Suomalaiset leffablogaajat äänestivät sähköisesti kuluneen vuosikymmenen parhaita elokuvia Kuva-blogin historian ennätyslukemin. Ensimmäiseksi päätyi selvällä ylivoimalla George Millerin Mad Max: Fury Road, joka sai 10 ääntä. Kuva-blogin vuosikysely vietti vuosikymmenpäiväänsä viime vuonna, joten tuntui vain sopivalta järjestää vuosikymmenkyselykin. Tähän blogin historian esimmäiseen vuosikymmenkyselyyn osallistui 30 blogaajaa, mikroblogaajaa, tubettajaa ja muuta sisällöntuottajaa.

Kysymys oli muotoiltu seuraavanlaisesti:

Toivomme, että kertoisitte mielestänne kymmenen (10) merkittävintä tai mieleenpainuneinta elokuvaa kuluneelta vuosikymmeneltä, eli vuosilta 2010-2019.
Parhaus-kriteerin jätämme tarkoituksella melko löyhäksi, koska Sight & Soudinkin tyypit teki niin. Vuosiluvuilla tarkoitamme elokuvia, jotka on ollut mahdollista nähdä Suomessa vuosikymmenen mittaan. Siihen kelpaavat siis teatteriesitykset, erikoiset one-offit ja festarinäytökset, kunhan vain kuka tahansa on voinut edes teoriassa päästä katsomaan rainan. Ja koska olemme streaming motherfuckers, meille kelpaavat myös Netflixissä/MUBIssa/muussa Suomessa näkyvässä (S)VOD-palvelussa enskarin saaneet jutut. Perustelut olisivat hirmu kivoja. Elokuvien järjestyksellä ei ole väliä, sillä jokaisesta maininnasta tulee yksi piste.

Lisäksi kysyttiin bonusleffaa, jonka valintakriteerit olivat vielä löyhemmät. Niiden listaus julkaistaan myöhemmin.

Näin äänet jakautuivat:

10 mainintaa

  • Mad Max: Fury Road (2015)

7 mainintaa

  • Amour (2012)

5 mainintaa

  • Call Me by Your Name (2017)
  • Melancholia (2011)
  • Nader ja Simin: Ero (2011)
  • Whiplash (2014)

4 mainintaa

  • Joker (2019)
  • Lady Bird (2017)
  • Nuoren naisen muotokuva (2019)
  • Isäni Toni Erdmann (2016)

3 mainintaa

  • Burning (2018)
  • Drive (2011)
  • First Reformed (2017)
  • Hymyilevä mies (2016)
  • Moonlight (2016)
  • Parasite (2019)
  • Son of Saul (2015)
  • Spring Breakers (2012)
  • Star Wars: The Last Jedi (2017)
  • The Irishman (2019)
  • The Rider (2017)
  • The Social Network (2010)
  • The Tree of Life (2011)
  • The Turin Horse (2011)
  • Under the Skin (2013)

2 mainintaa

  • Adelen elämä, osat 1-2 (2013)
  • Arrival (2016)
  • Avengers: Infinity War (2018)
  • Baahubali: The Beginning (2015)
  • Blindspotting (2018)
  • Elle (2016)
  • Gravity (2013)
  • Inside Llewen Davies (2013)
  • Inside Out (2015)
  • Interstellar (2014)
  • Knight of Cups (2015)
  • Koirat eivät käytä housuja (2019)
  • Leviathan (2014)
  • Mandy (2018)
  • Setä Boonmeen edelliset elämät (2010)
  • Spider-Man: Into the Spider-Verse (2018)
  • Suuri kauneus (2013)
  • The Act Of Killing (2012)
  • The Grand Budapest Hotel (2014)
  • The Killing of a Sacred Deer (2017)
  • The VVitch: A New England Folktale (2015)
  • The Wolf of Wall Street (2013)
  • You Were Never Really Here (2017)

1 maininta

  • 007 Skyfall (2012)
  • 12 Years a Slave (2013)
  • 15:17 Pariisiin (2018)
  • À mon âge je me cache encore pour fumer (2016)
  • A Serbian Film (2010)
  • A Touch of Sin (2013)
  • Adieu au langage (2014)
  • American Honey (2016)
  • American Sniper (2014)
  • Amour Fou (2014)
  • Aniara (2018)
  • Animal Kingdom (2010)
  • Anomalisa (2015)
  • Another Earth (2011)
  • Another Year (2010)
  • Asuran (2019)
  • At Berkeley (2013)
  • Atlantique (2019)
  • Avengers: Endgame (2019)
  • Baahubali: The Conclusion (2017)
  • Beasts of the Southern Wild (2012)
  • Betoniyö (2013)
  • Beyond the Hill (2012)
  • Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) (2014)
  • Biutiful (2010)
  • Black Swan (2010)
  • Blade Runner 2049 (2017)
  • Bota (2014)
  • Bridge of Spies (2015)
  • Carol (2015)
  • Cemetery of Splendor (2015)
  • Climax (2018)
  • Cloud Atlas (2012)
  • Clouds of Sils Maria (2014)
  • Coco (2017)
  • Cold of Kalandar (2015)
  • Detachment (2011)
  • Dogtooth (2010)
  • Dragged Across Concrete (2018)
  • Dredd (2012)
  • Ex Machina (2014)
  • Exit Through the Gift Shop (2010)
  • Fantastic Beasts and Where to Find Them (2016)
  • Filth (2013)
  • Florentina Hubaldo, CTE (2012)
  • Frances Ha (2013)
  • Frozen: huurteinen seikkailu (2013)
  • Get Out (2017)
  • Gone Girl (2014)
  • Guardians of the Galaxy Vol. 2 (2017)
  • Hale County This Morning, This Evening (2018)
  • Hanagatami (2017)
  • Handmaiden (2016)
  • Hanna (2011)
  • He ovat paenneet (2014)
  • Hell or High Water (2016)
  • Her (2014)
  • Hereditary (2018)
  • Hide Your Smiling Faces (2013)
  • Hiljainen intohimo (2016)
  • Holy Motors (2012)
  • Hunt for the Wilderpeople (2016)
  • Hävitys (2018)
  • I (2015)
  • I saw the devil (2010)
  • Ida (2013)
  • Ikitie (2017)
  • Iltapäivä Toscanassa (2010)
  • Inception (2010)
  • Inherent Vice (2014)
  • Isänsä poika (2013)
  • It Follows (2014)
  • Jahti (2012)
  • Jauja (2015)
  • Kaala (2018)
  • Kaboom (2010)
  • Kapernaum – kaaoksen lapset (2018)
  • Kirottu (The Conjuring, 2013)
  • Kotiseutu – kaipauksen vuodet (2013)
  • Kärsimys ja kunnia (2019)
  • La La Land (2016)
  • Lerd (2017)
  • Life Itself (2014))
  • Lincoln (2012)
  • Loving Vincent (2017)
  • Luz (2018)
  • Macbeth (2015)
  • Manchester by the Sea (2016)
  • Maniac (2012)
  • Margaret (2011)
  • Menneisyys (2013)
  • Mestari (2012)
  • Metatitanic (2018)
  • Michael Kohlhaas – Kapinallinen (2013)
  • Midsommar (2019)
  • Miesten vuoro (2010)
  • Mission: Impossible – Fallout (2018)
  • Mommy (2014)
  • mother! (2017)
  • Mustang (2015)
  • Nebraska (2013)
  • Nymphomaniac (2013)
  • Onaayum Aattukkuttiyum (2013)
  • Once Upon a Time in Anatolia (2011)
  • Once upon a time in… Hollywood (2019)
  • Only Lovers Left Alive (2013)
  • Oslo, 31. august (2011)
  • Paddington 2 (2017)
  • Pappi lukkari talonpoika vakooja (2011)
  • Paterson (2016)
  • Perfect Sense (2011)
  • Phantom Thread (2017)
  • Pisaasu (2014)
  • Play (2011)
  • Prisoners (2013)
  • Raja – gräns (2018)
  • Resolution (2012)
  • Roger Waters: The Wall (2014)
  • Roma (2018)
  • Salaisuuksien illallinen (2016)
  • Shame (2011)
  • Sicario (2015)
  • Silver Linings Playbook (2012)
  • Somewhere (2010)
  • Spotlight (2015)
  • Summer Survivors (2018)
  • Synkin hetki (2017)
  • System Crasher (2019)
  • Takaisin pintaan (2016)
  • Take Shelter (2011)
  • The Assassin (2015)
  • The Big Short (2015)
  • The Dressmaker (2015)
  • The Fits (2015)
  • The Hateful Eight (2015)
  • The Heat (2013)
  • The House I Live In (2012)
  • The House that Jack Built (2018)
  • The Lighthouse (2019)
  • The Lost City of Z (2016)
  • The Missing Picture (2013)
  • The Neon Demon (2016)
  • The Revenant (2015)
  • The Selfish Giant (2013)
  • The Tribe – Heimo (2014)
  • The Wonders (2014)
  • Things to Come (2016)
  • This Must Be the Place (2011)
  • Three Billboards Outside Ebbing, Missouri (2017)
  • To the Wonder (2012)
  • Train to Busan (2016)
  • Tuntematon sotilas (2017)
  • Tyrannosaur (2011)
  • Täällä Pohjantähden alla, osa 2 (2010)
  • Une saison en France (2017)
  • Velaiilla Pattadhari (2014)
  • What We Do in the Shadows (2014)
  • Who Killed Captain Alex? (2010)
  • Winter’s Bone (2010)
  • You’re Next (2013)
  • Zero Dark Thirty (2012)

Äänet ja perustelut löytyvät alta.

Toim. huom. neljä listoilla esiintyvää elokuvaa tai sarjaa(Twin Peaks: The Return, Tokyo Gore Police, Color Out of Space ja Hiomattomat timantit) eivät sovi kyselyn spekseihin 2010-luvulla Suomessa saatavuusensi-iltansa saaneista elokuvista, joten ne on jätetty mainintalistalta pois. Esitämme kuitenkin vastaajien listat sellaisinaan.

Aino Tuominen @_hoobey

Elokuvalevitys on selkeästi menossa oikeaan suuntaan kun kansainvälisetkin leffat pärjää Oscareita myöten!

Mad Max: Fury Road (2015) – Kovat odotukset rytinällä jyrännyt pätkä! Täydellistä elokuvaviihdettä!

Whiplash (2014) – R&A:ssa positiivisesti yllättänyt pulssin nostattaja on ehdoton suositus tältä vuosikymmeneltä kenelle tahansa!

Parasite (2019) – Tästä elokuvasta on kohuttu kautta maailman Cannesin elokuvajuhlilta saakka – ja ihan syystäkin! Mitä vähemmän tietää elokuvasta ennen sen katsomista, sen parempi.

The Grand Budapest Hotel (2014) – Synkän hauska ja visuaalisesti mieleenpainuva laatu-wesandersoni.

Only Lovers Left Alive (2013) – Tilda Swinton, Tom Hiddleston & mm. John Hurt Jim Jarmuschin ohjaamassa vampyyri-elokuvassa josta tunnelmaa ei puutu!

Train to Busan (2016) – Moderni korealainen zombie-kauhuleffa jota ei kannata missata!

Hunt for the Wilderpeople (2017)

Blindspotting (2018) – Season Film Festivaalilla säväyttänyt ja sittemmin Netflixiinkin lisätty vaikuttava indiepätkä.

The Dressmaker (2015)

Dredd (2012)

Aki Jörgensen@tahtienjatko

Melancholia (2011) – Koska siinä on äärimmäinen katharsis.

Gravity (2013) – Koska kun vuosikymmenen loppuun mennessä 3D-hullutus oli onneksi ohi, tämä oli ainoa elokuva, jonka kahdet lasit päässä näkemisestäni olen kiitollinen.

Inside Out (2015) – Koska tajusin pidätteleväni kyyneliä animaatiohahmon mielikuvitusnorsulle, jota vain hetkeä aiemmin olin luullut pitäväni ärsyttävänä.

Adelen elämä, osat 1-2 (2013) – Koska hyvin harvoin poistun elokuvateatterista näin ravisteltuna.

First Reformed (2017) – Koska tämä on minunkin ahdistukseni.

Hymyilevä mies (2016) – Ei suinkaan vain siksi, että se olisi paras suomalainen.

Menneisyys (2013) – Koska näin hienostunutta kyökkidraamaa saa hakea.

Son of Saul (2015) – Koska tämä on erinomainen esimerkki siitä, kuinka mistään aiheesta ei koskaan ole sanottu kaikkea.

Frances Ha (2013) – Koska tällä vuosikymmenellä olen nauttinut komedioista enemmän kuin edellisellä, ja ne komediat ovat yleensä olleet tämäntapaisia.

Star Wars: The Last Jedi (2017) – Koska kävi miten kävi, tämä oli minulle myös tämän elokuvasarjan paluun vuosikymmen (ja minun paluuni sen luo), ja tämä episodi oli niistä se, joka kysyi parhaat kysymykset.

Antti Selkokari

Se, että tällä listalla on vain seitsemän Suomessa levitykseen tuotua elokuvaa kertoo vain siitä että olen päässyt käymään ulkomaisilla festivaaleilla, etenkin Turkissa. Komedia lajityyppinä näyttää vuosikymmenellä jatkaneen yhä toivottomampaa rappeutumistaan. Vuosikymmenen valtavirtakomedioissa juhlivat matalamielisyys, ällötys, ruumiineritteet tai sitten vain silkka ääliömäisyys. Nyt kun Quentin Tarantino vaikuttaisi degeneroituneen jäljittelemään enää vain itseään on hänenkin elokuvissaan se vähä huumori mitä on, pelkkää ihmisten pahoinpitelyä ja tappamista ad nauseam.

Emin Alper: Beyond the Hill

Ashgar Farhadi: Nader ja Simin: ero

Nuri Bilge Ceylan: Once Upon a Time in Anatolia

Pirjo Honkasalo: Betoniyö

Sam Mendes: 007 Skyfall

Mustafa Kara: Cold of Kalandar

Paolo Sorrentino: Suuri kauneus

Clint Eastwood: American Sniper

Pedro Almodovar: Kärsimys ja kunnia

Michael Haneke: Rakkaus

Arttu Haglund @luukki

Valmistuin elokuvakoulusta (jos moista termiä sallitaan käytettävän muista kuin TaiK:sta) 2009, joten tämä oli ensimmäinen vuosikymmeneni alalla. Se on tarkoittanut hiljalleen myös hitusen kypsempää ja monipuolisempaa antautumista mm. eri kulttuureille ja kaiken kaikkiaan elokuvan kirjoon, olkoonkin että elokuvasivistykseni taso on yhä lievästi ilmaistuna vajavainen. Vaikka olen pyrkinyt laajentamaan perspektiiviäni, yhä pitää kutinsa, että siinä missä pääsääntöisesti arvostan muuta elokuvaa enemmän kuin amerikkalaista, tulen katsoneeksi jenkkileffoja radikaalisti enemmän kuin mitään muuta. Näinpä jenkkipainotus on myös näissä valinnoissa mukana. Elokuvat ovat valmistumisvuoden mukaisessa järjestyksessä.

Inception (2010) – Ilman tätä elokuvaa ei olisi esikoisohjaustani Poissa, käsikirjoittaja Avi Heikkinen sai nimittäin idean leffaan alunperin tätä katsoessa. Inception on vuosikymmenen varrella useimmiten katsomiani. Siinä on paljon kaikkea kiehtovaa, mutta paketti pysyy ihailtavasti kasassa. En ole koskaan antanut sille yli neljää tähteä, mutta en voi mitään sille, että palaan sen pariin yhä uudelleen. Nolanin toiseksi paras teos heti Mementon jälkeen – toivottavasti Tenet nousee samalle tasolle pitkän tauon jälkeen.

Detachment (2011) – Adrien Brody tekee elämänsä roolin irvokkaan ylilyötyjen mutta silti kokonaisuuteen ihailtavasti istuvien hahmojen gallerian johtotähtenä. Perinteisiä kohtausrakenteita murjova eksistentiaalisen ahdistuksen kuvaus on ohjaajansa Tony Kayen paras työ. Tässä on jotain sellaista, jota itsekin toivoisin jonain päivänä tekijänä saavuttavani.

The Tree of Life (2011) – Eeppinen malickilaisuuden multihuipentuma. Pitkistä tauoista elokuviensa välillä tunnettu ohjaajanero lähti tämän jälkeen mystiselle shooting spreelle, joka näkyi myös lopputulosten kovasti vaihtelevassa laadussa. Tässä vahva sisältö puolustaa kokonaisvaltaisesti lyyristä kokonaisuutta.

Oslo, 31. august (2011) – Kaikessa, mitä tässä elokuvassa nähdään, kuullaan ja koetaan, on mukana taiteen perimmäinen idea eli havaintojen tekeminen. Näyttelijät ymmärtävät hahmojaan perustavalla tavalla elokuvan ajelehtiessa luontevasti kohtauksesta toiseen samalla, kun asioita tapahtuu.

The House I Live In (2013) – Yhdysvaltain sota huumeita vastaan on farssi, todellisuudessa on kyse vuosikymmenten ajan huolella öljytystä koneistosta, jonka rattaiden pysäyttäminen on mahdoton ajatus. Uskomattomalla rytinällä etenevä dokumentti kohahduttaa käänteestä toiseen ja nostaa palan kurkkuun.

Prisoners (2013) – Denis Villeneuve on noussut yhdeksi amerikkalaisen elokuvan suurista nimistä ja oleellinen merkkipaalu tuolla matkalla oli hänen ensimmäinen englanninkielinen elokuvansa Prisoners, joka on myös töistä toistaiseksi paras. Näyttelijät tekevät äärimmäisen hienoa työtä tässä raastavassa trillerissä, jossa Hugh Jackman tekee uransa parhaan roolin.

Inside Out (2015) – Yllätän nyt itsenikin sillä, että listalle mahtuu animaatio, joille harvemmin lämpenen tässä määrin, mutta Inside Out on todella oma lukunsa – nerokas ja detaljirikas, viimeistelty tapaus, joka Pixareiden joukossa loikkaa aivan omalle tasolleen. HUOM. ohjaaja-käsikirjoittaja Pete Docterin seuraava teos ”Soul” saapuu tänä vuonna teattereihin!

The Revenant (2015) – Laajakulmaisia objektiiveja voi käyttää myös aivan eri tavalla kuin Terrence Malick ja sen osoittavat tässä Alejandro Gonzáles Iñárritu luottokuvaajansa Emmanuel Lubezkin kanssa. DiCaprio ja Hardy ovat vahvoja, mutta elokuvan kolmatta pääosaa esittää luonto, karu ja kaunis. Pääosin kai siksi, että elokuva kuvattiin kokonaan luonnonvalossa.

System Crasher (2019) – Nora Fingscheidt herättää kunnioitusta. En törmää usein elokuvaan, jollaisen olisin itsekin halunnut tehdä, mutta tämä on sellainen. Pääosassa nähtävä Helena Zengel on aivan ilmiömäinen löytö. Se ilmaisun kirjo, kyky säädellä tasoja silmittömän raivon partaalta täyteen hiljaisuuteen ja toisaalta kyky vain olla, herkistyä, hengittää ja ennen kaikkea kuunnella. She’s got it all. Elokuva ei varsinaisesti ole käsikirjoittamisen mestariteos, se ei istu kovin hyvin klassisiin dramaturgisiin analyyseihin. Sen sijaan, tai ehkä juuri siksi, se on ELOKUVA. System Crasherissa ei kuviteta käsikirjoitusta, vaan pelataan aidosti audiovisuaalisilla palikoilla. Parhaimmillaan mahassa myllertää ja jännitys tuntuu varpaissa asti.

Koirat eivät käytä housuja (2019) – On erinomaisen ilahduttavaa, että suomalaisessa elokuvassa alkaa tulla vastaan tällaisia valonpilkahduksia. Muita mainioita tapauksia fiktion puolella olivat Betoniyö (2013), Hymyilevä mies (2016) ja Ikitie (2017), dokumenteissa erityisesti Ikuisesti sinun (2011). Audiovisuaalisen välineensä hallintaa jo aiemmissa elokuvissaan osoittanut J-P Valkeapää näyttää ottaneen nyt askeleita helpommin lähestyttävän elokuvan suuntaan, joka ainakin tässä tapauksessa on osoittautunut oikeaksi ratkaisuksi. Erityismaininta Oona Airolalle, jonka olisi ilman muuta pitänyt saada sivuosa-Jussi-ehdokkuutensa tästä elokuvasta.

Atte Timonen @rosgakori

2010-luku on varmaan tulevien elokuvahistorian tutkijoiden silmissä merkittävä vuosikymmen, hyvässä kuin pahassakin.

Mad Max: Fury Road – Mad Max: Fury Road on yhä vuosikymmenen paras toimintaelokuva, mestarillisen ohjaajan taidonäyte monellakin saralla ja fiksusti kirjoitettu (tai kuvitettu) tarina taistelusta sortavia ytheiskunnan rakenteita vastaan.

Paddington 2 – Lasten elokuvat tuppaavat usein unohtamaan tällaisilta listoilta, koska eihän lasten elokuvien tarvitse olla oikeasti hyviä. Paddington 2 (ja sen edeltäjä) on erittäin taidokkaasti tehty elokuva, jonka kaltaisia toivoisi olevan enemmänkin. Hauska, koskettava, jännittävä ja tapa miten Michael Bondin alkuperäinen sotaorpojen subteksti on tuotu nykyaikaan on ajankohtainen ja tärkeä.

Arrival – Arrival teki jotain, mikä on monista avaruusolentoja käsittelevistä scifi-elokuvista uupunut pitkään: oikeita ajatuksia siitä, mitä ensimmäinen kontakti tarkoittaa. Denis Villeneuven vakuuttavassa vuosikymmenessä Arrival loistaa yhä kirkkaimpana tähtenä- fiksu, hiljainen, ajatuksia herättävä ja surullinen elokuva menetyksestä ja muistoista.

The Big Short – The Big Short on lähes dokumentaarinen elokuva finanssikriisistä, lyhytnäköisyydestä ja ahneudesta, käyttäen 2000-luvun popkulttuurin tuotteita ja hahmoja selittämään auki paikoitellen vaikeaa pankkijargonia. The Big Short on hauska, kunnes ei olekkaan. Tämän kaltaiset piiskaniskut tunnelmassa ovat haastavia, mutta The Big Short tekee siitä osan kokonaisuutta.

The Rider – Chloe Zhaon cowboy-elokuva on surullinen ja aito kuvaus tarkoituksen menettämisestä maskuliinisessa yhteisössä, ja amatöörinäyttelijät näyttelemässä käytännössä itseään sitovat kokonaisuuden todellisuuteen karulla, mutta erittäin hienolla tavalla.

Get Out – Tälle vuosikymmenelle mahtuu todella paljon hyviä kauhuelokuvia, ja Get Out loistaa ehdottomasti kärkikastissa. Get Out on syvästi sidottu Yhdysvaltojen nyky-yhteiskuntaan, ja muuttuu jännittävästä kammottavaksi, sitten hauskaksi, surulliseksi ja on kuitenkin samalla erittäin viihdyttävä, pitäen kokonaisuuden jotenkin silti eheänä.

Guardians of the Galaxy Vol. 2 – Tämä on ensimmäinen kahdesta Disneyn elokuvasta omalla listallani, ja vaikka nykyään on suosittua (ja osittain ansaittua) mollata MCU:ta projektina, on sen helmet yhä kirkkaita. James Gunnin Guardians of the Galaxy- elokuvat toimivat todella hyvin niiden hahmojen takia, ja Vol. 2:ssa jaetut lapsuuden traumat, hyväksikäyttö ja kasvaminen ovat etusijalla- ja samalla otetaan myös kaikki irti megabudjetin tarjoamasta mahdollisuudesta scifi- viihteeseen.

Star Wars: The Last Jedi – The Last Jedi on yhä, and I can’t stress this enough, MINUN mielestäni merkityksellisin ja fiksuin kaikista Star Wars- elokuvista, niin uusista kuin vanhoistakin. On harvinaista nähdä ison studiosysteemin franchise- elokuvassa rohkeaa kritisointia sarjan aiemmin esittämiä ideoita kohtaan, vaikka pohjimmiltaan The Last Jedi on rakkauskirje alkuperäisen trilogian tärkeydelle ja merkitykselle.

Mandy – Mandy on räävitön, väkivaltainen kummajainen jossa Nicolas Cage vetää happoa ja ja hakkaa sadistisia motaristeja kirveellä nimeltä THE BEAST. MAndylla on tunnelma jota on vaikea kuvailla- jotenkin cheddar goblin, runkkaava kulttijohtaja ja Nicolas Cagen itseyden menetys surulle ja vihalle mahtuvat samalle viivalle. Lopputuloksena on uniikki taideteos.

Spider-Man: Into the Spider-Verse – Upea, uudenlainen animaatiotekniikka ja toteutustapa antoivat Into the Spider-Verselle uniikin identiteetin niin animaatioelokuvien kuin supersankarileffojen parissa. Spider-Verse on virstanpylväs sekä animaatiolle että supersankaritarinoille: inspiroiva, inklusiivinen ja kaunis kasvutarina oman biitin löytämisestä.

Emilia Koivumäki@aekoiv

Isäni Toni Erdmann (2016)

The Wonders (Le meraviglie 2014)

American Honey (2016)

Amour Fou (2014)

Zero Dark Thirty (2012)

Phantom Thread (2017)

The Assassin (Ci ke Nie Yin Niang, 2015)

Inside Llewyn Davis (2013)

Burning (Beoning, 2018)

Moonlight (2016)

Hannu Björkbacka@BjorkbackaHannu

Tämä lista on ainutlaatuinen, sillä nostin sille yhden vasta 2020 alussa näkemäni 2019-elokuvan, joten aiemmin Keskipohjanmaassa julkaisemani lista muuttui. Yhdistelin myös ensi kertaa ulkomaiset ja kotimaiset samaan listaan, joten tilanne suistui raiteiltaan entisestään, ja lopputulos tuo näin ennennäkemätöntä lisäarvoa tälle kyselyllellenne. Lopulta annoin listan määräytyä tämän päivän 2.3.2020 (viimeinen mahdollisuus osallistua) mieleni mukaiseksi.
Todella hienoja elokuvia tehdään joka vuosikymmenellä. Harmi vain, ettei niitä parhaita aina tuoda Suomeen. Viimevuotisista vaikka Claire Denisin High Life, jossa Pattinson ja Binoche, ei Suomeen. Hiljainen intohimo, ei Suomeen, vaikka ohjaaja vieraili täällä – mitä elokuvateattereiden tuontipolitiikkaa tämä on? Jotkut eivät nyt hoida työtään. Kaikki pitäis tehdä ite! ~(;^)~

Nader ja Simin: Ero (Jodaeiye Nader az Simin, Farhadi, Iran, 2011) – Järisyttävä elokuvana ja siinä, miten se näyttää kaikki nyky-Iranin puolet ja silti ymmärtää ihmisiään kokonaisvaltaisesti. Suurta elokuvataidetta parhaimmillaan.

Hiljainen intohimo (A Quiet Passion, Terence Davies, Iso-Britannia, 2016) – Olisi aika jo Terence Daviesien huomioimatta jättämisen loppua. Ei tätäkään tuotu Suomeen kuin festareille ja televisioon. Ja miksei Cynthia Nixon saanut Oscaria? Tai Jennifer Ehle? Tai Joanna Bacon äitinä? Oscarit ja BAFTA:t ja Cannesit ovat ihan huuhaata (ainoa Cannes-voitto vuodelta 1988, vaikka Davies on juuri nyt parhaimmillaan). Siksi tällaisia äänestyksiä tarvitaan, missä recordit setitään streiteiksi.

Hide Your Smiling Faces (Daniel Patrick Carbone, USA, 2013) – Löysin tämän Tukholman festivaaleilta. Mitä aarteita jääkään saamatta laajaa levitystä – saati sitten Suomeen. Sykähdyttävän hieno elokuva.

Summer Survivors (Marija Kavtaradze, Liettua, 2018) – Löytö Reykjavikin festivaaleilta. Hieno puheenvuoro mielenterveydestä ja kuntoutujista, mutta menee taide edellä. Emme tunne hyvin edes naapurimaiden elokuvaa.

Burning (Beoning, Chang-dong Lee, Etelä-Korea, 2018) – Miten kaunista jälkeä. Ehdoton taideteos. Alati yllättävä, syvällinen, vakava ja leikkisä yhtä aikaa. Vasta, kun joku somessa huomautti, tajusin, että Burning kertoo kaiken muun ohella myös yksinäisyydestä. Suurenmoisia näyttelijöitä nämä korealaiset, kuten iranilaisetkin. Saatte pitää Parasiten kaikkine Oscareineen, jos minä saan pitää Burningin! ~(;^)~

Hiomattomat timantit (Uncut Gems, Benny ja Josh Safdie, USA, 2019) – Safdien veljekset lunastavat Good Timen lupaukset. Tämä vertautuu intensiivisyydessään Scorsesen kulta-aikaan. Sandler näyttelee kuin Al Pacino kiihkeimmillään. Verenpaineeni! Näin Netflixistä vasta 2020 alussa, joten esiintyy vasta tällä listalla. Olkaa hyvä!

Hymyilevä mies (The Happiest Day in the Life of Olli Mäki, Juho Kuosmanen, Suomi, 2016) – Yksi kaikkien aikojen parhaista suomifilmeistä. Kaunis, hyvä ja kiltti. What a time to be alive!

The Tribe – Heimo (Miroslav Slaboshpitskiy, Ukraina, 2014) – Veretseisauttava filmi. On elokuvia, jotka palaavat perusasioihin, kuten (vähäisemmässä määrin) Blair Witch Project. Jotka ikään kuin keksivät elokuvan ilon uudelleen. The Tribe tekee sen nerokkaalla keksinnöllä, laittamalla kuurot elokuvan pääosaan. Kuten mykän filmin kaudella: ennen kaikkea se, mikä näkyy on tärkeää. Vaikka puhe on poissa, elokuva piirtää täyden muotokuvan päähenkilöistään, kuin tuntisimme heidät.

Koirat eivät käytä housuja (Dogs Don’t Wear Pants, J-P Valkeapää, Suomi, 2019) – Kaikki Valkeapään aiemmin tekemä oli vain valmistelua tälle työlle, joka on ehjä, tinkimätön kokonaisnäky. Ohjaaja ei kuikuile sivulle, mitä muut tekevät, vaan kulkee omaa polkuaan. Pekka Strang on suomalaiseksi alien-näyttelijä, rohkea rooli on kuin luotu hänelle, ja näyttelijä ahmaisee sen karvoineen päivineen.

Animal Kingdom (David Michôd, Australia, 2010) – Ensifilmi, jonka lupauksia ohjaaja ei toistaiseksi ole pystynyt lunastamaan. Mutta tämäkin saavutus riittää pitkäksi aikaa. Kunniakas jatko australialaisen elokuvan hurjalle perinteelle.

Henrik Jussila@eeblogi

Vuosikymmenen parhaiden elokuvien listaus on varsin haastava tehtävä – varsinkin kun tuntuu, että osa helmistä saattaa olla näkemättä. Oma listani perustuu niihin elokuviin, jotka olen nähnyt ja joista olen kirjoittanut Eilen elokuvissa -blogissani. Olen pyrkinyt ottamaan mukaan hieman erityyppisiä elokuvia. Elokuvat eivät ole paremmuusjärjestyksessä.

Interstellar (2014) – Interstellar on kaunis, liki kolmetuntinen elokuva, jonka jälkeen voi todeta, että kotimme Maa on hieno paikka elää.

Isäni Toni Erdman (2016) – Leffa panee ajattelemaan, että ehkä elämä ei sittenkään ole pelkkää tehtävien suorittamista (getting things done).

Mad Max: Fury Road (2015) – George Millerin teos on upean visuaalinen ja hypnoottinen elokuva, jossa on myös vahva naisenergiakenttä.

Son of Saul (2015) – Elokuva pysäyttää pohtimaan perimmäisiä kysymyksiä: Mitä tarkoittaa ihmisenä oleminen? Mihin ihmisyys meitä velvoittaa? Miten varmistamme, ettei mitään holokaustin tapaista enää tapahdu?

Moonlight (2016) – Elokuva käsittelee onnistuneesti muun muassa yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja seksuaalisuuden tematiikkaa.

Mustang (2015) – Vahva elokuva naisten ja tyttöjen asemasta Turkin syrjäseuduilla. Elokuva ei luennoi, mutta tuo varsin selkeästi ilmi, ettei ihmisiä saa kohdella näin.

12 Years a Slave (2013) – Elokuva on visuaalisesti ja rytmillisesti vaikuttava ja samalla ahdistava elokuva mustien orjuudesta Yhdysvalloissa.

Frozen: huurteinen seikkailu (2013) – Disneyn jättimenestys, jonka naiskuva on virkistävän erilainen verrattuna aikaisempiin prinsessatarinoihin. Hieno animaation ja musiikin kokonaisuus, jonka merkitys kasvaville sukupolville on varmasti suuri.

Miesten vuoro (2010) – Miehet saunovat ja keskustelevat elämästä eri puolilla Suomea ja yhteiskuntaa. Saunomisen lopputulema on toiveikas ja puhdistava.

The Irishman (2019) – Martin Scorsese tuttujen rikosaiheiden parissa. 3,5 tuntisen elokuvan ei toivoisi loppuvan lainkaan. Erinomaisesti toteutettu elokuva kaikin puolin.

Heini L.

The Lighthouse (2019) – Ruma ja kaunis, unenomainen ja hyperrealistinen. The Lighthouse on julmaa aistien väkivaltaa katsojaa kohtaan – elokuvan jälkeen olo on kuin junan alle olisi jäänyt.

The House that Jack Built (2018) – Von Trier pilailee omalla ja yleisönsä kustannuksella. Elokuva testaa hienosti, miten hyvin katsoja ymmärtää kontekstia.

Michael Kohlhaas – Kapinallinen (2013) – Surkean huonosti Suomessa tunnettu elokuva. Yksinkertainen ja koruton tarina miehestä, jota elämä leipoo turpaan niin että veri roiskuu. Mads Mikkelsen on ihana.

Resolution (2012) – Mielikuvituksettomana jännärinä alkava elokuva kääntyy lopussa joksikin aivan muuksi. Vain harvoin elokuva onnistuu yllättämään tällä tavalla.

Only Lovers Left Alive (2013) – Kaunis, tyylikäs elokuva mädäntyvästä Detroitin kaupungista ja vampyyreista, joiden luku käy yhä vähäisemmäksi. Äänimaailmaltaan ja näyttämöllepanoltaan ainutlaatuinen. Tidla Swinton ja Tom Hiddleston ovat vuosikymmenen upein pari.

He ovat paenneet (2014) – Listani ainoa kotimainen, eikä ihme, sillä Suomessa edellytykset tehdä hiemankin omaperäisempää elokuvaa ovat heikot. Tämä elokuva hämmentää minua – en tiedä, mitä se on tai yrittää olla. Upea se on silti.

Macbeth (2015) – Klassinen tarina, tuore toteutus. Macbeth on uskollinen alkuperäisteoksen hengelle ja silti toteutukseltaan tuore ja raikas. Michael Fassbender on ihana.

The Neon Demon (2016) – Visuaalisesti upea ainutlaatuinen elokuva, kaunis ja väkivaltainen. Kuin pitkä musiikkivideo – enkä sano tätä pahalla. Kerrankin kiinnostava kertomus naisten keskinäisestä kilpailusta – tämä elokuva ei kuvaa kissatappeluita, vaan ankaraa ja totista taistelua siitä, kuka pysyy parrasvaloissa pisimpään.

Color Out of Space (2019) – Lovecraftin filmatisointi tyylikkäästi ei ole ihan helppoa. Nyt siinä on onnistuttu. Kauniit värit, upea musiikki.

Joker (2019) – Joker on kasvanut jo niin suureksi ilmiöksi, että on helppo unohtaa, millainen elokuva koko hulabaloon taustalla on. On vaikea kuvitella, kuinka Joaquin Phoenix voisi tämän roolityönsä enää ylittää.

Ilkka Hemmilä@IlkkaHemmila

The Grand Budapest Hotel – Loppulista tulee aakkosjärjestyksessä, mutta näennäisen kepeä historiakomedia vie vuosikymmenen kärkipaikan. Wes Andersson hioi nukkekotiestetiikkansa huippuunsa lisäämällä siihen ajallisen nostalgian. Hassutteleva caper-kohellus käyttää Euroopan historiaa leikkikenttänään pohtiessaan, mitä muistamme menneestä, ja miten se meitä muovaa. Omat ja yhteisöjen muistot kohtaavat hauskasti mutta haikeasti.

Call Me by Your Name – Historiallisesta miljööstä huolimatta häiritsevän idylliseen queer-kertomukseen ei sisälly ulkopuolista uhkaa. Virkistävää!

Carol – Listan toinen (ja viimeinen, lupaan) lähivuosikymmenille sijoittuva pakahduttava ja teknisesti lumoava queer-draama. Toisin kuin helteisessä Italiassa, talvisessa New Yorkissa intohimo piilottelee näennäisen hillityn ulkokuoren alla. Vaatii paljon vaivaa olla näin vaivaton.

First Reformed – Ilmastonmuutoksen tuska on vasta löytämässä tiensä fiktioelokuvien aiheeksi, mutta Paul Schrader teki kertaheitolla aiheen merkkiteoksen. Papin kujanjuoksussa kohtaavat mustavalkoiset ajatukset ja monimutkaisesti järjestäytynyt maailma.

Hymyilevä mies – Näennäinen yksinkertaisuus ei ole haukkumasana humaanissa urheilutarinassa, jossa nyrkkeilijän rakkaus ja ura risteävät. 16 millin filmi tarjoaa kuvaan samaan pehmeyttä ja ajattomuutta kuin lempeä suhtautuminen päähahmoihin.

Hävitys – Oman identiteetin katoaminen on sellainen uhka, että se vie kauhun syvään päähän. Scifi-tarinan läpitunkevassa painostavassa tunnelmassa ihmisyyttä koettelee niin sisäinen rikkinäisyys kuin voima toisesta maailmasta.

Lady Bird – Kun kolmikymppinen muistelee aikaansa täysi-ikäisyyden kynnyksellä, rypytkin vaikuttavat silotelluilta. Greta Gerwig käsittelee kuitenkin oman paikan ja identiteetin etsintää tarttuvalla lämmöllä.

Mad Max: Fury Road – Post-apokalyptisten elokuvasarjojen kuningas rämpi tuotantovaikeuksissa 1990- ja 2000-luvuilla, mutta 2010-luvulla (läntinen) maailma palaa taas. Kaksituntinen takaa-ajo on kekseliäs, energinen ja harvinaisen älykäs toimintarymistely, jossa oli enemmän elokuvaa kuin koko muun vuoden tarjonnassa yhteensä.

Pappi lukkari talonpoika vakooja – Onko vaikeampaa löytää vakooja ystävien joukosta vai ystävä vakoojien joukosta? Monitahoisessa John le Carré -sovituksessa kylmän sodan paranoia ja vakoojayhteisön valtaklikit murentavat varjomaailman miehiä yhtä lailla.

Son of Saul – Yksi vuosikymmenen suosikeistani oli elokuva, jota en aio koskaan katsoa uudelleen. Lázsló Nemesin intensiivisessä esikoispitkässä pieni ele kolkuttelee ihmisyyden portteja keskellä mielettömyyden tannerta. Tämän paremmin mikään elokuva ei ole lyönyt ilmoja pihalle.

Joonatan Itkonen@ToistoNet

Miten tiivistää vuosikymmen muutamaan elokuvaan? Ihan mahdoton ajatus. Näin ollen tämäkään lista ei ole täydellinen edes kuukausien harkinnan jälkeen. Listalle voisi nousta sadoista elokuvista mikä tahansa ja silti tuntuisi siltä, että jotain jäi uupumaan. Nämä kymmenen ovat kuitenkin elokuvia, jotka ovat liikuttaneet ja jääneet syvälle sisimpään.

The Social Network – Yksikään elokuva ei onnistunut määrittelemään vuosikymmentä yhtä osuvasti kuin Fincherin ja Sorkinin mestariteos. Valtavaksi saavutukseksi sen tekee myös se, että elokuva julkaistiin heti uuden vuosikymmenen kynnyksellä. Sorkinin käsikirjoitus on osoittanut olevansa aikaansa edellä monella tapaa, mutta pohjimmiltaan tärkeimmäksi paljastui varoitus piilaakson dudebro-kulttuurista, joka on vahingoittanut maailmanlaajuista dialogia tavalla, jota emme vielä täysin ymmärrä.

Paterson – Jim Jarmuschin koskettava oodi oman onnen tavoittelulle vavisutti syvästi. Adam Driverin upea roolisuoritus kantaa pientä tarinaa kauniisti ja jokainen hetki on täynnä rikkautta. Tähän on ollut ilo palata kerta toisensa jälkeen, joka kerta löytäen jotain uutta nautittavaa sen viipyilevästä kerronnasta ja positiivisesta sanomasta.

Cloud Atlas – Wachowskien ja Tom Tykwerin ajaton kertomus sielunvaelluksesta historian halki on vuosikymmenen aliarvostetuin helmi. Rohkea, älykäs, intiimi ja tunteikas seikkailukertomus, joka uskaltaa ottaa valtavia riskejä.

Bridge of Spies – Steven Spielbergin kylmän sodan jännäri on edelleen ajankohtainen, hienosti näytelty ja käsikirjoitettu tutkielma amerikkalaisesta hysteriasta lähihistorian käännekohdissa. Vaikka valtaosa elokuvasta sijoittuu saksaan, sen pistävin kritiikki on varattu kotimaan kaksinaamaisuuden paljastamiseen. Spielbergiä parhaimmillaan!

Star Wars: The Last Jedi – Rian Johnsonin hieno elokuva, joka uljaasti yritti pelastaa valtavan franchisen nostalgiasta. Kauniisti rakennettu kokonaisuus pohtii monomyytin merkitystä usealla tasolla samalla kunnioittaen menneiden esikuvien tärkeyttä. Osa katsojista reagoi elokuvaa kohtaan lapsellisesti, mutta aika tulee olemaan sen suurin ystävä. Vuosien päästä sitä tullaan katsomaan tärkeänä osana saagaa, joka uskalsi mennä pidemmälle kuin yksikään muu sarjan elokuvista.

Mad Max: Fury Road – Visuaalisen tarinankerronnan huippua. Fury Road onnistuu olemaan yhtäaikaa intensiivinen toimintaelokuva, sekä hieno maskuliinisen sankarimyytin purkaja. Mieletöntä uskoa, että Miller onnistui vielä löytämään maailmanlopun visiostaan näin tuoreen näkökulman, mutta kokonaisuus on huumaannuttava kerta toisensa jälkeen.

Inside Llewyn Davis – Coen-veljesten dramaattinen muistelma 70-luvun musiikkimaailmasta ja taiteen vaatimista uhrauksista, jotka eivät välttämättä ikinä saa vastakaikua tavalla jota toivoisi. Melkein mikä tahansa Coen-elokuva sopisi tälle listalle, mutta Llewyn Davisin upea aikalaiskuvaus vie voiton tällä erää.

Hell or High Water – Pinnallisesti tässä on kivenkova genre-elokuva pankkiryöstäjistä ja ikääntyvästä sherrifistä heidän kannoillaan. Mutta pieni kaivaminen paljastaa tarkkanäköisen kritiikin katoavasta maailmasta nykypäivän yhdysvalloissa, jossa kapitalismin aiheuttama tuska ajaa ihmiset äärimmäisiin tekoihin.

The Hateful Eight – Tarantino käyttää Agatha Christien tuttuja rakenteita kertoakseen uudelleen modernin yhdysvaltojen synnyintarinan. Lopputulos on selkäpiitä kihelmöivä luomiskertomus, jossa miesten välinen katkera väkivalta löytää rauhaa vain silloin, kun se voidaan kohdistaa kolmanteen osapuoleen.

Spotlight – Spotlight on väkevä ja tärkeä kuvaus journalismin merkityksestä nykypäivänä, sekä siitä miten helposti yhteiskunta kääntää selkänsä apua tarvitseville heiveröisten tekosyiden varjolla. Se on paras elokuva toimittajista sitten All the Presiden’t Men:in.

Kalle Karinen

Erinomainen vuosikymmen. Edellisen dekadin vitsaus, eli tekijöiden suuri innostuminen cgi:stä ja sillä tehdyt epäonniset kokeilut alkoi olemaan voitettu. Uudet jakelukanavat levittivät ihmisten näkyville marginaalisempaa tavaraa: esim. Netflix sai Annihilationin varmasti useammille silmille nähtäväksi kuin normaali teatteri-dvd-tv kierros, jonne se olisi hukkunut.

Baahubali – Baahubali on eeppinen fantasia, joka aiheuttaa katsojassa suorastaan kansallishurmosta, jopa suomalaisessa, vaikka sijoittuukin kuvitteelliseen aikaan, paikkaan ja kulttuuriin. Paikalliset intialaiset ymmärsivät kaksiosaisen mammutin poikkeuksellisen tärkeyden, ja järjestivät sen näkyviin valkokankaille Helsingissä omatoimisesti. Baahubalin jokainen kohtaus on inspiroituneen tuntuinen, kuin elokuvailmaisu olisi keksitty kokonaan uusiksi.

Under the Skin – Visionäärinen scifi, jonka harvinaisen inhottava tunnelma on luotu riipivällä äänimaailmalla sekä vieraannuttavalla kamera- ja näyttelytyöllä. Jotain perin reptiliaania tässä on, hyi helvetti. Lisäksi koko tuotanto on luonteeltaan erikoinen: Scarlett Johansson ajeli Skotlannin yössä poimimassa miehiä kyytiin suoraan leffatähdiksi.

Mad Max: Fury Road – Fury Road oli monellakin tapaa yllättäjä: Tuotantohelvettiin iäksi juuttuneeksi luultu jatko-osa sittenkin ilmaantui isosti kankaille, ja onnistui ylittämään rohkeimmatkin odotukset. Seitsemänkymppinen Miller ohjasi suvereenisti Michael Bay -kokoluokan action rymistelyn, mutta tyylillä ja sympatialla.

Nymphomaniac – Von Trier on harvoja auteureja, jolta onnistuu saada tällainen tähtikaarti mukaan näin ansioituneesti pornon ja mainstreamin keinotekoista rajaa hämärtävään teokseen.

Exit Through the Gift Shop – Banksy onnistui murtautumaan elokuvan puolelle samalla vaivattomuudella kuin kaikkialle muuallekin. Osoitus siitä, että ehkä kaikkea ei vielä sittenkään ole nähty elokuvissa.

Filth – Trainspottingin jälkeen tarvittiin lisää fiksejä, mutta vain Filth onnistui nousemaan samalle tasolle. James McAvoy on aivan irti roolissaan sikailevana kyttänä. Harmittoman huvittava rähinöinti lipuu salakavalasti surullisiin teemoihin. Kohokohtia ja huimia dialogeja on ainakin tusina, joten tämä tulee aika useinkin katsottua uusiksi.

Aniara – Vuosikymmenen kovin scifi tulikin yllättäen Ruotsista. Sikäläinen budjetti ei riittänyt saamaan harvinaisen pitkälle matkalle jumittuvasta avaruusristeilijästä uskottavan näköistä (välillä näyttää siltä, että sisätiloja on kuvattu jossain ostarilla), mutta sekin huomioiden Aniara on timanttia verrattuna muihin vastaaviin (esim. High Life). Yhteisöllinen kehitys aluksessa on herkullista seurattavaa, ja myös tekoälyn suhteen mennään nexteille leveleille.

Interstellar – Vuosikymmenen toiseksi kovin scifi heti Aniaran jälkeen. Monien vihaama loppu juuri nostaa rohkealla yrityksellään tämän turvallisen hötön yläpuolelle. Oikea tiimi oli kasassa: Hans Zimmerkin tajusi, että näin eeppiseen ja kauniisti liikkuvaan tarinaan oikea säveltäjä joka tarvittaisiin on Philip Glass, ja kanavoi sitten itse Glassin tyylillä upeat musiikit.

Tokyo Gore Police – Raikas kokoelma outoja visioita, jotka aina eivät suoraan liity juoneen, mutta sitäkin enemmän mielipuoliseen maailmankuvan rakentamiseen. TGP on tämän tietyn lyhytikäisen, eikä kokonaisuudessaan kovin laadukkaan japanilaisen gore-aallon ylittämätön kärkiteos.

Black Swan – Black Swan tuli ulos otolliseen aikaan, silloin kun tällaista monia katsojasegmenttejä yhdistäviä kauhutrillereitä joko ei ollut tai ne olivat laaduttomia. Elokuvan hurjasta voimasta todisti omassa näytöksessäni lopputekstien aikaan jonkinlaisen pelottavan itku-halvauskohtauksen saanut naiskatsoja, ja Latviassa taas elokuvakokemusta häirinnyt katsoja ammuttiin lopputekstien aikaan.

Kari Glödstaf@kariglodstaf

Iltapäivä Toscanassa (Abbas Kiarostami, 2010)

Joker (Todd Phillips, 2019)

Leviathan (Andrei Zvjagintsev, 2014)

Melancholia (Lars von Trier, 2011)

Nader ja Simin: Ero (Asghar Farhadi, 2011)

The Social Network (David Fincher, 2010)

Torinon hevonen (Béla Tarr & Ágnes Hranitzky, 2011)

The Tree of Life (Terrence Malick, 2011)

Une saison en France (Mahamat-Saleh Haroun, 2017)

The Wolf of Wall Street (Martin Scorsese, 2013)

Kari Naskinen@Naskinen

Ei vetänyt vertoja parhaille vuosikymmenille. Omalle sadan parhaan elokuvan listalle nousi 2010-luvulta kaksi elokuvaa (esim. 1960-luvulta tällä listallani on 25 elokuvaa).

Adieu au langage (2014) – Kun Jean-Luc Godard tässä sanoo hyvästejä kielenkäytölle, niin voisi äkkipäätä kysyä, tarkoittaako digitaalinen 3D-elokuva ironisia hyvästejä oikealle filmielokuvalle. Ei varmaankaan, koska Godard on jo aiemmin tehnyt elokuvia digitekniikalla. Godard haluaa vain taaskin olla mukana uudessa. Martin Heidegger sanoi, että ”kieli on talo, jossa elämme”. Godard on tätä teemaa lähestynyt ennenkin, mutta nyt ollaan kai sillä rajalla, että talo on hajoamassa.

Melancholia (2011) – Lars von Trierin ilmestyskirjassa juhlat ovat ohi, ennen kuin ne ovat kunnolla päässeet alkuunkaan. Melancholia on kuin jatko-osa Samuel Beckettin näytelmälle Leikin loppu (1956). Beckettin näytelmän alkuperäinen nimi Endgame viittaa shakkipelin tilanteeseen, jossa on jo tiedossa muutaman siirron päässä tuleva pelin loppu. Melancholia alkaa hääjuhlilla, mutta kaikki on jo pilalla, sillä morsian on masentunut, toivoton. Juhlia ei tule.

Joker (2019) – Todd Phillipsin elokuva on nimeään suurempi. Se ei ole vain kertomus ilveilijä Arthur Fleckistä, vaan se on synkkä näkemys länsimaisen elämäntavan ja kapitalismin tuhoavuudesta. Vain vahvimmat selviävät, ja viimeisellä terapiakäynnillään Fleck sanookin tuntevansa, ettei hän oikein ole olemassakaan. Toista ääripäätä edustaa suurliikemies Thomas Wayne, joka on päättänyt ryhtyä pormestariehdokkaaksi, koska kaupunki on saatava kuntoon. Hänen vaalipuheistaan tulevat mieleen Björn Wahlroosin jutut, joissa köyhimpien osana on olla vain roskaa. Kaupungissa on parhaillaan jätehuoltolakko ja koska Fleck on vertauskuvallisesti ihmisjätettä, ei hänestäkään enää huolehdita.

Once upon a time in… Hollywood (2019) – Sharon Taten murha oli yksi lenkki siinä muutoksessa, mikä vaikutti yhden aikakauden loppuun Hollywoodin unelmatehtaassa. Se liittyi osana siihen murrokseen, jonka muita tekijöitä olivat Vietnamin sodan vastustamiseksi alkaneet mielenosoitukset, rotumellakat, hippiliikkeen nousu ja muukin yhteiskunnallinen muutos, johon kuului myös tupakoinnin vaarojen voimakas esille nostaminen. Elokuvan lopputekstien yhteydessä on vielä pieni mustavalkoinen pätkä, jossa DiCaprion näyttelemä filmisankari Rick Dalton mainostaa Red Apple -savukkeita – oi niitä aikoja.

Täällä Pohjantähden alla, osa 2 (2010) – Aiheettomasti halveksittu Timo Koivusalo hallitsee oman lajinsa, ja tämäkin elokuva on vakuuttava näyttö hänen osaamisestaan. Parempi kuin Edvin Laineen versiot.

Knight of Cups (2015) –

Ensimmäiset lauseet Terrence Malickin elokuvassa viittaavat selvästi John Bunyanin kirjaan Kristityn vaellus (1678). Siinä Kristitty-niminen henkilö (Mr. Christian) vaeltaa Turmeluksen kaupungista Taivaan kaupunkiin kohdaten matkalla monenlaisia vaikeuksia ja vaaroja. Kirja on luetuimpia kristillisiä kirjoja heti Raamatun jälkeen. Bunyanin teos on sillä tavalla poikkeus romaanikirjallisuuden historiassa, että sitä on näiden satojen vuosien aikana luettu ikään kuin pyhänä tekstinä. Myös Malickin elokuva on poikkeuksellinen. Sitä on vaikea luokitella. Se on ”malick”.

To the Wonder (2012) – Terrence Malickin tämäkin elokuva on visuaalisesti kaunis, kuvaajana taas Emmanuel Lubezki. Luontoa on paljon, sillä luonto on tärkein asia. Luonnon kauneuden vastakohtana on tylsä, ruma lähiö. Ihmiset tarvitsisivat puhtaan, hyvän luonnon, mutta ihmisten itse rakentamassa maailmassa sitä on jokseenkin mahdoton enää tavoittaa.

Ida (2013) – Pawel Pawlikowskin mustavalkoinen elokuva on kaikessa surumielisyydessään niin kaunis, että heti sen päätyttyä harmittelin koko värielokuvateollisuuden syntymistä. Kapealla kuvasuhteella toteutettu Ida on kuvastoltaan upea. Kuvissa on paljon tilaa, ne hengittävät aivan toisella tavalla kuin nykymuotoisen värielokuvan täyteen ahdetut kuvat. Kuvissa on paljon ”tyhjää”, esimerkiksi harmaita rakennusten seiniä ja horisontin yläpuolella olevaa taivasta. Ihmiset kuvissa ovat suurimmaksi osaksi kuvatilan alareunassa kuin osoittaen ihmisen pienuutta siinä armottomassa maailmassa, johon tämänkin elokuvan henkilöt ovat joutuneet. Mieleen tulevat vanhat suuret mestarit Dreyer, Bresson, Renoir, Wajda.

Leviathan (2014) – Andrei Zvagintsevin elokuva antaa raadollisen kuvan siitä systeemistä, millä asioita hoidetaan aina etuoikeutettujen eduksi. Leviathan kuvaa tilannetta, jossa ollaan jo epätoivon saartamina, ”maailman reunalla”. Yhteiskunnan koneisto ei enää ole ihmisiä varten. Niinpä seuraa epätoivoisia tekoja. Vastaavaa epätoivoa löytää vaikkapa Mikko Niskasen Kahdeksasta surmanluodista (1972). Ero ei ole iso: votka tai pontikka.

Kotiseutu – kaipauksen vuodet (2013) – Edgar Reitzin viimeinen Heimat-sarjaelokuvan osa. Heimat on kaikkien aikojen paras tv-sarja. Tämä viimeksi valmistunut itsenäinen elokuva sijoittuu tapahtuma-ajallisesti 1800-luvulle, kun varsinaisen tv-sarjan tapahtumat alkavat vuodesta 1919. Edgar Reitz syntyi 1932 Hunsrückissä pienessä Morbachin kylässä. Sen lähin iso kaupunki on Koblenz, ja Hunsrückissä Reininmaalla ollaan myös Heimatissa, mutta kylän nimi on keksitysti Schabbach. Sarjassa tuntuukin olevan aineksia Reitzin oman elämän kokemuspiiristä. Sarja kokonaisuudessaan perustuu sen ihmisten henkilökohtaisiin, pieniinkin asioihin. Elämä menee, on iloja ja suruja, isoja ja pieniä. Nämä perheiden ja sukujen tapahtumat lomittuvat isojen sosiaalisten ja poliittisten asioiden kanssa, ja näin muodostuu sarjan ensimmäisen kauden alaotsikon mukaisesti ”eine deutsche Chronik”, saksalainen kronikka.

Lasse Ranta

2010-luku näki suoratoistopalvelun lopullisen läpimurron, mediatalojen yhteensulautumisen ja selluloidin siirtymisen muinaishistoriaan. Toisaalta vaihtoehtoelokuva, indie ja underground nostivat suosiotaan. Kentän pirstaloituminen on johtanut tähdenlentoihin, yksittäisiin täysosumiin ja nopeaan katoamiseen. Vielä on vaikea sanoa, mitkä elokuvat, ohjaajat tai näyttelijät muistetaan vielä nyt alkaneen vuosikymmenen lopulla, mutta spekulatiivisesti arvioiden tuskin mitään. Elokuvalaadullisesti erittäin keskinkertainen vuosikymmen.

Call Me By Your Name (2017) – Lämmin, ajatuksellinen, viipyilevästä kerronnasta huolimatta vangitseva kasvutarina rauhan miljöössä, joka hektisessä nykymaailmassa tuntuu pysyvästi kadonneen. Jos Renoir tekisi elokuvia 2010-luvulla, se olisi tämän kaltaista.

Setä Boonmeen edelliset elämät (2010) – Systemaattisesti unen ja toden rajankäyntiä tehnyt Apichatpong Weerasethakul sai etsintänsä päätökseen Setä Boonmeella, jonka fantasiallisuus ei tunnu missään vaiheessa etäiseltä tai vieraalta. Taidokkaasti kuvattu teos on vuosikymmenen puhtainta elokuvaa.

The Act Of Killing (2012) – Emotionaalisesti vuosikymmenen sähköistävimpiä elokuvia. Vahvuus syntyy siitä, että dokumentti käsittelee ihmisen absoluuttisen pahuuden ja järjestelmäväkivallan ilmenemismuotoja toteavaan sävyyn. Kuin kaikki tämä olisi meissä sisäänrakennettua.

Amour (2012) – Vanhuuden kipupisteitä Hanekelle ominaiseen viileään ja selittelemättömään tyyliin. Jälkitunne on riipaisevan surumielinen, oli se sitten tarkoituksellista tai ei. Emmanuelle Rivan ja Jean-Pierre Trintignant’n karisma ja myötäeläminen auttavat samastumaan katsojalle täysin vieraaseen maailmaan.

Drive (2011) – Harvoin näkee elokuvaa, jossa ei ole ainuttakaan turhaa kuvaa. Jokaisella kompositiolla ja liikkeellä on tarinaa tukeva tarkoitus. Tämä elokuva tulee luomaan tulevaisuuden elokuvantekijöitä. Ryan Goslingin tulkinta moraalisesti ambivalenttina tyyppinä on miehen entuudestaankin tasokkaan filmografian parhaimmistoa.

Biutiful (2010) – Tärkeä ja puhutteleva elokuva aikakaudella, jolloin yleinen itsekkyys ei enää haittaa ketään.

Adèlen elämä (2013) – Nuoren naisen muotokuva tarkasteltuna suoraan asian ytimestä. Väkevä tutkielma elämänvaiheesta, jossa absoluuttinen muuttuu suhteelliseksi.

Nader ja Simin: Ero (2011) – Voimakas, rohkea ja emotionaalisesti haastava ja aiheenkäsittelyltään Tosi elokuva. Yhteiskunnan kyvyttömyys huolehtia kansalaisistaan ovat suuria ja jokapäiväisiä aiheita, joita on aina vaikeaa tuoda esiin tinkimättömän realismin metodeilla.

Mad Max: Fury Road (2015) – Visuaalinen uskomaton toimintatrippi, joka liimaa penkkiin. Mielikuvitukselliseen ja vinksahtaneeseen post-apokalyptiseen maailmaan haluaa palata kerta toisensa jälkeen.

Blade Runner 2049 (2017) – Generisoituvassa scifi-genressä Blade Runner 2049 on piristävän ainutlaatuinen kappale. Taidokkaasti kerrottu ja audiovisualisoitu tarina kunnioittaa alkuperäislähdettään mutta on myös omana itsenään väkevä kokonaisuus.

Markku Ylipalo@TheRealMarkku

Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives

Nuoren naisen muotokuva

Lincoln

It Follows

Lady Bird

Moonlight

Isäni Toni Erdmann

Her

Jauja

Suuri kauneus

Matti Erholtz

Onaayum Aattukkuttiyum – Lempiohjaajani Mysskinin pääteoksia. Siteeraan Wikipedian siteeraamaa arvostelua: ”Mysskin hits peak form as a storyteller with the most evolved sense of visual grammar in this part of the world.” Tuosta voisi poistaa sanat ”this part of”.

Baahubali: The Beginning & Baahubali: The Conclusion– Siteeraan taas Wikipedian siteerausta: ”The budget’s big, the muscle considerable, but they’re nothing compared with Baahubali’s heart.”

Pisaasu – Mysskinin toinen täysosuma on kummituselokuva ja samalla vuosikymmenen paras (traaginen) rakkauselokuva. Pisaasun kliimaksi on myös vuosikymmenen paras yksittäinen elokuvakohtaus.

Parasite – Tätä ei kai erityisesti tarvitse enää perustella.

Kaala – ”Musta on proletariaatin väri”. Mukavaa että jossain päin maailmaa tehdään vielä elokuvia, joissa työväenluokka on vallankumouksellinen luokka.

Velaiilla Pattadhari – Täydellistä viihdettä.

I – Shankarin aliarvostettu elokuva vuodelta 2015 on täysin ällistyttävä sekoitus perinteistä kostojuonta, kehonrakennusta, transseksuaalista romanssia ja jackiechanmäisiä toimintakohtauksia.

Joker – Tiivisti koko 2010-luvun yhdeksi elokuvaksi.

mother! – En keksi muita perusteluja kuin: tykkäsin.

Mission: Impossible – Fallout – Tässä taisi olla vuosikymmenen hysteerisimmät toimintakohtaukset.

Meri Peltola

Mad Max Fury Road – Kietoi täydellisesti omalaatuiseen todellisuuteensa. Upea elokuvallinen kokemus.

Tyrannosaur – Julmuudessaan erittäin mieleenpainuva.

Drive – Tyylikäs viimeistä piirtoa myöten. Uskomattoman hyvä soundtrack.

La La Land – Ihastuttava toteutus ja riipaiseva rakkaustarina veivät mennessään.

Handmaiden – Kiehtova, kauhistuttava, kaunis.

Another Earth – Hienostuneen vähäeleinen scifi jäi mieleen pitkäksi aikaa.

Three Billboards Outside Ebbing, Missouri – Synkkä ja hillitön samaan aikaan.

Spring Breakers – Pop-kulttuurista ammentava, riemastuttava performanssi on likimain mestariteos.

What We Do in the Shadows – Nerokas vampyyriparodia kuuluu kauhukomedioiden kärkikastiin.

The Rider – Hieno draama kytkeytyy tosielämään koskettavalla tavalla.

Miikka Mononen@VierasTalo

Beasts of the Southern Wild – Kuvakerronnan tehokkuudessaan omaa luokkaansa olevassa seikkailuelokuvassa pikkutyttö yrittää selvitä isänsä kanssa ilmastokatastrofin kourissa pyristelevässä maailmassa. Lähes vuosikymmen ilmestymisensä jälkeen tämä tuntuu yhä vain ajankohtaisemmalta.

The Fits – Jossain Béla Tarrin ja 70-luvun paranoiatrillerin välimaastossa elävä kauhuelokuva kertoo teinitytöstä, joka vaihtaa harrastuksensa nyrkkeilystä tanssiin samoihin aikoihin kuin tanssiryhmän jäsenet joutuvat epilepsiakohtausten kouriin nähtävästi syyttä. Fantasian puolelle lipsuva lopetus on kaunis piste yhteenkuuluvuuden merkitykselle lapsuudessa. Pidempi tekstini löytyy Laajakuvasta: http://www.laajakuva.com/rakkautta-anarkiaa-2017-ennakko-hedonistisia-kokonaisuuksia/

Hanna – 2010-luvun onnistunein satuelokuva. Joe Wrightin visuaalinen silmä tekee koko hommasta välillä avantgardemaiset mittasuhteet saavuttavaa hulluttelua, mutta homman ytimessä kytevää naivistista kasvutarinaa ei unohdeta hetkeksikään. Kliimaksi sai varmaan Freudin pyörimään haudassaan. Pidempi tekstini löytyy Laajakuvasta: http://www.laajakuva.com/hanna-2011/

The Lost City of Z – James Grayn uran toistaiseksi ainoa napakymppi käsittelee onnistuneesti stoalaista maskuliinisuutta ja sen vaikutuksia perheympäristössä. Charlie Hunnamin verrattain pienet näyttelijänlahjat, mutta äärimmäisen syvät siniset silmät toimivat täydellisesti sataprosenttisen introvertissä hahmossa. Grayn koruton kerronta kävelee käsi kädessä muun kokonaisuuden kanssa.

Luz – Aiemmin yhden lyhytelokuvan tehtailleen Tilman Singerin debyyttielokuva on rohkea muotokokeilu. Käytännössä kahden kohtauksen ympärille rakennettu reilu 70-minuuttinen vierähtää kuin hujauksessa elokuvan esittäessä toinen toistaan omituisempia kohtausasetelmia. Kauhuna markkinoitu teos tuskin pelottaa ketään, mutta tunnelma on täysin omanlaisensa.

Margaret – Kenneth Lonerganin ura ohjaaja-käsikirjoittajana on pyörinyt traumojen ja konfliktien kuvaamisessa, eikä hän ole koskaan onnistunut siinä tätä paremmin. Riitojen syntyminen kahden osapuolen molemminpuolisesta välinpitämättömyydestä toista kohtaan esitetään hirvittävällä tarkkuudella.

The Missing Picture – Punaisten khmerien Kambodžassa suorittamien kansanmurhien selviytyjän tekemä stop-motion -animaatio. Kärsimys on lohdutonta ja sen kuvaus tinkimätöntä, rehellistä. Tätä katsoessa on vaikea pysyä kasassa.

Perfect Sense – Julma romanttinen tragedia maailmasta, jota myllertää ihmisiltä aistit yksi kerrallaan vievä tauti. Rakkauden synnyttämästä toivosta kaaoksen keskellä jaksetaan puhua, kunnes se ei enää ole mahdollista. Maailma on loppumassa. Ihmiskunnan yritykset jatkaa olemassaoloaan ilman maku-, kuulo-, haju- tai näköaistia esitetään niin lakonisesti, että ne viimeistään tekevät teoksen nihilistisen luonteen selväksi.

Roger Waters: The Wall – Paras konserttielokuva sitten Jonathan Demmen Stop Making Sensen, ja samalla nimikkotekijänsä introspektiivinen matka omien henkisten muuriensa tykö. Kertojaäänen avulla tästä tulee myös dokumentti siitä, mikä on johtanut Pink Floydin The Wallin musiikkiin. Sukupolvia kestänyt matka käy selväksi, mutta elokuva ei tyydy siihen. Se myös pureutuu siihen, miten tämä musiikki on lopulta Watersin keino esittää häpeänsä maailmalle, näyttää olevansa kykenemätön päästämään menneisyydestään koskaan irti. Watersin uran jatkuminen suurilla stadionesityksillä tämän elokuvan jälkeen on teoksen suurin tragedia.

You Were Never Really Here – Kaunis, empatiantäyteinen elokuva. Lynne Ramsay näyttää, mitä toimintaelokuvien sankareille, pahiksille ja rivikätyreille tapahtuu heidän ymmärtäessään luonteensa epäinhimillisinä hirviöinä ja miten tämän ymmärryksen synnyttämä paine muuttaa heitä aja ajaa heidät ajatuskierteeseen siitä, voivatko he koskaan antaa itselleen tekojaan anteeksi. Hämmästyttävän lämmintä.

Mikko Pihkoluoma@mikkopihkoluoma

Koostin viime joulukuussa vuosikymmenen parhaat elokuvat (https://voima.fi/blogikirjoitus/2019/2010-luvun-parhaat-elokuvat/). Mukaan ei mahtunut yhtään amerikkalaista elokuvaa. Vaihtelu virkistää, joten tästä listasta löytyy kymmenen elokuvaa, joiden tuotantomaa on Yhdysvallat.

At Berkeley – Wisemanin dokumentti kalifornialaisesta instituutiosta kestää neljä tuntia, mutta siinä ei ole sekuntiakaan liikaa.

Mad Max: Fury Road – Vuosikymmenen paras toimintaelokuva, piste.

Somewhere – Sofia Coppola näyttää mikä kaikki dekadentin pinnallisessa Hollywood-elämässä voi mennä pieleen. Kaiken masentavuuden keskellä elokuva on tietysti myös Coppolan lakoniseen tyyliin pisteliään tragikoominen. (RIP Harris Savides.)

Spring Breakers – Hyvän ja huonon maun välisen laakson ohittava runo Yhdysvalloista.

Mestari – RIP Philip Seymour Hoffman

The Killing of a Sacred Deer – Vuosikymmenen nerointa ja oudointa popmusiikin käyttöä on Ellie Gouldingin Burnin laulaminen a capellana.

Knight of Cups – Paras Malickin vihatuimmista elokuvista.

Gone Girl – Fincherin huumorintaju on ollut aina sairas, mutta Gone Girlin verhoevenmainen satiiri on sitä herkullisimmillaan.

Lady Bird – Greta Gerwigin rehellisen henkilökohtainen ja lahjakkuutta pursuava kasvutarina on helposti vuosikymmenen paras esikoisohjaus.

You’re Next – Adam Wingardin kesällä ilmestyvä Godzilla vs. Kong toivottavasti nostaa tämän nerokkaan elokuvan ihmisten huulille.

Paavo Ihalainen@pmihal

Kyllähän tällä vuosikymmenellä tuli nähtyä hyviä elokuvia. Mutta parhaat elokuvat odottavat vielä löytymistään!

Jahti (2012) – Läpisynkkä ja ajatuksia vaivaamaan jäävä nykyaikainen yhteisön pelkojen ja siitä seuraavan moraalisen tuominnan kuvaus.

Spring Breakers (2012 – Julkea, hauska ja värikäs, samaan aikaan juhlistaa ja vittuilee nykyistä pop-kulttuuriamme kohtaan.

Amour (2012) – Ainutlaatuinen teos, myös Haneken uran kannalta.

Elle (2016) – Verhoeven on yhä vimmaisen hyvä, röyhkeä ja älykäs tekijä. Ja Isabelle Huppert niin hyvä, ettei edes sanoja tahdo keksiä.

Anomalisa (2015) – Charlie Kaufman ei tahdo neurooseiltaan saada kovin usein enää elokuvia aikaan, mutta onneksi antoi meille sentään tämän. Monivivahteinen paraabeli toisaalta itsekeskeisyydestä, toisaalta tarpeesta aitoon ihmiskontaktiin ja sen vaikeudesta.

Phantom Thread (2017) – Koko PT Andersonin tämän vuosikymmenen repertuaari on lähellä sydäntäni. Mestari on kestänyt eniten katselua, Inherent Vice on kuin juuri minulle täsmämarkkinoitu. Phantom Thread yhdistää molempien parhaat puolet.

A Touch of Sin (2013) – Modernit vaikeudet ja ääripisteisiin viety politiikka ajavat ympäri maailmaa ihmisiä selkä seinää vasten. Tätä tuskin on kuvattu upeammin ja maukkaammin mustalla komiikalla kuin Jia Zhangken käsissä.

The Selfish Giant (2013) – Jotain kitchen sink -draaman ja moraalisadun väliltä. Koskettava ja aina yllättävä.

Play (2011) – Ruben Östlundin satiirista on tullut kansainvälinen brändi, mutta hän ei ole vielä onnistunut ylittämään tätä ruotsalaiselokuvaa, joka pakottaa (valkoisen, hyväosaisen) katsojan todella epämiellyttäville alueille ja kiusaa meitä toisaalta ennakkoluuloisuudestamme, toisaalta alentuvasta rasismin tiedostavasta liberaaliudestamme.

Who Killed Captain Alex? (2010) – Vuosikymmenen parhaita kehityksiä on ollut jatkuva halpojen digitaalisten tuotantovälineiden mahdollistama elokuvakulttuurin leviäminen. Omintakeisinta tämä on ollut Ugandassa, jossa Wakaliwoodin alueella tehtaillaan herttaisen köpöjä toimintaelokuvia, joille vieläpä paikallinen VJ irvailee.

Pegeri

Parittomissa vuosikymmenissä on sitä jotain.

The Tree of Life (Terrence Malick) – Elokuva, joka ei toimisi missään muussa ilmaisun muodossa. Saa tuntemaan elämän tuntumaan suuremmoiselta ja tärkeältä asialta. Vaikka Malickin myöhäisemmat elokuvat jääneet, osa hyvinkin kauas, The Tree of Lifen tasosta, on hyvä muistaa Roger Ebertin sanat: ”There were once several directors who yearned to make no less than a masterpiece, but now there are only a few. Malick has stayed true to that hope ever since his first feature in 1973.”

Amour (Michael Haneke) – Muistutus siitä, että yksinkertainen on kaunista ja sitäkin toimivampaa.

Call Me by Your Name (Luca Guadagnino) – Tämän elokuvan seesteisessä tunnelmassa haluaisi viettää aikaa tauotta.

Roma (Alfonso Cuarón) – Cuaronin hyvin henkilökohtaisten muistojen koskettava ja mielenkiintoinen, lähes mekaaninen perkaaminen antaa aihetta omien muistojen kaiveluun.

Under the Skin (Jonathan Glazer) – Vuosikymmenen omaperäisin elokuva.

Coco (Lee Unkrich) – Kun Pixar onnistuu, se onnistuu kunnolla ja tunteita säästelemättä.

Whiplash (Damien Chazelle) – Nuoren tekijän vimma paistaa läpi, mutta nostaa elokuvan myös korkeammalle tasolle.

Lady Bird (Greta Gerwig) – Hauska, todentuntuinen elokuva nuoruudesta. Oikealla tavalla optimistinen, sivuilla nähtävä maanläheinen synkkyys tuo sopivaa perspektiiviä.

The Irishman (Martin Scorsese) – Scorsesen ja miksei myös näyttelijöidenkin introspektio, jonka kumulatiivinen vaikutus on pakahduttava.

Life Itself (Steve James) – Viime vuosikymmenen dokumenteista lämminhenkisin, joka ymmärtää antaa tilaa ihmiselle riisuttuna siitä, mistä hänet tunnemme.

Rauli Karjalainen

Kymmenen poimintaa syvästi säväyttäneistä elokuvista. Paljon hyvää on näkemättä.

Lars von Trier: Melancholia

Paul Schrader: First Reformed

David Lynch: Twin Peaks: The Return

RaMell Ross: Hale County This Morning, This Evening

Celine Sciamma: Portrait of a Lady on Fire

Gaspar Noe: Climax

Ari Aster: Midsommar

Leos Carax: Holy Motors

Denis Villeneuve: Sicario

Hannaleena Hauru: Metatitanic

Sami Kangasperko@batroompodcast

Ei aikaisemman vuosikymmenen veroinen. Omassa kategoriassa vain 8 viiden tähden mestariteosta

Tuntematon sotilas (2017) – Linnan kirjasta upealla tavalla tehty Aku Louhimiehen mestariteos. Omaperäinen mutta kirjaa ja alkuperäistä elokuvaa kunnioittava paras Tuntematon sotilas. Kohtaukset näyttäviä ja laadukkaita, jonka toteutuksessa loistavat erinomaiset näyttelijät ohjaajasta puhumattakaan.

Avengers: Endgame (2019) – Marvel-universumin 1-3 vaiheen loppuhuipentuma. Tällaisten entisten Marvel-sarjakuvafriikkien silmissä todellinen mestariteos, joka onnistuu kaikella mahdollisella tavalla odotusten täyttämisessä.

Whiplash (2014) – Fyysisesti ja eritoten psyykkisesti katsojaan vaikuttava maaninen mestariteos, joka tarttuu joka soluun. Musiikilliset kohtaukset päätähuimaavia. J.K. Simmons loistaa roolissa, josta puhutaan vielä vuosikymmeniä. ”There aren´t two more terrible words in English, than ’pretty good.’

The Witch (2015) – Kauhuelokuvien kirkkaampaan kärkeen kuuluva helmi. Elokuvassa on kaikki, mitä genre vaatii. Se ei sorru iänikuisiin jump-scare -kohtauksiin ja pysyy uskottavana loppuun asti. Mestariteos.

Takaisin pintaan (2016) – Dokumenttielokuva, joka ei voi jättää kylmäksi. Luolasukelluskatastrofissa kaksi ystäväänsä menettänyt ryhmä hakee kuolleet takaisin syvyyksistä kaikista riskeistä huolimatta. Ihmisyyden ja suomalaisen periksiantamattomuuden huikea kuvaus. Mikä koskettavinta, tämä on totta.

The Irishman (2019) – Scorsesen testamentti. Ohjaaja käyttää kaikkia vuosikymmenten aikana oppimiaan parhaita tapoja ja tarinaa. Luottonäyttelijät DeNiro, Pacino ja varsinkin Pesci loistavat jälleen kerran. Ainoa miinus on elokuvan pituus. Lyhyempi olisi toiminut vieläkin paremmin.

Synkin hetki (Darkest Hour, 2017) – Winston Churchill on mielestäni yksi historian mielenkiintoisimmista henkilöistä. Hänen päätöksensä eräänä synkkänä iltana ja hetkenä oli toisen maailmansodan ratkaiseva käännekohta kaikella tavalla. Elokuva esittää totuudentuntuisesti, kuinka lähellä toisenlainen historiankulku olisi voinut olla, mikäli Churchill olisi päättänyt toisin. Ennen kaikkea elokuva kuvaa valtiomiehen ulkokuoren alla ja taustalla olevaa miestä läheltä ja henkilökohtaisesti. Kukaan ei roolissa ole ollut niin erinomainen kuin Gary Oldman.

Avengers: Infinity War (2018) – Infinity War on esiosa kaksiosaisesta elokuvasarjasta ja antaa viitteen siitä, miten Marvelin vuosikymmenen kestänyt 1-3 vaiheen tarina viedään loppuun. Elokuva toimii loistavasti eikä sorru niin monesti nähtyihin sarjakuvafilmatisointien lapsellisuuksiin. Silti, täyttä pistettä elokuva ei saa, koska se on esiosa, ja koska vihaan cliffhangereita.

Ikitie (2017) – Eeppinen tarina, jonka kerronnasa ja kuvauksessa A.J. Annila osuu napakymppiin. Kansainvälisen tason suomalainen elokuva, jota kelpaa esitellä maailmalla. Näyttelijöistä Korpela ja Knudsen ovat Oscar-tasoa.

Kirottu (The Conjuring, 2013) – Kauhuelokuvista 90% on roskaa. Kauhuelokuvien ystävänä etsin epätoivoisesti niiden joukosta 10%:iin kuuluvia helmiä ja Kirottu on todellakin sellainen. Pelottava, laadukas ja toimiva elokuva, joka pitää katsojan kiinni seinässä loppuun asti. Kirottu kuuluu ehdottomasti harvalukuisten kauhu-mestariteosten joukkoon.

Samppa K

Kirjanpidon mukaan kymppiluvulta olen tähän mennessä katsonut 906 elokuvaa. Hyviä joukkoon mahtuu niin paljon, että kymmenen lista ei ollut erityisen helppo laadittava. Toisaalta kaikkien aikojen suosikkeihin ei tältä vuosikymmeneltä vielä ole asiaa – ehkä näinkin tuore vuosikymmen vaatii vielä aikaperspektiiviä avukseen. Lista aakkosjärjestyksessä.

Amour – Yllättävän kaunista ja humaania Hanekelta.

Another Year – Mitä lähempänä Leigh on aiheellaan arkikuvausta, sitä parempi on yleensä myös elokuva.

Clouds of Sils Maria – Assayasin paras, hyvää pohdintaa näyttelemisestä.

Gravity – Vuosikymmenensä täydellisin elokuva.

Manchester by the Sea – Surun käsittelyä ilman spektaakkelia.

Nebraska – Paynelle heikompi vuosikymmen, mutta onneksi sentään yksi täysosuma.

The Rider – Hienoa naturalismia.

This Must Be the Place – Jenkkitrippi varsinkin tunnelmiltaan oma suosikki Sorrentinon tuotannosta, vaikka Suuri kauneus lähellä kolkutteleekin.

Winter’s Bone – Debra Granikin vahvaa modernia vuoristolaiskuvausta, sivuroolit täynnä hienoja kasvoja.

The Wolf of Wall Street – Scorsese löysi jo kadotetuksi löydetyn vimmansa, hauska ja moraaliton.

Simo Rantanen

Oli kova vuosikymmen hyvässä ja pahassa. Paljon skeidaa mutta myös paljon uusia klassikoita

Hereditary – Yksi parhaimmista kauhuelokuvista ikinä ja aivan uskomaton debyyttiohjaus Ari Asterilta. Toni Colleten olisi kuulunut saada oscar

The VVitch – Elokuva jossa tapahtuu loppupeleissä hyvin vähän mutta pitää otteessaan aivan täysillä. Uskomaton elokuva

Loving Vincent – Tämän kauniimpaa elokuvaa saa metsästää kissojen ja koirien kanssa. Aivan käsittämätön taidonnäyte ja samalla ainoa elokuva viime vuosina jonka kävin katsomassa teatterissa enemmän kuin kerran

Mandy – Panos Cosmatos räjäytti potin. Häiriintynyt ja hurmeinen kostotarina ryyditettynä metallimusiikin historiikilla. Me like very much!

I Saw the Devil – Rankka, tehokas ja suorastaan nautinnollisen kiduttava murhanäytelmä

Avengers: Infinity War – Ei välttämättä elokuvana mikään napakymppi mutta minulle joka oli odottanut Thanosta ja ikuisuuden rautahanskaa kankaalle vuodesta 1993 tämä on ultimaattinen sielunräjäyttäjä

Birdman – Todella vahva elokuva joka toimii lähes joka osa-alueella. Ehdottomasti Iñárritun paras elokuva

Under the Skin – Minimalistinen mestariteos, nuff said

Whiplash – Intensiivinen ja rankka kertomus siitä miten pitkälle intohimossa voi mennä. Päräyttävä elokuva

Ex Machina – Sci-fi elokuva jonka tyyppisiä tehdään aivan liian vähän. Ehdoton klassikko joka tulee kestämään aikaa vuosikymmeniä eteenpäin

Tuomas Kiiskinen@Tuosma

Parempi kuin aikasempi.

Spider-Man: Into the Spider-Verse – Uskomattoman ekonomista tarinankerrontaa, ottaen huomioon kuinka paljon hahmoja elokuvassa on. Resonoivan raikasta tarinankerrontaa alusta loppuun. Peittoaa helposti melkeinpä kaikki supersankarirainat vuosikymmeneltä.

You Were Never Really Here – Anti-toimintapätkä joka dekonstruktoi ihannoidut toimintahahmot ja kaivaa syvelmälle pinnalliseen arkkityyppiin löytäen paljon humaanista traumaa.

Whiplash – Musiikkidraama, joka on niin intensiivinen, että sen luulis olevan enemmänkin jännäri. Mahtava kuvaus kunnianhimon ja pakkomielteen välisestä olemattomasta rajasta.

Mad Max: Fury Road – Yksinkertainen juoni avaa tien rikkaalle maailmalle ja täydelliselle toiminnalle.

The Social Network – Sorkinin ja Fincherin teokset ovat erilläänkin ihan tarpeeksi tyydyttäviä, mutta yhdessä samassa leffassa? Parempaa avioliittoa saa hakea.

Burning – Yleensä tulkinnanvaraiset elokuvat jättävät lopun auki, jolloin vaihtoehtoja on yleensä vaan kaksi, mutta Burning jättää kesken auki luoden mysteeristä paljon moniulotteisemman. Cachén jälkeen ehkä tyydyttävin elokuva mitä olen purkanut useamman päivän näkemisen jälkeen ja on yhäkin yli vuotta myöhemmin mielessä kuin eilinen.

Take Shelter – Yksinkertainen draama miehestä, jonka apokalyptiset näyt ovat joko totta tai hän on vainoharhoinen. Elokuva koettelee katsojan hermoja klimaksiin asti, joka on vuoskymmenen jälkeen yhäkin vahvasti muistissa oleva hetki tunteellisen räjähtävyytensä johdosta.

A Separation – Iranilainen perhedraama, joka suht rutiininomaisen alun lähtee kohottuu intensiiviseksi draamaksi ilman mitään äärimmäisyyttä. Konflikti tulee tavanomaisesta todellisuuden tunteesta ja sekös se tarinasta ahdistavan tekeekin.

Drive – Tyylitelty rikosraina, joka ei niinkään ole tarinaltaan tuore, mutta jaksaa silti innoittaa täydellisen toteutuksen takia.

Blindspotting – Temaattinen draama rasismista, joka naurattaa ja masentaa. Heikommassa elokuvassa räpätty kohtaus tuntuisi laimealta, koska se ei millään sävytteisesti sopisi elokuvaan, mutta pätkä on toteutettu niin hyvin, että olet täysillä mukana silti.

Tuomas Porttila@porttilatuomas

Shame (2011)

A Serbian Film (2010)

Kaboom (2010)

Maniac (2012)

Isänsä poika (2013)

Kapernaum – kaaoksen lapset (2018)

Parasite (2019)

The Killing of a Sacred Deer (2017)

Salaisuuksien illallinen (2016)

Raja – gräns (2018)

V.S. Luoma-aho

Yllättävän vaikeahan tämä valinta oli, näiden lisäksi shortlistilläni oli n. 70 elokuvaa, joista jokainen olisi voinut aivan yhtä perustellusti yltää listalle.

Turin Horse (Béla Tarr) – Tekijätrio Béla Tarr, apuohjaaja/leikkaaja Ágnes Hranitzky ja kirjailija/käsikirjoittaja László Krasznahorkai ovat edustanut minulle jonkinlaista eurooppalaisen modernin taiteen loppua, niin elokuvan kuin romaaninkin puolella. Tämä ei ole sinänsä surkuteltava asia, vaan pikemminkin tietyn kehityskulun päätepiste, niin hyvässä kuin huonossakin. Turin Horse on fiktiivinen ehdotelma siitä, mitä tapahtui hevoselle, jonka kaulaan Nietzsche kapsahti ennen järkensä menettämistä Torinossa 1889. Tarrin viimeinen elokuva on antiluomiskertomus, joka loppuu pimeyteen. Tässä ole jäljellä enää rahtuakaan Tarrille tyypillisestä mustasta huumorista.

Call Me By Your Name (Luda Guadagnino) – On paljon seikkoja jotka sotivat CMbYN:n listaamista vastaan, päällimmäisenä elokuvan etuoikeutetun sivistyneistön eksoottis-nostalgisoiva (ja historiallisesti kyseenalainen) eetos, mutta siltikin sen katsominen tuntui harvinaisen vaikuttavalta ja ihanalta. Kysyttäessä viime vuosien elokuvista se tulee aina ensimmäisenä mieleeni. Muistan katsomossa jopa ajatelleeni sen palauttaneen uskoani elokuvataiteeseen, kaikista elokuvahistoriallisista silmäniskuista ja nostalgiasta huolimatta. Vaiko juuri niiden takia? Guadagnino tekninen mestaruus on tässä täydellisessä balanssissa ensirakkauden emotionaalisen kuvauksen kanssa. Kuin huipputekninen Rohmer. Schubartin esittämän isän loppumonologi on syvän inhimillinen jo sellaisella tasolla, joka saa minutkin liikuttumaan.

Melancholia (Lars von Trier) – Tavallaan placeholder-elokuva Trierin uudelle ”kukoistuskaudelle” ja samalla sille julkisen sekoilun auringonlaskulle, joka siitä alkoi. Mulkkuus on tietyssä mielessä totaalista ja tuotannon lävistävää, mutta juuri tuon totaalisuuden vuoksi Trieriä on mahdoton olla ihailematta. Toisaalta Trierin elokuvaksi juuri Melancholia on yllättävän neutraali ja ”puhdas”. Ahdistushäiriöisen näkökulmasta Melancholiassa on edelleen, omaan subjektiiviseen makuuni, elokuvahistorian osuvin kuvaus eräästä paniikkikohtauksen ja masennuksen muodosta. Tarkoitan Kirsten Dunstin henkilöhahmoa ja kohtausta hääjuhlissa. Se on mitä mimeettisin; elämäni aikana minusta on tuntunut vuosikausia siltä. Pidän kovasti myös ajatuksesta, että maailman loppumisen hetkellä ahdistunut ei ole enää ahdistunut, masentunut ei ole enää masentunut, mutta normaali vaipuu pakokauhuun. Olemuksellisesti se tuntuu todelta, tietenkin: pelko suuntautuu aina kohti tulevaa, peilaamalla mennyt tulevaan. Mutta jos tulevaa ei enää ole, mitä voisi enää pelätä? Vuonna 2020 tuo ”planetaarisen itsemurhan” ajatus resonoi vielä aiempaakin enemmän.

Inherent Vice (Paul Thomas Anderson) – Objektiiviselta kantilta ehkä yllättävin valinta Andersonin elokuvista (Phantom Thread putosi listaltani karvan erotuksella), mutta pidän Inherent Vicestä niin paljon juuri siksi, että siinä Anderson jättää hetkeksi Orson Wellesin suurmieslarppaamisensa ja on leikkimielisimmillään, silkan nautinnon vietävissä. Elokuvassahan ei ole varsinaisesti mitään järkeä, onhan Pynchonin romaanikin satiirinen noir-fiktion trooppien ylikellotus, joka tuo hippiaatteen, vastakulttuurin ja huumeiden nousun, sekä 70-lukulaisen paranoian ja salaliittoteoriat kovaksi keitetyn dekkarin konventioon pitäen samalla huolen siitä, että chandlerilaisia perinteitä kunnioittaen juonikaan ei ole kaikista vedenpitävin. Parhaat tehot leffasta saakin irti lukemalla sen rinnalla Pynchonin romaanin, jonka yllättävänkin uskollinen sovitus elokuva on (johtuen pitkälti Andersonin Pynchon-fanituksesta). Samalla juonen vaikeaselkoisuus avautuu oikeanlaiseen uomaansa ja elokuvan pariin voi palata aina uudestaan. Kirjana se on ehdottomasti Pynchonin keveimpiä. Itselleni leffaversio on eräänlainen 2000-luvun ”Big Lebowski”. Joaquin Phoenixin mestaroima päähenkilö Doc Sportello on sekoitus lusmua happopäätä ja ammattinsa osaavaa vanhan liiton miestä, joka tuntuu onnistuvan tehtävässään toisaalta tuurin, toisaalta suurten, näkymättömien rattaiden määrittelemien liikeurien vuoksi. Täynnä outoja ja loistavia pikkurooleja.

Cemetery of Splendor (Apitchatpong Weerasethakul) – En muista tästä käytännössä mitään, kuten en muistakaan Weerasethakulin elokuvista. Rakastan niitä kaikkia. Andrei Tarkovskin, Béla Tarrin, Hou Hsiao-Hsien ja Theó Angelópouloksen jalanjäljissä seurannut ”contemplative cinema” oli 2000-luvun alun elokuvataiteen muotivirtauksia, jonka kenties keskeisimmäksi uudeksi tekijäksi liitän juuri Weerasethakulin. Cemetery of Splendor ei ole ehkä niin kuuluisa ja palkittu kuin muut W:n elokuvat, mutta minä pidin siitä eniten, ehkä siksi koska se tuli ”vasta” 2015, kun olin taas ehtinyt vähän menettää toivoani taidemuodon suhteen, jne. Unohdus elokuvien yhteydessä ei ole negatiivinen vaan autuas asia; sehän vain kertoo siitä, miten vähän mitään tarinallista ja banaalin manipulatiivista niissä on. Muistaako omat rukouksensa?

A Portrait of a Lady on Fire (Céline Sciamma) – Tässä saattaa olla mukana hivenen uutuudenviehätystä koska elokuva on vielä niin tuoreena muistissa teatterikokemuksena, mutta näin kliinisen hienoa kuvakerrontaa, pääosien välistä kemiaa ja täydellistä musiikin käyttöä harvoin kokee. Kirsikkana kakun päällä Sciamman elokuva on tasavertaisuuden ja feminismin ylistyslaulu, anakronistisen tendenssimäisyyden rajamaille, mikä tietenkin ärsyttää toisia. Digirealistisen, historiallisen epookin tekeminen vuonna 2020 avaa oman problemaattisen horisonttinsa, mikä ei ainakaan vähennä elokuvan arvoa.

Amour (Michael Haneke) – Tietyssä mielessähän Haneken elokuva on silkkaa viriteltyä sadismia ja ymmärrän hyvin mikäli siitä ei pidä. Isoilta osin edellinen pätee koko Haneken tuotantoon. Minulle Amour oli silti vaikuttava fanaattisessa kliinisyydessään, siinä on inhimillisen kauhun lisäksi mukana sellaista iän tuomaa tarkkanäköisyyttä ja kauneutta, joka suorastaan löyhkää eurooppalaiselta etuoikeudelta, mutta jonka kanssa on toisaalta pakko tehdä sovinto, aina uudestaan. Mutta mitä muutakaan vanheneminen on kuin sadismia, kauhua ja aina vain uusia, häpeällisiä oireita matkalla kohti kuolemaa? Tietenkin se on myös iloa, jatkuuhan elämä vastoin parempaa tietoaan, kunnes loppuu. Mutta toista ei tule sulkea pois toisen kustannuksella. Memento mori: kaipaako ihminen muistutuksia kohtalostaan? Mitä ihminen ylipäänsä kaipaa? Miksi? Ikääntymistä ja rakkautta ei käsitellä tällä tasolla ja näin brutaalisti keskimäärin ikinä, missään. Silmittömän hieno näyttelijätrio.

The Act of Killing (Joshua Oppenheimer) – Vertaisin Oppenheimerin dokumentin katsomiskokemusta lähinnä snuff-elokuvaan. Varsinaisesta nautinnosta ei siis voine puhua, pikemminkin lumouksesta, fascinaatiosta, sanan ideologisen etymologian kaikissa mielissä. Samalla se tekee jotain sellaista, mihin vain dokumenttielokuva pystyy. Se, millaisella banaalin arkisella ja tyhjällä katseella Indonesian 60-luvun joukkomurhaan osallistuneet ja sitä masinoineet eläkeläispapat suhtautuvat menneisyyteensä on hyytävää, tai ehkä pikemminkin sanoinkuvaamatonta. Oppenheimerin oivallus pyytää Anwaria ja hänen ystäviään tekemään elokuvia kokemuksistaan gangsteri/western/musikaalityyliin on käsitteellinen sellaisella selittämättömällä tavalla, joka saa aivot sulamaan. Moraalis-eettisen problematiikan paino on luhistuvan tähden luokkaa. Sen rinnalla valtaosa fiktioelokuvista jää aika naurettavaksi näpertelyksi. Leffan tuottajaportaasta löytyvät niin Errol Morris kuin Werner Herzog, mutta Oppenheimer laulaa molemmat vastarantaisen dokumenttifiktion modernit mestarit suohon.

Toni Erdmann (Maren Ade) – Sosiaalirealistinen tavalla, joka on samalla sekä hauskaa ja kepeää, mutta myös kipeää. Jos päähenkilöön on saatu vaikutteita Tony Cliftonista, ei lopputulos voi olla huono. Myötähäpeän ja sietämättömyyden rajamailla pelailevassa elokuvassa on muutamia loistavia kohtauksia, joskin myös rahtunen liikaa pituutta. Mutta mikään ei ole hirveämpää kuin elämä jokerina. Pidän siitä, kuinka päähenkilö Winfried ei selitä tai analysoi tekemisiään, naamioitumistaan Toni Erdmann -nimiseksi hahmoksi. Syvemmällä tasolla särky on tietenkin siinä, että Winfried pystyy kommunikoimaan tyttärensä kanssa ainoastaan sijaishahmon ja -roolin, Toni Erdmannin, kautta. Erdmannina hän pystyy ohittamaan sosiaaliset konventiot ja perhehierarkiat, tarpeen siihen, että pitäisi olla ”jotain puhuttavaa”. Kysymys on myös sukupolvien välinen, puhumisen tarpeen kysymys. Onko koskaan mitään puhuttavaa? Katsoin elokuvaa lähes baudrillarilaisittain: miksi puhua, jos voi kommunikoida? Mistä Ines ja Winfried voisivatkaan puhua? Yhteiskunnan loputtomista ongelmista? Ineksen lapsuusmuistoista? Kaiken syövästä, tympeästä ja tasapäistävästä globaalista kapitalismista Bukarestissa? Samalla sekä hauskin että kylmäävin kohtaus onkin loppukohtaus, jossa Ines on puutarhassa, isänsä typerät tekohampaat suussaan ja hattu päässään, tietämättä miten jatkaa esitystään.

Dogtooth (Yorgos Lanthimos) – Edelleen mielestäni Lanthimoksen kiinnostavin elokuva, häiritsevä ja pahaenteinen. Elokuva allegoria on niin hulvattoman laaja, että se etenee kohti loogista päätepistettään, absurdia teatteria. Ei turhaa viestin alleviivailua, pelkästään kiinnostavia dynamiikkoja, joita omituisesta tilanteesta suodatetaan. Dogtoothissa on vielä sellaisia performanssitaiteen ja avantgarden tasoja, jotka Hollywood on sittemmin karsinut Lanthimoksen tuotannosta. Se ei toisin sanoen ole niin pyöreä ja pulska kuin Lanthimoksen myöhemmät elokuvat, mutta juuri siksi se on myös paljon kiinnostavampi. Kysehän on niin perhekonvention kuin yleisen kielenkin vieraannuttamisesta. Katsoja ei voi koskaan olla varma siitä, mitä perheen (aikuisille) lapsille on opetettu; mitä heidän eleensä tarkoittavat, mitä merkityksiä heidän käyttämillään sanoilla on. Tavallaan se on sielunveli Lars von Trierin loistavan ”Idiootit”-dogman kanssa, mutta absurdistisemmin ja kliinisemmin. Dogtooth on Kubrickia siinä missä Idiootit on Pasolinia, tavallaan. Lopun tanssikohtaus on elokuvahistorian parhaita. Siinäpä pienen injektioruiskullisen verran poulaarikulttuuria (Flashdance) perheen totalitaarisen tiukkaan rutiiniin. Miltä kaistale poppia tuntuu tuollaisessa konventiossa? Onko se ihanaa, vaiko pikemminkin kammottavaa?

Valtteri Lepistö

Hanagatami (Ôbayashi Nobuhiko, 2017)

Florentina Hubaldo, CTE (Lav Diaz, 2012)

Nuoren naisen muotokuva (Céline Sciamma, 2019)

Dragged Across Concrete (S. Craig Zahler, 2018)

Asuran (Vetrimaaran, 2019)

Atlantique (Mati Diop, 2019)

À mon âge je me cache encore pour fumer (Rayhana Obermeyer, 2016)

Lerd (Mohammad Rasoulof, 2017)

15:17 Pariisiin (Clint Eastwood, 2018)

Bota (Iris Elezi, Thomas Logoreci, 2014)

Waltteri

Amour (Haneke) – Käsin kosketeltava. Hiljaisuuden värit. Emmanuelle Rivan kasvot. Jean-Louis Trintignantin syvältä kumpuava epätoivo.

Mommy (Dolan) – Omaperäinen, rajoja rikkova, raikas – ikään kuin huonosti käyttäytyvä, mutta siksi lumoava.

Fantastic Beasts and Where to Find Them (Yates) – Mahdottoman sympaattinen, ihana ja valloittava elokuva.

Elle (Verhoeven) – Filmi, jota ei saa ulos mielestä. Vaikka yrittäisi.

Silver Linings Playbook (Russell) – Niin hyvä!

Call Me By Your Name (Guadagnino) – Sydämen kasaan pusertava.

Arrival (Villeneuve) – Voimakas… mutta samaan aikaan jotenkin voimaton. Siksi niin hyvä.

The Heat (Feig) – Paul Feigin ohjaamat The Heat, Bridesmaids ja Spy ovat vuosikymmenen parhainta komediaa.

The Turin Horse (Tarr) – Kummittelevan kaunis.

Things to Come (Hansen-Løve) – Jos kaikki leffat olisi näin hyviä, en poistuisi elokuvateatterista koskaan.

Ota osaa keskusteluun

1 kommentti

  1. Paluuviite: 2010-luvun parhaita elokuvia | Eilen elokuvissa

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *