For All Mankind on scifisarja, jossa kukaan hahmoista ei ole stereotyyppisen yksiulotteinen. He ovat ihmisiä puutteineen päivineen, mutta paradoksaalisesti juuri henkilöhahmojen monitahoisuuden paljastaminen yksi piirre kerrallaan tekee sarjan rytmistä tylsän tasaisen. Fiilistä korostanee se, että katsoin kaikki tähän mennessä ilmestyneet 20 jaksoa varsin tiivisti putkeen, ennen kuin Apple TV+:n ilmainen kokeilujakso päättyy.

Kukin hahmo esiteltiin yhdenlaisena, kunnes hetkeä myöhemmin – yleensä jakson tai parin päästä – katsojille näytettiin tilanne, joka näytti henkilöstä aivan uuden puolen. Kyse ei ole laiskasta kirjoittamisesta, sillä paljastukset tuntuivat olevan linjassa aiemman tiedon kanssa, mutta samalla myös tyydyttävällä tavalla uudenlaisia. Kukaan ei ole ilkeä vain ilkeyttään, vaan hän toimii johdonmukaisesti omien uskomustensa mukaisesti.

Tosin kun nyt aloin vielä miettiä asiaa vielä uudemman kerran, keksin kakkoskaudelta yhden hahmon, jonka keskeisin tehtävä on annostella uutta polttoainetta juonikoneeseen. Hän on eri tavalla tylsä, enkä missään tapauksessa toivo, että samalla tavalla kirjoitettuja rooleja olisi enemmän.

Miksi hahmojen psykologinen syvyys sitten on ongelma?

Paras keksimäni selitys on kerronnallisen rytmin samankaltaisuus ja siten ennustettavuus. Vaikutusta tehostaa entisestään se, että kyseessä on ensemble-sarja. Niinpä näitä hahmojen syventämisiä ei tule yhtä tai kahta, vaan ainakin puolentusina kappaletta. Yllätykset eivät enää näytä yllätyksiltä, jos aina astellaan samaa polkua

Kyseessä on eri asia kuin se, että hahmot muuttuvat olosuhteiden mukana. Tässä suhteessa For All Mankind on varsin etevä, sillä se harppoo ajassa eteenpäin melkoista vauhtia varsinkin tuotantokausien välillä. Loikat muistuttavat Battlestar Galactican Lay Down Your Burdensista – kikka, joka ihastutti ensimmäisellä kerralla ja näemmä toimii minulle vielä uudemmankin kerran.

Minulla ei ole ratkaisuehdotusta käsikirjoittajille. Sitä paitsi uskon, että kun ulkopuoliset kommentoivat luovaa prosessia, heidän ratkaisunsa ovat harvoin käyttökelpoisia. Yleensä tekijät ovat jo harkinneet useita eri vaihtoehtoja, ja ne on hylätty syistä, joita me muut emme tiedä. Harvoin on kyse siitä, että tekijöillä ei olisi käynyt mielessäkään koko asia, koska he ovat ammattitaidottomia ja/tai tyhmiä. Mutta kääntäen on myös totta, että varsin usein ulkopuolisten huomiot osoittavat sellaisiin hetkiin, joissa on ongelmia.

For All Mankindilla on toinenkin, tutumpi ongelma: kakkoskauden loppuun on rakennettu mahtava, monessa paikassa limittäin etenevä huipennus, joka on… vähän liiankin huimaa.

Setup eli tilanteen kehittely on nimittäin ensiluokkaisen jännittävää, kun hahmojen tielle rakennetaan koko ajan vakavampia ja vakavampia esteitä. (Ydinräjähdyksen vaara! Ei sopivia varusteita! Neuvostoliittolaiset huijaavat!) Mutta niiden lunastaminen tyydyttävästi on piirun verran vaikeampaa, eikä sarjan tarjoama ratkaisu ole yhtä hyvä kuin sen virittämä kysymys.

Sama ilmiö on syynä siihen, että Monty Pythonin lentävästä sirkuksesta puuttuvat sketsien punchlinet. Koomikot huomasivat, että oli paljon helpompaa kirjoittaa hauskoja lähtötilanteita kuin paketoida ne yhtä hauskasti.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.