Kritiikeissä käytettävät tähdet ovat turhuutta, kuten olen aiemminkin kirjoittanut. Kuitenkin niitä on käytettävä, joten olen yrittänyt kehittää jonkinlaisen logiikan asiaan. Lyhyt versio: kaikki arvosanat kolmesta tähdestä eteenpäin ovat suosituksia.
Yksi tähti tarkoittaa huonoa elokuvaa ja vieläpä sillä tavalla huonoa, että sillä ei ole camp-arvoa tai muuta pelastavaa ominaisuutta. Esimerkkejä: Ralliraita, Kummelin Alivuokralainen
Kaksi tähteä on yleisin arvosanani. Se tarkoittaa elokuvaa, jonka voi ihan hyvin katsoa, jos ei ole mitään muuta tekemistä. Yleensä teos on sillisalaatti, jonka käsiksestä löytyy alleviivaa dialogia ja ohuita hahmoja ja kuvakerronta on persoonatonta. Olen näemmä aika usein antanut leffalle kaksi tähteä kolmen sijaan, jos se on sattunut keikkumaan siinä rajalla. Englanniksi arvosanan sanallinen vastine olisi meh
. Esimerkkejä: W, Kaappaus metrossa – Pelham 1 2 3, Indy 4 (joka on – jälkiviisaasti – saanut minulta yhden tähden liikaa)
Kolme tähteä tarkoittaa hyvää elokuvaa. Niissä työryhmä on onnistunut: käsikirjoituksessa on joku pointti, näyttelijä on löytänyt hyvän vaihteen, ohjaaja on pitänyt langat käsissään. Esimerkkejä: Bronson, Kaksinaamaista peliä
Sitten on kasa perversioita, joiden tiedän olevan huonoja eli kahden tähden elokuvia, mutta joista olen nauttinut niin paljon, että olen katsonut ne kolmen tähden arvoiseksi. Esimerkkejä: Matka maan keskipisteeseen 3D ja Max Payne – molemmat ehtaa möhnää, mutta jostain syystä diggasin niitä
Neljä tähteä ja viisi tähteä ovat oikeastaan sama asia: kiistattoman hyvä elokuva. Ero niiden välillä on siinä, että viiden tähden rainat ovat loksahtaneet johonkin synkän sydämeni lukuisista aukoista ja tuntuneet erityisen hyvältä. Esimerkkejä: Ystävät hämärän jälkeen, Blindness, Once ja viiden tähden There Will Be Blood
Oikeastaan kategorioita on siis vain neljä. Huonot, mitäänsanomattomat, hyvät ja erinomaiset. Ensimmäinen kategoria erottuu selvästi muista ja osaan mielestäni perustella, miksi paskat elokuvat ovat paskoja. Mitäänsanomattomuuden ja hyvyyden raja on jo huterampi. Siinä on jo varaa väittelylle. Samalla tavalla poroinen on myös viiva hyvien ja erinomaisten elokuvien välillä. Voi hyvinkin käydä niin, että joskus hyvältä vaikuttanut kuva on toisenlaisella katsomiskerralla erinomainen ja vice versa.
Nyt minä taisin hoksata, miksi itsekin olen ajoittain ihmetellyt sinun tähtiäsi kirjoituksen alullepanijan tavoin. Sinultahan puuttuu yksi tähti kokonaan! (ja sen tuossa itsekin myönnät)
Oma päänsisäisen tähtiasteikkoni, jota tietenkään en sinun tavoin jatkuvasti julkisesti käytä, muistuttaa enemmän Gaussin käyrää. Se menee siis yksinkertaistaen sanottuna siten, että ikimuistoiset mestariteokset saavat viisi tähteä ja aivan surkeimmat kuonakasat yhden (enkä itse näe kumpiakaan ainakaan uutuuksien joukossa kovin usein, mutta jälkimmäisiä oletettavasti näkisi aika paljon, jos laillasi joutuisi katsomaan kaiken teatteriin tulevan).
Yleisin arvosana taas on se mitäänsanomattomalta näyttävä kolmonen eikä suinkaan kakkonen, mutta kuitenkin niin, että kolmen tähden elokuvassa on jo tehty jotain ihan oikeasti oikeinkin. En tiedä, pitääkö ajatusleikkini vettä, mutta olen ajatellut, että kolmen tähden elokuvan pitäisi jo kestää toinenkin katsomiskerta – sekä niin päin, että jos ei kestä, ei ansaitse kahta enempää, että niin, että jos kestää, on jossain jo onnistuttu. Kaksi tähteä olisi sitten sellainen tapaus, jonka voi kyllä katsoa, mutta jota ei välttämättä kannattaisi, jos mitään vähänkään parempaa on vaihtoehtona.
Tästä johtunee, että olen aika usein ihmetellyt sinun annettuasi ne mitäänsanomattomalta näyttävät kolme tähteä elokuville, joita arviossa kehut ja/tai joita itse pidän selvästi keskivertoa parempina ja jopa erinomaisina tapauksina, ja joille siis olisin paukauttanut huolettomana neljä staraa.
Tähtien käyttämisen mielekkyydestähän voi tietenkin aina olla montaa mieltä ja ollaankin, ja arvion tekstistä löytyy se varsinainen mielipide ja niin edelleen, mutta kun niitä nyt käytetään, niin eikös niitä silloin pitäisi käyttää mahdollisimman hyvin ja lukijoita palvelevasti?
Mietiskelin asiaa eilen. Ehkä kahden ja kolmen välinen ero on mulla siinä, että kolmosista diggailin ite ja kakkosista en niin paljon. En kuitenkaan menisi väittämään, että ne on jotenkin elokuvataiteen edustajina perustavanlaatuisesti erilaisia, vaan kyse on enemmänkin makuasioista. Neloset on sitten jo sellasia, joita olen valmis puolustamaan aika voimakkaastikin.
Lukijan palvelemista: mites toi suhtautuu sitten vaikka Tapani Maskulan tähditykseen? Saa lukija, satanas, luvan opetella tuntemaan kriitikon.
Niin, mutta Tapani Maskulan tähdet eivät sitten palvelekaan lukijaa.
Vaan eivät toisesta ääripäästä Empirenkaan: viisi tähteä Benjamin Buttonille, Slumdog Millionairelle ja Public Enemiesille. Tähän olisi kiva sutkaista, että ”ai yhteensäkö?”, muttakunei.
Palveleehan. Vähintään voi kattoa, että kun se yleensä mollaa kaikkea, niin kolmen tähden kuvat on sitten luultavasti varsin pätevää kamaa.
Antti tapaa vittuilla irkissä, että meitsin mollaamat leffat on yleensä järjestään katottavia. Itse teen samaa käänteisesti sellaisten krii… arvostelijoiden kohdalla, jotka ylistävät ties mitä tauhkaa.
Sitä paitsi eihän meikä voi arvailla, mikä lukijoiden konsensus minkäkin tähtimäärän merkityksestä on. Yleisön on helpompi mukautua minuun, koska minua on yksi ja niitä monta.