Leffablogaajien vuoden elokuva on First Cow

Suomalaiset leffablogaajat saapuivat sähköisille äänestyskopeille valitsemaan vuoden 2020 parhaan elokuvan. Kelly Reichardtin vähäeleinen draama First Cow sai eniten ääniä!

Kysymys oli muotoiltu seuraavanlaisesti:

Toivomme, että kertoisitte mielestänne viisi (5) merkittävintä tai mieleenpainuneinta elokuvaa vuodelta 2020.
Parhaus-kriteerin jätämme tarkoituksella melko löyhäksi, koska Sight & Soudinkin tyypit teki niin. Vuodella 2020 tarkoitamme elokuvia, jotka on ollut mahdollista nähdä Suomessa tämän vuoden mittaan. Siihen kelpaavat siis teatteriesitykset, erikoiset one-offit ja festarinäytökset, kunhan vain kuka tahansa on voinut edes teoriassa päästä katsomaan rainan. Meille kelpaavat myös Suomessa näkyvässä (S)VOD-palvelussa enskarin saaneet jutut. Perustelut olisivat hirmu kivoja. Elokuvien järjestyksellä ei ole väliä, sillä jokaisesta maininnasta tulee yksi piste.

Lisäksi kysyttiin bonusleffaa, jonka valintakriteerit olivat vielä löyhemmät. Niiden listaus julkaistaan myöhemmin.

Näin äänet jakautuivat:

8 mainintaa

  • First Cow

7 mainintaa

  • Nomadland
  • Parasite (Gisaengchung)

6 mainintaa

  • Tove

5 mainintaa

  • Hiomattomat timantit (Uncut Gems)

4 mainintaa

  • Little Women
  • Mank
  • Seurapeli
  • Tenet

3 mainintaa

  • Birds of Prey: And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn
  • Eden
  • Jäähyväiset (The Farewell)
  • The Lodge
  • Soul
  • The Woman Who Ran (Domangchin yeoja)

2 mainintaa

  • Butt Boy
  • Days (Rizi)
  • Dick Johnson Is Dead
  • Emma.
  • Family Romance LLC
  • A Hidden Life
  • I’m Thinking of Ending Things
  • The Invisible Man
  • Kohti ääretöntä (Om det oändliga)
  • The Old Guard
  • Never Rarely Sometimes Always
  • Saint Maud
  • Umibe no eigakan – kinema no tamatebako (Labyrinth of Cinema)
  • Upseeri ja vakooja (J’accuse)
  • Viimeiset

1 maininta

  • 365 Days
  • Aalto
  • #alive
  • Adults in the Room
  • Atlantics (Atlantique)
  • Bloody Nose, Empty Pockets
  • Borat Subsequent Moviefilm
  • Cats!
  • Color Out of Space
  • Da 5 Bloods
  • Dark Waters
  • DAU. Degeneration
  • The Devil All the Time
  • Dylda (Beanpole)
  • Ema
  • Ensilumi
  • Extraction
  • Espanjalainen tanssijatar (The Spanish Dancer, 1923)
  • The Fanatic
  • The Forty-Year-Old Version
  • Frantsuz
  • Freaky
  • Fucking with Nobody
  • The Godfather Coda: The Death of Michael Corleone
  • Greenland
  • Guofeng (1935)
  • Ham on Rye
  • Happiest Season
  • Hunter Hunter
  • Il traditore (The Traitor)
  • Kirjava lintu (Nabarvené ptáče)
  • Kuolemansilmukka (Die Todesschleife, 1923)
  • Last and First Men
  • The Last Black Man in San Francisco
  • Les Misérables
  • The Lighthouse
  • Lillian
  • Loikkari
  • Mädchen am Kreuz (1929)
  • Martin Eden
  • Maryam
  • My Favorite War
  • Neiti aika
  • Nimby
  • No Hard Feelings (Futur Drei)
  • Palm Springs
  • Possessor
  • Queen & Slim
  • Richard Jewell
  • Unhinged
  • V
  • Vanamehe film
  • When Lights Are Low (1921)
  • Vitalina Varela
  • Wolfwalkers
  • The Wretched

Äänet ja perustelut löytyvät alta.

Toim. huom. muutamalla listalla esiintyvät elokuvat eivät sovi kyselyn spekseihin Suomessa ensi-iltansa saaneista elokuvista, mutta esitämme kuitenkin vastaajien listat sellaisinaan.

Aasa Timonen @Rosgakori

Vuoden alussa kaikki vaikutti vielä hyvältä, mutta pandemia karsi niin monta elokuvaa pois esityksestä jota odotti innolla. Oli sielä silti katsomisen arvoista.

Parasite – Ohjaaja Bong Joon-ho’n loistavan tuotannon helmi on älykäs ja ajankohtainen trilleri solidaarisuuden puutteesta, luokkaeroista ja kuiluista näiden luokkien välillä. Vaikka monet luonnehtivatkin Parasitea mustaksi komediaksi, on sen kekseliään premissin sisällä myös riipaisevan aitoja ihmiskokemuksia jotka aiheuttavat ajoittaista seiniin tuijottelua.

Dark Waters – Todd Haynesin lakitrilleri Robert Bilottin taistelusta DuPontin kemikaaliyhtiöitä vastaan vuosikymmenen mittaisessa lakitaistelussa ei ehkä sinänsä kuulosta kovinkaan jännittävältä, mutta Haynesin käsissä tämä toimii upeasti. Piinaavassa elokuvassa tunnelma on kuin murhaaja olisi koko ajan nurkan takana, piilossa tuhansien mainostaulujen valojen takana.

Wolfwalkers – Vuoden paras animaatioelokuva tulee Irlannista Cartoon Saloon -studiolta, jonka omistautuminen vanhalle käsinpiirretylle 2D- animaatiolle on ihailtavaa. Tarina metsästäjän tyttärestä ja ihmissudesta on toimiva, mutta elokuvan visuaalinen puoli on kaiken kruununa.

Tove – Elokuva rakkaudesta, elämänilosta ja taiteesta, ja harvinainen elämänkerta joka tuntuu myös siltä, eikä vain banaalilta kokoelmalta tunnetun ihmisen elämän best hits -hetkiä. Toven romanssi Vivica Bandlerin kanssa on elokuvan keskiössä, mutta sen vaikutukset Toven taiteeseen ja elämään laajemmin ovat myös mukana hienosti. Alma Pöystin roolisuoritus Tovena on vuoden parhaimpia.

Jäähyväiset – Lulu Wangin draamakomedia on hauska, surullinen ja ajatuksia herättävä taideteos siitä, miten me käsittelemme surua. Ideana ”ei kerrota isoäidille että hän on kuolemansairas” kuulostaa uskomattoman julmalta, mutta The Farewell argumentoi sekä idean puolesta että sitä vastaan taidokkaasti. Pieni, henkilökohtainen, intiimi ja synkän hauska The Farewell oli ihana yllätys.

Anneli Ketonen

Koronavuosi sisälsi vain muutaman elokuvakäynnin.

Tove – Alma Pöysti oli loistava

Soul – Erilainen animaatio. Hieno!

Anni Varis @paperikuu

Ema

First Cow

Little Women

Emma.

The Last Black Man in San Francisco

Antti Alanen

Kaikkien aikojen omituisin elokuvavuosi. Elokuvan 125-vuotisessa historiassa ei ole milloinkaan ennen käynyt niin, että koko maailman elokuvateatterit olisi suljettu.

Upseeri ja vakooja

Tenet

Aalto

Saint Maud

Mank

Antti Selkokari @antti.selkokari

Ennätyksellisten monien peruuntuneiden ja lykättyjen ensi-iltojen vuosi tiesi tulojen romahdusta sekä elokuvateattereille että elokuva-arvostelijoille. Monien kotimaisten elokuvien hyvä laatu ilahdutti.

Parasite – Parasite on luokkatietoinen draama köyhästä Kimin perheestä ja miljonääriluokkaan nousseesta Parkin perheestä. Se on ihastuttavan moniulotteinen elokuva vailla saarnaavaa dogmaattisuutta. Mestarillisinta siinä on huomaamaton taidokkuus, jolla ohjaaja kääntää elokuvan alkuosan, jossa meitä usutetaan hurraamaan huijareille joksikin aivan muuksi.

Eden – Rippikoululeirille sijoitettu Ulla Heikkilän esikoispitkänään ohjaama Eden oli moniulotteinen kasvukertomus ja kaikkiaan hauska, tunteikas ja taitava työ.

Tove – Zaida Bergrothin Tove, uskottava epookkielokuva Suomesta, jossa ei ollut helppoa elää seksuaalista identiteettiään etsivänä naisena aikana, jolloin naiseuden rajat olivat tarkkaan määritellyt. Tove on elokuva päähenkilönsä kypsymisestä taiteilijaksi ja ihmiseksi, joka on vieläkin enemmän sinut itsensä kanssa, mitä hän elokuvan alussa on. Elokuva ei ole suoraviivainen rastien läpikäynti, jossa A:ta seuraisi B, vaan inhimillisesti oikullinen kuvaus ihmisestä, joka on yhtenä hetkenä yhtä ja toisena toista.

Aalto – Elokuva Alvar ja Aino Aallosta on tämänhetkisen suomalaisen dokumenttielokuvan mestarin, Virpi Suutarin kaunis, hallittu ja miellyttävä elokuva. Se avaa uusia näkökulmia suurmiesjalustalle pystytetyn arkkitehti Alvar Aallon elämään, työhön ja teoksiin ja näyttää miten erottamaton osa puoliso Aino Aalto on tässä kokonaisuudessa.

Aamulehdelle kirjoittamassani arvostelussa totesin: ”Elokuvan kuvaajat tekevät kameransa liikkeillä monet ylen monumentaalisina pidetyt tilat eläviksi ja jotenkin ihmisen kokoisiksi. Aalto tuo meidän katseemme jopa puhki kuluneen tuttuna pidetyn Finlandia-talon sisälle niin, että näiden tilojen järjestystä ja valoa arvostaa. Ehkä Suutarin projekti onkin ollut hivuttaa Alvar Aaltoa, kansallista järkälettä, edes muutamia millejä siltä monumentaaliselta jalustalta, joka estää meitä oikeasti näkemästä hänen töidensä klassista kauneutta ja häntä itseään ihmisenä ja taiteilijana omassa ajassaan.”

Mank – Vuoden ilahduttavimpiin elokuviin kuului David Fincherin isänsä käsikirjoituksesta tekemä varsinainen cinefiilien herkkupala, Mank. Se on vastustamaton elokuvallinen kuvitelma Citizen Kanen käsikirjoittajan Herman J. Mankiewiczin huuruisista päivistä ja öistä Orson Wellesin legendaariseen maineeseen nousseen esikoiselokuvan elokuvan luomisprosessin aikana.

Emmi Lehikoinen

Tämä poikkeuksellinen vuosi jäi mieleen kotimaisen sekä indie-elokuvan juhlana ja elokuvajakelun muutoksen käynnistäjänä (looking at you, Warner Bros)! Äärimmäisen mielenkiintoinen vuosi etenkin siihen nähden, että teatterit olivat kiinni suurimman osan aikaa.

Nomadland – Chloé Zhaon uutuus on juuri niin maaginen kokemus kuin oli saattanut odottaa. Frances McDormandin nappisuorituksen lisäksi mieleen jäivät sivuosia näytelleet oikeat nomadit ja heidän kohtalonsa. Suuri pieni elokuva.

Tove – Kenties paras koskaan näkemäni kotimainen elokuva (tiedän, paljon sanottu!). Näyttelijäsuorituksista kuvaukseen ja lavastukseen – kaikki toimii saumattomasti. Alma Pöysti Tovena on täydellinen.

Soul – Yhtä nerokas ja ihastuttava kuin Inside Out, joka olisi mielestäni ansainnut vaikka parhaan elokuvan Oscarin.

First Cow – Uppoutuminen Kelly Reichardtin hitaan melankoliseen mutta intensiiviseen tunnelmaan Rakkautta ja anarkiaa -festivaalilla oli mieleenjäävin pako koronavuodesta.

Little Women – Greta Gerwigin mestarillinen adaptaatio tuntuu jo ”vanhentuneelta” aka koronavuoteen kuulumattomalta, mutta pakko se on mainita koska viisi tähteä.

Hannu Björkbacka

Koronasta, elokuvateatterien ahdingosta ja maailmalla kuuluneista elokuvien jakelun uusista tuulista huolimatta niin meillä kuin muualla filmivuosi 2020 kohosi laadultaan vähintäänkin hyväksi. Iloisia yllätyksiäkin riitti suoratoistotarjonnassa ja vanhojen filmien saamisessa elokuvateatterin kankaalle (Kärpästen herra ensi kertaa Suomessa isolla kankaalla: Kokkolan elokuvakerho Cinemassa. Akira, Memories of Murder, Pako New Yorkista…)

A Hidden Life – Jo ensimmäisillä elokuvillaan Julma maa ja Onnellisten aika nimensä pysyvästi taidelajin historiaan piirtänyt Terrence Malick yhdistää varhaisen, pastoraalisen kerrontansa myöhempään, aikatasoja keveästi ja henkevästi limittävään tyyliinsä onnistuneesti viimeisimmässä mestariteoksessaan omantunnonkieltäytyjä Jägerstätteristä.

Hiomattomat timantit – Suuri amerikkalaiselokuva pelimiehestä loppuun saakka. Safdien veljesten niin isot linjat kuin yksityiskohdatkin hallitseva kuvaus välinpitämättömästä elämästä muistuttaa Scorsesen ja Coppolan kiihkeitä teoksia.

Viimeiset – Yhteistyöelokuva ja virolaisohjaajan Lappi-länkkäri joka tuntuu tapahtuvan ja kehittyvän tarinaltaan ja näyttelijäntyöltään valmiiksi vasta kokemuksena katsojan silmien edessä.

Ham on Rye – Hämmästyttävä ja ilahduttava independentti yllättäjä. The Myth of the American Sleepoverin ja Eight Graden perintöä, mutta ihan omalla näkökulmalla. Sydäntä kivistävä visio nuoruuden herkkyydestä, hailakkuudesta ja haihtuvuudesta. Täynnä tunnetta, mutta vailla pehmentelyä. Ham on Rye, see it or die! ~(;^)~

The Godfather Coda: The Death of Michael Corleone – Coda perustelee, miksi vanhoihin teoksiin voi palata ja rukata niitä todellakin paremmiksi. Olen aina pitänyt Kummisetä III:sta, joten ohjaajan uusi leikkaus tuntuu siltä, kuin ensivaikutelmani osoitettaisiin olleen oikean, ja mukavaltahan se, kieltämättä, tuntuu.

Heini L. @taikalyhty_heini

Neiti aika

The Lodge

Saint Maud

Color Out of Space

HT Nuotio

Koska en muistanut osallistua viime vuoden kyselyyn, valitsin nyt poikkeuksellisesti viisi vuonna 2019 ilmestynyttä elokuvaa, jotka nähtiin Suomessa ensi kertaa tänä vuonna. Elokuvat on listattu aikajärjestyksessä ensiesityksen mukaan.

Frantsuz

Umibe no eigakan – kinema no tamatebako (Labyrinth of Cinema)

Adults in the Room

Il traditore (The Traitor)

Vanamehe film

Joakim Heinonen

Ymmärrettävästi helvetin outo vuosi.

Labyrinth of Cinema – Nobuhiko Ôbayashin viimeinen mestariteos. Näin elokuvan jo 2019, mutta onneksi Cine Aasia toi sen myös suomalaisille katsojille tänä vuonna.

Da 5 Bloods – Rönsyilevä kuin mikä… ja silti Spike Leen parhaimpia, ellei jopa paras?

Kohti ääretöntä – Harva naurattaa ja koskettaa kuin Roy Andersson.

My Favorite War – Äärimmäisen vahva animaatiodokkari lapsuudesta Neuvostoliiton ajan Latviassa.

Last and First Men – Jóhann Jóhannssonin ainoaksi jäänyt pitkä elokuva. Paukkuja ei säästelty.

Joonatan Itkonen @ToistoNet

Tämä oli suoratoiston ja samalla indie- ja dokumenttielokuvan vuosi. Kesällä etänä koettu Visions Du Réel avasi silmät valtavalle määrälle hienoja uusia kokemuksia, jotka olisivat varmasti jääneet Hollywood koneiston jalkoihin tavallisesti. Samalla kuitenkin toivoo, että pian pääsisi takaisin teattereihin.

Little Women – Greta Gerwigin visio klassisesta kehitysromaanista on elokuvan juhlaa. Gerwig ymmärtää miten moniulotteisesti teksti kääntyy visuaaliseksi taiteeksi. Hänen upea versio leikittelee aikakausilla ja haaveilla, virtuoosimaisesti luoden kokonaisuuden, joka on yhtäaikaisesti kunnianosoitus ja parannus alkuperäiseen teokseen.

Parasite – Bong Joon-ho on valtava elokuvantekijä. Olen rakastanut jokaista hänen elokuvaansa tähän mennessä. Parasite on kuitenkin ihan eri tasolla hänen tahanastisista tuotoksista. Nerokkaassa modernissa sadussa Bong käy taistoon ikiaikaista vihollistaan, kapitalismia, vastaan ja rakentaa vertikaalisen sotatantereen jollaista ei ole ennen nähty. Pelkästään elokuvan ensimmäisen puoliskon päättävä montaasi on omaa luokkaansa, eikä silloin edes aavista miten paljon paremmaksi elokuva vielä muotoutuu.

Jäähyväiset – Lulu Wangin herkkä ja lämminhenkinen kertomus kotiin palaamisesta on erityisen koskettava meille paluumuuttajille, jotka ovat viettäneet vuosia kaukana poissa. Muistot säilyvät, mutta mikään muu ei. Akwafinan hieno roolisuoritus on draaman keskiössä, mutta sivuosassa ihastuttava Zhao Shuzhen varastaa shown tomerana isoäitinä, jonka ympärille koko perheen valkoinen valhe rakentuu.

First Cow – Pienimuotoinen tarina ystävyydestä aikana jolloin uudisraivaus alkoi väistyä orastavan kapitalismin tieltä. Kelly Reichardtin hienovarainen balladi on tahallisen hidastempoinen, mutta lopputulos kerronnan arvoinen. Kahden toisilleen tuntemattoman miehen ystävyyden syntyminen on vuoden parhaita hetkiä.

Nomadland – Chloe Zhaon melankolinen tutkielma epäonnistuneesta yhteiskunnasta on kuin kokopitkä versio Bruce Springsteenin lauluista. Frances McDormand tekee valloittavan roolisuorituksen kodittomana vaeltajana, jonka elämä pyörii sesonkityön ympärillä suurkaupunkien välimaastossa. Tarkkasilmäinen kuvaus nykypäivän menosta rapakon toisella puolella, joka on tekemässä tuloaan meidän suuntaan.

Juho Aleksi Lipponen

Hiomattomat timantit – Vuosi alkoi erittäin vahvasti Safdie-veljien hienolla New York kuvauksella, joka muuntautuu koko nykymaailman hirveyden tutkikseluksi. Yhdysvallat, jonka elokuvateollisuus tuntuu pyörivän höpöhöpö indien ja jättituotantojen varassa niin tämä tuntui todellakin raikkaalta. En muista milloin olin viimeksi näin jännitynyt elokuvaa katsoessaan muistuttaen, että kyllä Yhdysvalloissa yhä osataan tehdä vaikka isoimmat leffasnobit ei välttämättä näin halua myöntääkkään.

Seurapeli – Jenni Toivoniemen kotimainen, jota kehuttiin uudeksi tuulahdukseksi suomalaisessa elokuvassa oli minusta epätasainen, mutta silti hyvä leffa, jossa tunnuttiin yrittää päästä käsittelemään nykyaikaa ja sen ristiriitaisia ihmisiä. Välillä elokuva onnistui siinä ja välillä ei. Silti haluaisin jotakin enemmän, sillä Suomessa ohjaajat tuntuvat yhä haluavan todistella olevansa ajan hermolla, kuin tutkiskella yhteiskuntaa laajemmassa kontekstissa. Tärkeintä mitä Seurapeli teki oli se, että se sai minut ajattelemaan suomalaisen elokuvan nykytilaa laajemmassa konteksissa. Tämä on loppupeleissä iso asia johon mikään muu kotimainen ei pystynyt vähään aikaan.

The Woman Who Ran – Hong Sang-Soo, joka on varmaan yksi nykyelokuvan parhaita teki kivan lyhyen komedian, joka ei ollut hänen parhaitaan, mutta silti virkistävä ja hauska. Harva ohjaajaa osaa digitaalista vielä tänäkään päivänä, mutta Hong onnistuu siinä täydellisesti. Koska digi on standardi tapa miten me näemme maailman nykyään linssin lävitse, niin kuuluisi se olla perus elokuvallinen ilmaisumuoto myös. Monet ohjaajat tai kriitikot eivät tunnu siltikään ymmärtävän tätä vaan tappelevat filmin (tai enemmänkin sen idean) kanssa (ei sillä että sitä ei saisi käyttää) mielummin kun näkisivät selkeät erot 1900-luvun elokuvalle ja 2000-luvun. Lopuksi viellä mainitsen elokuvan loppukohtauksen, jossa Kim Min-hee menee teatteriin katsomaan elokuvaa ja ruudulla näkyy vain ranta. Ranta on ollut toistuva miljöö Hongin elokuvissa ja nyt se on jätetty vain reflektioksi menneisyydestä, jota emme voi napata takaisin…

Vitalina Varela – Toinen digitaalinen mestari Pedro Costa teki vuoden hitaimman elokuvan täysin positiivisessa mielessä. Tarkoituksenani oli katsoa tämä elokuva toisen kerran tänä vuonna, sillä ensinäkemisen jälkeen yksittäiset hetket ovat jääneet kummittelemaan päässäni, mutta se saa luvan odottaa ensi vuodelle. Costa tuntuu elokuva toisensa jälkeen vetävänsä tyyliä yhä äärimmilleen ja tämä tekeekin hänestä hyvin vaikeasti lähestyttävän ohjaajan. Mukava katsoa taitelijaa, joka on rehellinen visiolleen eikä tunnu olevan tuhannen ironian tasolla ja haluaa vain tulkita maailmaa, sekä ihmisiä juuri miten hän osaa kaapata sen kameralle.

Days – Melkein täysin dialogiton elokuva oli joko erittäin tylsä 120-minuuttinen animoitu taustakuva tai minimalismia vietyä äärimmilleen paljastaen yksinäisyyden jonkinlaisesta läheisyydestö huolimatta. Tsai Ming-liang on kadonnut täysin itseensä ja elokuva koostuu pitkistä otoksista, joilla hän haluaa näyttää katsojilleen hahmojen psykologiset tilat staattisessa ympäristössä. Minimalismi ja hitaus voikin olla hyvin vaikeaa toteuttaa ja Days liikkuu juuri hyvän maun rajoissa. Minulle se ainakin toimi, mutta Berlinalen yleisöstä päätellen ei kaikille.

Kalle Ervasti

Vuonna 2020 tuli käytyä ehkä vähiten elokuvissa kun olivat kiinni ja muutenkin katsottua vähemmän elokuvia kuin useana vuonna. Laatu edellä kaiketi siis…

Kohti ääretöntä – Kaava on sama kuin muissakin 2000 luvun Anderssoneissa mutta poettisuudessaa aivan eriluokkaa. Katsoin koko elokuvan hymyillen.

Nomadland – Frances Mcdormand parhaassa roolissaan. Erittäin tärkeä kertomus nykyajan nomadeista jotka asuvat pakettiautoissaan ja matkaavat töiden perässä ristiin rastiin Yhdysvaltoja.

Never Rarely Sometimes Always – Kaikessa minamalismissaan puhuttelevin elokuva koko vuonna.

Days – Oli upea todistaa näin vahvaa kuvakerrontaa valkokankaalta.

First Cow – Teknisesti upea ja vähäeleinen kuvaus ystävyydestä villissä lännessä.

Kalle Karinen

2020 oli kaivattu välivuosi, jolloin ehti katsoa vanhempia klassikoita ja catch-upata sarjoja. Eniten ilahdutti Marvel-pöhinän vähyys mediakentässä (noh, The New Mutantsin kävin katsomassa vapaaehtoisesti, enkä kadu; Anya Taylor-Joy on aina ilo aisteille).

Tenet – Tenet oli ällistyttävän kunnianhimoinen veto jopa Nolanilta. Pahinta ajanhaaskausta on katsoa leffoja, jos päässä pyörii ”minäkin osaisin tehdä paremman”. Noh. Tällä kertaa pyöri lähinnä ”onneksi MINÄ en joutunut miettimään tämän homman sisäistä logiikkaa, TAIKKA yrittämään puhua rahoittajia antamaan yli 200 miljoonaa budjettia”. Kaikki kunnia Nolanille, että sai tämän himmelinsä toimimaan ja upean näköisesti ja kuuloisesti vieläpä.

Borat Subsequent Moviefilm – Borat hyökkäsi täysin odottamatta takaisin ajankohtaisella, ja yllättäen miltei edeltäjänsä veroisella uutuudellaan. Rudy Giuliani -kohtaus on vaivaannuttavin asia mitä olen valkokankaalla nähnyt, monellakin tapaa.

Freaky – Uusia Friday the 13th slashereitä ei ole ilmestynyt aikoihin, mutta Freaky osui herkullisesti samaan suoneen. Lisäksi se on sympaattisen hauska. Vince Vaughn on hiljattain uudelleenbrändännyt itsensä pelottavaksi jyräksi (Brawl in Cell Block 99, True Detective), ja hänen näkemisensä nyt teinitytön roolissa on terapeuttista.

Unhinged – Täydellinen 2020 vuoden hermojenmenetysleffa. Russell Crowe on juuri sellainen tyyppi, jota ei haluaisi vainoamaan itseään.

Greenland – Muina vuosina Greenlandilla ei olisi ollut asiaa näin arvovaltaiselle listalle, mutta vuosi 2020 vaati ison ”emmerichiläisen” katastrofileffan, ja tämähän toimitti. Sisältää valtaisien meteoriittiräjähdysten lisäksi monia hyviä pointteja ihmisten eriarvoisuudesta ja luottamuksen syntymekaniikoista.

Kari Glödstaf

Korona vaikeutti merkittävästi elokuvien nähtävyyttä ja etenkin täällä itä-Suomessa Finnkinon boikotoijan elokuvakäynnit jäivät vähiin. Siksi en listaa tänä vuonna ainoatakaan uutta elokuvaa, vaan teen listani mykkäelokuvista, joita näin kolmilla eri festivaaleilla: Forssassa livenä ja Bonnissa sekä Pordenonessa striimiltä.

Kuolmenasilmukka – Robisonin sirkuselokuva on mykän elokuvan tuntemattomia suuruuksia. Kuvallinen kerronta on huippuluokkaa ja Werner Krauss tulkitsee ihmissuhteissaan pettyneen klovnin roolin lähes täysin ilman tavanomaisia maneerejaan. Olin odottanut tämän elokuvan näkemistä lähes 20 vuotta ja se täytti odotukseni lähestulkoon täysin.

Where the Lights Are Now – Ihmiskaupan ympärille sijoittuva draama, jossa Sessue Hayakawa pelastaa rakastettunsa orjamarkkinoilta. Juoni on toisarvoinen, sillä koko komeus on hienosti tuotettu ja juoneltaan lennokas.

Mädchen am Kreuz – Hurja saksalainen melodraama, joka alkaa kepeänä nuoruuden ja rakkauden kuvauksena, mutta päättyy synkkääkin synkempiin tunnelmiin. Intiimissä ja hallitusti kerrotussa tarinassa ei ole heikkouksia ja väkivaltainen loppuhuipentuma antaa viitteitä siitä, millainen Victor Sjöströmin Pohjoismyrsky (1928) olisi voinut olla ilman studion väitettyä väliintuloa ja lopun siistimistä.

Espanjalainen tanssijatar – Todellisella tähtinäyttelijäkaartilla (Pola Negri, Adolphe Menjou, Antonio Moreno, Wallace Beery) varustettu pukudraama on politikointia joka suuntaan.

Guofeng – Kiinlaisen Ruan Lingyun viimeiseksi jäänyt elokuva on isänmaallisia hyveitä – työtä, vaatimattomuutta, yhteisöllisyyttä ja säädyllisyyttä – korostava kertomus kahdesta Shanghaihin maalta muuttavasta sisaruksesta, joiden elämäntyylit ovat toistensa vastakohtia. Aktiivisesti liikkuvan kameran käyttö on ennakkoluulotonta ja kekseliästä ja naisnäyttelijät ovat loistavia.

Kari Naskinen

Mank – Liittyy niin oleellisena osana satiiriseen Citizen Kaneen, että nämä on seuraavalla kerralla katsottava peräkkäin. Mank näyttää aidolta mv-filmiltä, vaikka on digitaalisella kameralla kuvattu. Digikameran jälki on yleensä sellaista äärimmäisen pikkutarkkaa, jossa ihohuokosetkin erottuvat, mutta Mankissa kuvaa on pehmennetty niin, että vaikutelma on aivan kuin olisi käytetty filminauhaa.

A Hidden Life – On kuin passio, tai ehkä rituaali. Kestää lähes kolme tuntia, mutta siinä ei ole yhtään liikaa. Kyllä Bachin Matteus-passionkin voisi juonen puolesta viedä läpi tunnissa, mutta silloin se ei enää olisi Matteus-passio. Malickin ennestään tutut teemat toistuvat tässäkin elokuvassa. Se alkaa heti niillä. Luonto, ihminen. Jumala. Franz niittää viljaa ja kumpareen takana näkyy kylän pienen kirkon valkoinen torni. Luonnon ja ihmisen, tässä tapauksessa Franz Jägerstätterin, yhteyttä ei edes väkivalta häiritse. Franz ei anna periksi, vaan tyytyy kohtaloonsa ja kirjoittaa leskeksi jäävälle vaimolleen, että tapaamme kyllä vielä uudestaan muualla. Yhteys ei katkea.

Upseeri ja vakooja – Upseeri ja vakooja. Juutalaisen Polanskin parhaita elokuvia. Siinä tulee Juutalaisen Polanskin parhaita elokuvia. Tulee hyvin esille se valt. tri Alpo Rusin toteamus, että ”Dreyfusin tapaus on esimerkki siitä, miten vaikeaa yksilön on yleensäkin saada oikeutta, kun hänen vastassaan on valtio”. Elokuva on herpaantumattoman taitavasti koottu. Se on myös jännityselokuva, jonka oikeussalidraamat ovat lajinsa parhaimmistoa. Harvinaista ilonaihetta antaa sekin, että koska elokuvaa ei tehty Hollywoodissa, vaan Pariisissa, ovat näyttelijät ranskalaisia ja he tietenkin puhuvat ranskaa. Oli onni, että alkuperäinen suunnitelma tehdä elokuvasta englanninkielinen muuttui.

Parasite – Trilleriksi kehittyvässä elokuvassa asetelma on mielenkiintoisesti samanlainen kuin Akira Kurosawan elokuvassa Taivas ja helvetti (1963). Rikoselokuvan syvempänä merkityksenä on luokkaristiriita. Köyhä perhe ei mitenkään syytä omasta tilastaan hyvinvointiperhettä, koska syy ei ole tämän uuden tuttavaperheen. Köyhän perheen isä Kim jopa sanoo: ”He ovat rikkaita, mutta kuitenkin mukavia”, mihin vaimo täsmentää: ”He ovat mukavia, koska ovat rikkaita.” Kim: ”Rikkaat ovat naiiveja. Eikä niillä ole ryppyjä.” Vaimo: ”Rahalla voi silottaa rypyt pois.”

Kirjava lintu – Täydellinen kymmenen oppituntia kurssi pahuuteen.

Lasse Ranta

Hunter Hunter

Nomadland

#alive

365 Days

Days

Leffakestit @Leffakestit

Harmillisen hiljainen vuosi itsestäänselvistä syistä, televisiosarjat saivat loistaa hieman enemmän. Kuitenkin 2020 antoi meille pieniä valonpilkahduksia jotka antavat toivoa tulevaisuudelle.

Parasite – Paljon ei tarvitse sanoa Parasitesta muuta kuin että se on poliittisesti ajankohtainen elokuvataiteellinen mestariteos. Yksi viimeisen vuosikymmenen parhaimpia elokuvia visuaalisen narratiivinsa ja tarinankerrontansa puolesta. Alusta loppuun täysin harkittu ja suunniteltu vedenpitävä teos, joka antaa jokaisella katsomiskerralla uusia tilaisuuksia ihailla juuri kuinka hiottu se on.

First Cow – Hiljainen ja mietteliäs tarina ystävyydestä ja empatiasta joka vetää mukaansa ja parantaa rauhattomintakin mieltä. Metsän rauha, vähäeleinen kameratekniikka, sekä hetkittäin hiljaisuutta rikkova pehmeä taustamusiikki täydentävät sydäntälämmittävää tarinaa ja tekevät siitä immersiivisen ja muistettavan elokuvateatterikokemuksen.

Emma. – Upea ”konvehtirasiaelokuva”, jonka visuaaliset elementit lavastuksesta puvustamiseen ja leikkaukseen on mietitty hartaasti ja yksityiskohtaisesti luomaan runsas ja dekadentti Jane Austen maailma. Anya Taylor-Joy loistaa Emma Woodhousena, todistaen muuntautumiskykynsä näyttelijänä ja saa varmasti historiallisiin draamoihin nihkeästi suhtautuvatkin imaistua mukaan romanttiseen komediaan.

Tove – Erinomaista näyttelemistä ja vaikuttavaa tarinankerrontaa, joka antaa monitasoisen ja inhimillisen kuvan ikonitasoon nousseesta Tove Janssonista. Elämänmakuinen nuoren naisen tarina, josta löytyi paljon samaistuttavia elementtejä. Tasapaino ilon ja melankolian välillä ylläpidetään taidokkaasti näyttelijän suorituksilla, esimerkiksi Toven ja Vivican välinen traaginen romanssi on uskottava ja vaikuttava sen hiljaisissa hetkissä, joissa Krista Kososen ja Alma Pöysti loistavat haavoittuvaisuudellaan.

Birds of Prey: And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn – Freesi ja hauska piristys hieman väsähtäneessä supersankarigenressä. Harley Quinnin hahmokehitys Suicide Squadin persoonattomasta lamppunaisesta hauskaksi anti-sankariksi, jonka oikukkaita seikkailuja on viihdyttävää seurata. Jo se että päähenkilöt ovat monitasoisia naisia raikastaa huumoria ja toimintaa, mutta he ovat lisäksi etevien näyttelijöiden näyttelemiä, joiden koominen näytteleminen on hyvin rytmitettyä ja sujuvaa. Toimintakoreografia on myös sulavaa ja dynaamista, eikä mitkään toimintakohtauksista laahaa, tai tunnu tarpeettomilta. Kaikenkaikkiaan viihdyttävä ja menevä raina ikävälle vuodelle.

Marjo Pipinen

Never Rarely Sometimes Always – Teinityttöjen odysseia New Yorkissa toi harvinaisen tunteen: tällaista ei ole ennen tehty, tämän tarinan halusin kuulla. Kohtaus, josta elokuva on saanut nimensä, on feministisen elokuvan huippuhetki ja ylipäänsä huippuhetki elokuvavuodessa. Raastava olematta sentimentaalinen tai rankisteleva.

First Cow – Kelly Reichardt löysi lempeän humoristisen otteen palkitsevalla tavalla. Voisiko empatia olla pitkäkestoinen trendi elokuvissa?

No Hard Feelings – Elokuvan alkuperäinen nimi (Futuro drei) on onnistunut: tässä voisi olla eurooppalaisen elokuvan tulevaisuus. Sellainen, jossa toiseutta ei käsitellä tavalla, joka toiseuttaa entisestään. No Hard Feelingsissä on raikkautta, iloa, melankoliaa, tyyliä.

Eden – Kotimaisen elokuvavuoden valopilkku, vuoden paras nuorisoelokuva. Erinomaisen rentoa näyttelemistä ja hieno casting, näppärästi kirjoitettuja kehityskaaria, osuvasti lavastettu ja puvustettu. Puhdas ilo katsoa.

The Woman Who Ran – En ole sittemmin kuorinut omenaa ajattelematta tätä elokuvaa. Nautinnollista seurata pakotonta dialogia ja näyttelijätyötä, kohtauksia jotka verkkaasti keriytyvät auki. Elokuvantekijät ovat tehneet havaintoja ihmisistä ja tuoneet ne analyyttisesti kankaalle.

Matti Erholz

Extraction – Ei erityisen mieleenjäävä, mutta mukiinmenevää äijätoimintaa silti.

I’m Thinking of Ending Things – Kaufmanin kikkailu tuotti nyt aidosti mietityttävää ja salamyhkäistä materiaalia.

Soul – Piirretyt lastenelokuvatkin ovat nykyään haudanvakavia metafyysisiä tutkielmia elämän merkityksestä, kuolemasta yms. Muutama kevyt vitsi olisi piristänyt kokonaisuutta.

Tenet – Tappelukohtaus, jossa tappelijat kulkevat ajassa erisuuntiin (ja ovat vieläpä sama henkilö), on sen verran pähkähullu idea, että ei voi kuin hattua nostaa.

V – Kohtalaisen geneerinen telugunkielinen intialainen kostotarina, joka on listalla vain siksi, että se on yksi niistä kuudesta tämän vuoden elokuvasta, jonka olen nähnyt ja sentään parempi kuin Mysskinin Psycho.

Meri Peltola

Paljon jäi näkemättä, mutta onneksi festareillekin pääsi!

Nomadland – Vähäeleisen vaikuttava kuvaus rosoisista ihmiskohtaloista tien päällä. Chloe Zhaolla sulauttaa luontevasti tosielämän tarinoita käsikirjoitettuun draamaan.

Lillian – Hitaasti etenevä, hypnoottinen matkakertomus yhden naisen jalkapatikasta halki Amerikan. Samalla arkisen realistinen ja mystinen, hieno. Jäi pitkäksi aikaa mieleen.

Butt Boy – Piinaavaan pahaenteinen, mutta samalla täysin hervoton absurdin komedian helmi. Omaperäinen.

Nimby – Hillitön farssi, joka tekee yllättävän rehellisiä ja tarkkoja huomioita ennakkoluuloista ja perhe/parisuhteista. Odotan innolla, mitä Nikki & Pösö puuhaavat seuraavaksi!

Atlantics – Hieno, merentuoksuinen mysteeri, jonka viipyilevät kuvat ja kiehtova tarina imaisevat mukaansa.

Miikka Mononen @vierastalo

Vuotena ihan paska, elokuvavuotena mainio kiitos Catsin Suomen ensi-illan.

Cats! – Mahdollisesti irvokkain elokuva, mitä Hollywood on tuottanut viimeisen vuosikymmenen aikana. Kaikki osallistujat antavat ihan kaikkensa läpeensä tuhoon tuomitulle kat-astrofille josta yksittäisten otosten ajan joskus oikeasti näkee senkin, miksi Hooper on päättänyt tehdä tästä… tällaisen.

The Lodge – Kirjoitin tästä pitkästi Laajakuvaan.

Birds of Prey: And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn – Modernin supersankarielokuvan hauskin edustaja. Punchlinerakenne saa toisinaan hieraisemaan silmiään. Samalla parasta toimintaa mitä tässä genressä on nähty hyvin pitkään toviin.

Happiest Season – Paras jouluelokuva pitkään aikaan. Harvinaisen realistinen ja sattuva, siinäkin mielessä, että loppuratkaisu ei edes pyri tyydyttämään tietyiltä osa-alueiltaan. Vuoden hurmaavin näyttelijäkatras saman katon alla.

Palm Springs – Mukavasti vuoden 2020 karanteenirientoihin sopiva oravanpyörä.

Mikko Pihkoluoma @mikkopihkoluoma

Tätä vuotta on äärimmäisen vaikea summata. Henkilökohtaisesti näiden listojen tekeminen tuntuu vielä normaaliakin keskeneräisemmältä, koska Cannes peruttiin enkä ole jaksanut/pystynyt katsomaan edes puolia sinne valituista elokuvista. Toisaalta sen vähän mitä olen nähnyt, niin vaikuttaa siltä, että parhaimpia niistä ei ole esitetty vielä missään (esim. Wes Andersonin elokuva ja mitä ilmeisemmin seuraavaan Cannesiin tähtäävä Paul Verhoevenin uutuus). Vuoteen 2020 mahtui paljon hyviä elokuvia, mutta silti sen muisteleminen tuntuu vähintäänkin ärsyttävältä. Suhteuttaen monen muun ihmisen vuoteen se on tietysti pieni murhe, mutta mustat pilvet koko alan ympärillä ovat niin synkkiä, että mielellään niitä ei miettisi ollenkaan.

Nomadland – Chloé Zhaon upea elokuva nomadeista ja vanhuudesta tasapainottelee täydellisesti valtavirtaa lähentelevän Oscar-elokuvan ja taiteellisesti kunnianhimoisen independent-elokuvan välimaastossa. McDormand tekee aina mielenpainuvia rooleja, mutta tällä kertaa mukana on ripaus enemmän herkkyyttä.

Butt Boy – Mielipuolisen kajahtanut elokuva, jonka vinoutunut huumorintaju on yhtä aikaa lapsellista ja kuitenkin sofistikoituneen vaikeaa. Ne tajuaa ketkä tajuaa.

First Cow – Kelly Reichardtin elokuva kapitalismista on semi-western, joka purkaa miehisyyden myyttejä. Sen visuaaliset ja temaattiset yhtäläisyydet Jarmuschin Dead Maniin (1995) ovat lähes kiusallisen ilmeisiä. Reichardtin Old Joy lienee silti yhä suosikkini ystävyyden kuvauksena ja yhtä lailla Reichardt lainaa itseään kertoessaan jälleen epämääräisestä miesten välisestä suhteesta.

The Woman Who Ran – Hong Sang-soon parhaita elokuvia on vaikea ohittaa tällaisia listauksia tehdessä.

Queen & Slim – Elokuva tuntui kesällä 2020 varmasti vielä paljon oleellisemmalta kuin sen maailmanensi-illassa. Elokuvan hienous ei kuitenkaan tyhjenny poliittisiin ulottuvuuksiin, sillä nautin myös suunnattomasti sen elokuvallisista kohtauksista. Yksi lupaavimpia esikoisohjauksia, mitä olen nähnyt moneen vuoteen.

Paavo @soul_paavo

Poikkeuksellinen vuosi. En ole seurannut niin tarkasti tuoreimpia kuin sellaisina kuukausina kun elokuvateatterissa on saanut käydä. Tämän seurauksena monet suoratoistopalveluiden kehutuimmat uutuudet ovat yhä näkemättä.

Nomadland – Olosuhteiden aiheuttama yksinäyys, kapitalismin pilaama Amerikka. Elokuva, jonka kanssa oli tyhjentävintä purkaa vuoden aiheuttamia tuntoja.

Maryam – Mahdollisesti sitten melankolian vastapainoksi tulevaisuudenuskoa herättävin elokuva. Yhden pienen asian järjestämiseen pyrkiminen johtaa suurten asioiden saavuttamiseen.

Les Misérables – Tuli varhain keväällä ensi-iltaan, näin vasta kesällä. Siihen mennessä se oli muuttunut profeetaalisesta kuuminta terää edustavaksi teokseksi yhteiskuntaluokkien ja poliisivoimien vastakkainasettelussa. Kyttiä ei ehkä sympannut enää senkään vertaa kuin olisi keväällä.

Dick Johnson Is Dead – Netflix-valikoimaa edustamaan tämä katkeransuloinen elämän ehtoopuolen ajatusten pohdiskelu.

Seurapeli – Toivoisin että olisin nähnyt enemmän kotimaisia ennen kuin pystyisin julistamaan tämän vuoden suomalaiseksi, mutta nähdyistä tämä on ehdottomasti terävin ja parhaiten näytelty, eikä edes tavanomaisen tetraalinen.

Sakari Määttä

Heikko johtuen todennäköisesti vallitsevasta epidemiasta.

Possessor – Selkeästi vuoden paras.

The Invisible Man – Erottui myös edukseen vuoden tarjonnasta.

Viimeiset

The Devil All the Time

Tenet

Sakri Pölönen

Näin aika vähän uusia leffoja tänä vuonna, joten lista ei ole kovin kummoinen. Ykkössijaa pitävä elokuva on kuitenkin selkeästi paras.

Hiomattomat timantit

First Cow

DAU. Degeneration

Bloody Nose, Empty Pockets

Richard Jewell

Samppa K

Kaikilla on varmastikin tiedossa kuinka outo elokuvavuosi tämä olikaan. Omalla kohdalla vuoden viimeinen elokuvatetterissakäynti sijoittui helmikuun alkuun. Elokuvia voi onneksi katsoa muillakin (toki jossain suhteessa vaikuttavuudeltaan vähäisemmillä) tavoilla, joten hyvinhän niitä tuli tänäkin vuonna katsottua – uutuuselokuvia toki tavanomaista vähemmän, vaikka striimaajilla jo pientä yritystä onkin.

The Forty-Year-Old Version – Luomisen tuskaa, oman jutun etsintää ja orastavaa keski-iän kriiseilyä näytelmäkirjailijan elämässä. Hauska, rapeissa mainioita riimejä ja mustavalkoisuudessaan varsin tyylikäskin.

Hiomattomat timantit – Hieno energia, pituudesta huolimatta elokuva oli täyteläinen alusta loppuun. Varhaisen 90-luvun tyyliä vaikkei elokuva ajanjaksolle sijoittunutkaan.

I’m Thinking of Ending Things – Lopulta kukaan ei palaa kotiin ja minuus on tiivistynyttä intertekstuaalisuutta… vai onko? Hieno tunnelma ja juttujen spottailu (joka toki tietyllä tapaa itsetarkoituksellisuudessaan myös särähti) vain vahvisti sitä.

The Old Guard – Hyvät hahmot, tarina toimi leffan maailmassa, toiminta nopean rajua, ei tylsää hetkeä. Hyvä supersankarointivaihtoehto Marvel-liukuhihnalle.

Parasite – Useamman kerroksen kulissiväkeä. Humoristinen huijauskuvio ja synkempi yhteiskuntakritiikki hyvin tasapainossa.

Samuli

Ahdistaa elokuvateatterityöntekijänä.

Parasite

Jäähyväiset

Birds of Prey: And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn

Satu

Tove – Ihastuttavan rento ja iloinen elokuva, silti vakavasti otettava.

Seurapeli – Kolmekymppiset mökillä purkamassa tunteitaan ja suhteitaan tehtynä uudenoloisella tunteella.

The Old Guard – Meinattiin, että laitetaan joku mättöleffa rupattelun taustalle ja päädyttiin katsomaan elokuvaa rupattelun sijasta.

Loikkari – Sotaelokuvat eivät vanhene ja hyvin tehty elokuva ei koskaan.

Ensilumi – Mikään muu elokuva ei ole jättänyt niin valtavaa tunnetilaa ja halua puhua muista asioista tänä vuonna kuin Ensilumi.

Simo Rantanen

Haastava lievästi sanottuna.

The Lodge – Ja sitten mennään koko uusioperhe kivasti mökille talveksi, keskelle EI MITÄÄN missä tietenkään mikään ei voi mennä ikinä pieleen elokuvien ihmeellisessä maailmassa. Erittäin tunnelmallista ja jopa piinaavaa psykologista kauhua sisältävä indiekauhu jossa yhtenä tuotantoyhtiönä on toiminut jopa Hammer Films (En edes tiennyt lafkan olevan enää toiminnassa). Äärimmäisen voimakas teos joka ei varmasti sovi joka Matille ja Maisalle.

The Invisible Man – Elokuva jolta ei odota yhtään mitään (paitsi legendan) mutta onnistuu silti kääntämään ennakko-odotukset päälaelleen jopa yllättäen pääsee hiipimään äärimmäisen toimivaksi kauhujännäriksi.

The Lighthouse – Robert Eggersin mestariteokset jatkuvat uskomattoman The Vvitchin jälkeen. Kummallekkin (Dafeo ja Pattinson) tulisi antaa kaikki palkinnot mitä näyttelyn saralta voi saada. Uskomaton kuvaus, uskomaton tunnelma ja aivan mahtavasti vanhat merimies legendat heräävät henkiin. Ainakin miesten pään sisällä

The Fanatic – Virallisesti psykologinen kauhuelokuva mutta totuus on se että tämä on yksi tämän vuosituhannen parhaita komedioita. Jopa The Room tulee mieleen tästä uskomattomasta kalkkunasta joka omassa lajissaan on lähes maaginen. Helvetin huono elokuva siis mutta viihdyttävyydessään lähes paras.

The Wretched – Myös näitä puun takaa yllättäjiä. Odotusarvoja ei ollut, mahtavaa pakanakauhua. Iiiiiisot plussat praktikaaliefekteistä. Ei sen enempää eikä vähempää mutta sekin on usein paljon.

Tytti Rantanen

Elokuvavuosi jäi itsellä hajanaiseksi ei pelkästään pandemian vaan myös työkiireiden vuoksi. Jälkikäteen muisteltuna taskulämpimyyksiä jäi mieleen enemmän kuin mestariteoksia.

First Cow – Jotain muuta kuin toksista maskuliinisuutta.

Family Romance LLC – Herzogin ääntä ei kuulla ja jälki on kuin perunalla kuvattu, mutta vilpittömän ja absurdin yhdistelmä toimii. Ja siili. (Suomessa ollut nähtävillä MUBIssa)

Fucking with Nobody – Kotimainen elokuva kaipaa lisää rautaisannoksen metaa!

Eden – Olin otettu, että riparidraamaan mahtui myös anakronistinen teinikommunistihahmo.

Seurapeli – Harmoninen kokonaisuus, jossa tehtiin kaikki ”oikein” mutta kaikki tuntui silti luontevalta

Valtteri Lepistö @@nomadinatrunk

Maailman tasolla elokuva taiteena lienee rullannut tänä vuonna aika samoilla urilla kuin aiemmin, joskaan yhtäkään ns. ”viiden tähden elokuvaa” en voi väittää nähneeni tänä vuonna (eri kysymys on, että kertooko se elokuva tasosta vai oman arvostelun kiristymisestä?). Suomalainen elokuva puolestaan vaikuttaa nousseen viimeinkin tasolle, joka on edes jollain tasolla hyväksyttävä. Uusista aalloista ei voi puhua, mutta virkistävää huomata, että kerrankin suomalaisia uutuuksia todella odottaa innoissaan.

Little Women – Gerwigin adaptaatio potkii pitkälle harvinaisen elinvoiman ansiosta, joka johtanee juurensa vapaaseen näyttelijäntyöhön ja upeaan ajankuvaan. Kyseessä on myös hieno elokuva rakkaudesta, kaipuusta, solidaarisuudesta ja eletyn elämän kauneudesta.

Dick Johnson Is Dead – Johnsonin kekseliäs tribuutti isälleen ja elokuvalle vie taiteellisen leikin korkeisiin sfääreihin. Todellisuus ei peity leikin alle vaan näyttäytyy sen alta entistä kauniimpana ja tärkeämpänä.

Beanpole – Balagov ei pyri vastaamaan esittämiinsä kysymyksiin vaan ilmaisemaan niiden syvyyden. Pitkien kuvien logiikka ja niiden saavuttama jännite tekee inhimillisistä katastrofeista käsin kosketeltavia; todellisuudesta jotain, joka on hyväksyttävä.

Hiomattomat timantit – Adam Sandlerin nousu ja mahalasku hektisessä pätkässä – kaikki tai ei mitään. Henki loppuu ja vituttaa, mutta Safdiet ovat ymmärtäneet kapitalistisen maailman itsetuhoisen opportunismin siloittelematta sitä yhtään.

Martin Eden – Marcellon anakronistinen tyyli yhdistää hienosti kertovaa ja kokeilevaa elokuvaa. Kun vastuun kysymys ei enää rajoitu vain yksilöön tai kansakuntaan, vanhan maailman yli-individualistinen intellektuelli voi yrittää paeta ”ikuiseen mereen” ahdistuksensa kanssa, mutta ikuisuus lienee harha. Elokuva Euroopasta monen ajan välissä.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.