Kävin katsomassa Fernando Meirellesin Blindnessin. (Pidin, mikä ei sinänsä ollut yllättävää, sillä ohjaaja kuuluu nykytekijöistä suosikeihini).
Mietiskelin kotiin kävellessäni näitä kuvallisen kikkailunsa ohi kikkailun kohottavia elokuvia. Ainakin äkkiseltään tuntui, että Blindnessin juonta ei olisi nerokkainkaan visionääri toteuttanut tällä tapaa vielä kovinkaan kauaa sitten. Siis siten, että kamerakerronta itse asiassa vetää kerrontaa. Sokeuden tunnetta väreineen ja valotuksineen välittäessään se osallistuu samalla myös juonen välittämiseen ihan toisenlaisella konkreettisella tapaa kuin tyylikkäinkään perinteinen kuvaus tai vertauksellisinkaan montaasi tekee.
Vielä selkeämpi esimerkki tarkoittamastani kerronnan tavasta on tietysti Perhonen lasikuvussa, joka kuitenkin eroaa Blindnessista siinä, että se on sentään kohtuullisen kaukana ns. taide-elokuvan suunnassa suhteessa ns. koko kansan elokuvataiteeseen. Ei, en yritä nyt piirtää tähän väliin rajaa; ainoastaan sanoa, että siellä taiteen puolella on varmasti kokeiltu kaikenlaista kauan ennen kansantajuisia tarinoita.
Mutta olenko väärässä, jos luulen, että elokuva on taiteenlajina vasta nyt kypsä tällaiselle ihan samaan tapaan kuin tehosteiden kehitys mahdollisti Sormustarun filmatisoinnin vasta 1990-luvun lopussa? Onko elokuvahistoria itse asiassa pullollaan sellaisiakin unohdettuja tai muistettujakin klassikkoja, joissa tämäkin kerronnan tapa on löydetty jo kauan sitten?
Sen kyllä muistan, että vanha kunnon Hitchcock kehitteli vanhoilla päivillään elokuvaa, joka olisi kuvattu kokonaan tai ainakin erittäin suurelta osin murhaajan ”silmien läpi”. Vaan eipä saanut linssin eteen.
Se vähä mitä elokuvahistoriasta tiedän, on opettanut, että yleensä melkein mille tahansa uutuutena pidetylle jutulle löytyy ennakkotapauksia, jopa ihan 1900-luvun alkupuolelta. Siksi sanoisin varovaisesti, että kysymys ei ehkä ole niinkään yleisön kuvanlukutaidon kehittymisestä kuin tekotapojen vakiintumisesta.
Ja toisaalta: voiko muutamaa leffaa pitää merkkinä jonkinlaisesta murroksesta? Eli annatko ehkä vähän liikaa painoa sille, että nuo kaksi sattuivat ilmestymään suhteellisen lähellä toisiaan ja olivat vielä jotenkin profiililtaan samankaltaisia middlebrow-kuvia?
Ei kauhean rakentavaa tää mun palaute. Sori.
En tarkoittanut, että näissä kahdessa olisi jokin erityisen murroksen paikka ollut. Olen ajatellut samantapaista kuvakerronnan kehityksestä ennenkin. Tosin en kyllä juuri tähän hätään keksi yhtä hyviä esimerkkejä kuin nuo kaksi, joten tämä perustelu jää nyt väistämättä rammaksi.
Ennakkotapauksistakin olen periaatteessa aivan samaa mieltä (Koyaanisqatsia edelsi Suurkaupungin sinfonia jo 1927 ja niin edelleen), niin heitin tämän pallon osittain ihan tiedonjanosta. Mutta: oletko varma, että puhut todella kahdesta eri asiasta, kun puhut kuvanlukutaidon kehittymisestä ja tekotapojen (kuvantekotaidon, eh!) vakiintumisesta?