomalaiset leffablogaajat saapuivat sähköisille äänestyskopeille ennätyslukemin valitsemaan vuoden 2019 parhaan elokuvan. Ensimmäiseksi pääsi Martin Scorsesen The Irishman 12 äänellä. Kymmenettä kertaa järjestettyyn kyselyyn osallistui tänä vuonna 28 blogaajaa, tubettajaa ja muuta sisällöntuottajaa.

Kysymys oli muotoiltu seuraavanlaisesti:

Toivomme, että kertoisitte mielestänne viisi (5) merkittävintä tai mieleenpainuneinta elokuvaa vuodelta 2019.
Parhaus-kriteerin jätämme tarkoituksella melko löyhäksi, koska Sight & Soudinkin tyypit teki niin. Vuodella 2019 tarkoitamme elokuvia, jotka on ollut mahdollista nähdä Suomessa tämän vuoden mittaan. Siihen kelpaavat siis teatteriesitykset, erikoiset one-offit ja festarinäytökset, kunhan vain kuka tahansa on voinut edes teoriassa päästä katsomaan rainan. Ja koska olemme streaming motherfuckers, meille kelpaavat myös Netflixissä/MUBIssa/muussa Suomessa näkyvässä (S)VOD-palvelussa enskarin saaneet jutut.
Perustelut olisivat hirmu kivoja. Elokuvien järjestyksellä ei ole väliä, sillä jokaisesta maininnasta tulee yksi piste.

Lisäksi kysyttiin bonusleffaa, jonka valintakriteerit olivat vielä löyhemmät. Niiden listaus julkaistaan myöhemmin.

Näin äänet jakautuivat:

12 mainintaa:

  • The Irishman

11 mainintaa:

  • Joker

8 mainintaa:

  • Once Upon a Time… in Hollywood

7 mainintaa:

  • Kärsimys ja kunnia
  • The Lighthouse

6 mainintaa:

  • If Beale Street Could Talk

5 mainintaa:

  • Marriage Story
  • Midsommar

4 mainintaa:

  • Nuoren naisen muotokuva
  • Parasite

3 mainintaa:

  • Ad Astra
  • Booksmart
  • Hustlers – Korkojen kera
  • Koirat eivät käytä housuja
  • Under the Silver Lake
  • Us

2 mainintaa:

  • Aurora
  • Avengers: Endgame
  • Burning
  • Dolemite is My Name
  • John Wick: Chapter 3 – Parabellum
  • Knives Out
  • Sorry We Missed You
  • The King
  • The Souvenir

1 maininta:

  • A Hidden Life
  • Alita: Battle Angel
  • Amundsen
  • Apollo 11
  • Assassination Nation
  • Asuran
  • Blinded by the Light
  • Brightburn
  • Doctor Sleep
  • For Sama
  • Gangbyeon Hotel
  • Glass
  • Green Book
  • High Life
  • In the Tall Grass
  • Jojo Rabbit
  • Kaksi Paavia
  • Miehiä ja Poikia
  • Once Upon a Time in Sad Hill
  • One Cut of the Dead
  • Polar
  • Rambo: Last Blood
  • Rocketman
  • Scary Stories to Tell in the Dark
  • Sistersin veljekset
  • Stan and Ollie
  • The Favourite
  • The House that Jack Built
  • The Nightingale
  • They Shall Not Grow Old
  • Tottumiskysymys
  • Varda par Agnès

Äänet ja perustelut löytyvät alta.

Jatka lukemista ”Leffablogaajien vuoden elokuva 2019 on The Irishman kyselyn historian suurimmalla äänivyöryllä”

Arvostelu: Veitset esiin – kaikki ovat epäiltyjä on erinomainen murhamysteeri

Rian Johnsonin elokuva onnistuu lähes mahdottomassa: olemaan samaan aikaan sekä uskollinen murhamysteerigenrelle että tekemään siitä hienovaraista pilaa.

Le Mans 66 on viiden tähden laatuelokuva

Elokuva voi vangita katsojan mielenkiinnon monella tavalla. Se voi esimerkiksi tiputtaa meidät kahtasataa kiitävän kilpa-auton keulalle. Kädethän siinä hikoaa. Vasta sen jälkeen näytetään kyseisen auton kuljettaja. Siinä on kaksi kuvaa, jotka selittävät itse itsensä ja samalla koko elokuvan. Pitäisi päästä eteenpäin niin maan perusteellisen lujaa, mutta se onnistuu vain jos oikeassa autossa on oikea ihminen. Tähän kaikkeen kuluu vain muutama minuutti.

Midway on ammattitaidolla tehtyä ummetusta

Mitäpä sitä kiertelemään: Midway ei ole kaksinen elokuva. Katastrofimaestro Ronald Emmerich on ohjannut tositapahtumiin perustuvan sotaelokuvan Tyynenmeren ratkaisevista taisteluista toisessa maailmansodassa. Midway on tiiviiksi pakattua ja täydellisen tasaista tahnaa, jossa ei ole mitään uutta tai yllättävää. Eikä tietysti aina tarvitse ollakaan! Mutta jos syö pelkkää tomaattitahnaa, saattaa maha mennä sekaisin.