Elokuvan perimmäinen ominaislaatu on aika, ja ajan luovan käsittelyn sanotaan syntyvän leikkausten kautta. Siksi on perverssillä tavalla hauskaa, että leikkausten puute luo yhden suurimmista elokuvaan liittyvistä nautinnoista: pitkän oton.
Pitkät katkeamattomat otot tarjoavat ainutlaatuista (esteettistä?) nautintoa, jota ei voi saada muista kuvataiteista. Syitä on ainakin kaksi: leikkaus piilottaa aina jotain ja pitkäkestoisen kohtauksen synnyttämä ilo ei ole välitöntä.
Jälkimmäinen muotoilu on epäselvä, joten aloitan siitä. Melkein mikä tahansa kuvaan ja näkemiseen liittyvä ominaisuus on hahmotettavissa välittömästi. Kenties maalaaja on onnistunut vangitsemaan mallin ilmeen poikkeuksellisen hyvin; ehkä valokuvaaja on valinnut aukon ja syväterävyyden niin, että ilta-aurinko valaisee maiseman runollisesti (tai kissan perspuoli jää epäteräväksi); kuvanveistäjä on nakutellut marmorista muodon, joka näyttää pysähtyneisyydestään huolimatta olevan liikkeessä.
Jokainen näistä ominaisuuksista on havaittavissa välittömästi. Toki kuvan voi pakata täyteen yksityiskohtia, joita ei ehdi huomata heti, mutta periaatteessa ne ovat kuitenkin heti nähtävillä. Pitkän oton kanssa on toisin: sen olemassaolo selviää vasta ajan kuluessa, mikä onkin olennainen osa pitkän oton synnyttämää nautintoa.
Toinen perusteista – leikkaus piilottaa aina jotain – on oikeastaan vielä perustavanlaatuisempi. Pitkä otto ei nimittäin ole kiinnostava siksi, että se on pitkä, vaan siksi, että se ei ole sarja lyhyitä ottoja.
Barry Levinson haastatteli jokunen vuosi sitten Coen-veljeksiä (podcast/iTunes) ja tuli siinä yhteydessä maininneeksi yrittävänsä kuvata komediat niin, että näyttelijät ovat samassa kuvassa. Siis näytetään mahdollisimman pitkä pätkä yhdessä katkeamattomassa kuvassa sen sijaan, että ensin näytettäisiin molemmat, sitten leikattaisiin lähikuvaan toisen repliikistä, vastakuvaan toisen reaktiosta ja niin edelleen. Muistaakseni Monty Pythonin jäsenet sanoivat jotain samankaltaista Lentävän sirkuksen tekemisestä, ja se kuulostaa minusta täysin järkeenkäyvältä: on kiinnostavampaa katsoa näyttelijöiden kuin leikkaajan luomaa rytmiä.
Oletetaan tilanne, jossa sama kohtaus kuvattaisiin yhdellä kameralla laajana katkeamattomana ottona ja lisäksi vielä parilla–kolmella kameralla eri kokoisina kuvina, joista sitten leikattaisiin kokonainen kohtaus niin, että sen ajoitus olisi täsmälleen sama kuin yhtenäisen oton. Väitän, että kokenut elokuvankatsoja pitäisi leikkaamatonta kuvaa kiinnostavampana kuin leikattua.
Miksi? Koska se on vaikeaa. Asioiden esittäminen yhdessä kuvassa vaatii ammattitaitoa kaikilta – näyttelijöiltä, ohjaajalta, kuvaajalta, äänittäjältä ja tietenkin leikkaajalta, jonka pitää malttaa pitää näppinsä kurissa. Se on taistelua tekniikkaa vastaan, taistelua virheitä vastaan, taistelua katsojan tylsistymistä vastaan. Pitkät otot vetävät huomion itseensä juuri siksi, että niiden tekeminen on vaikeaa. Voi olla, että niistä tulee helposti myös itsetarkoituksellisia.
En väitä, että pitkä otto on aina parempi kuin sarja lyhyitä. Esimerkiksi Atonementin rantakohtausta moitittiin pröystäileväksi, vaikka ymmärtääkseni se toteutettiin yhtenä ottona oikeastaan siksi, ettei elokuvantekijöillä ollut aikaa tehdä sitä muuten – statisteja tarvittiin niin paljon, että kuvauspäivien määrä jäi pakosta pieneksi, kun ei ollut rahaa enempään.
Sitten on tietenkin Children of Men, jossa pitkillä otoilla oikein mässäillään. Ja minusta se on mainiota mässäilyä.
For what it’s worth, minä ainakin olen täysin samaa mieltä.
Jopa siinä määrin, että nautin suunnattomasti myös ns. staattisista pitkistä otoista. Atonementin ja Children of Menin pitkien ottojen kaltaiset braissailut pitkine kamera-ajoineen ja monimutkaisine stuntti/avustajakoreografioineen ovat tietysti ilmeisen ihastuttavia ja tarttunevat todennäköisesti vähän satunnaisemmankin leffankatsojan silmään. Itse tykkään usein myös sellaisista kuvista, joissa kamera uskalletaan jättää pitkäksikin aikaa paikalleen – esimerkiksi tallentamaan jokin dialogi kokonaisuudessaan tietystä kulmasta. Taitavasti kun se tehdään, siinä käy niin, että se näennäinen yksinkertaisuus kääntyykin suureksi visuaaliseksi tyylikkyydeksi. Tähän voisi varmaan keksiä omaperäisemmätkin esimerkit, mutta juuri nyt tulevat mieleen Citizen Kanen loputtomiin analysoitu ja usein imitoitu perinnönjakokohtaus ja Pulp Fictionin jalkahierontaväittely, jotka molemmat tosin alkavat ajolla mutta joiden hienous piilee ennen kaikkea siinä, miten kamera uskalletaan ensinnäkin pysäyttää liikkeestä paikalleen, ja toisekseen olla vielä leikkaamatta.
Periaatteessa kyse taitaa kuitenkin olla ihan samasta asiasta kuin vaikkapa Pythonissa: näyttelijöiden välisen leikkamattoman dialogin seuraaminen on vain parhaimmillaan niin kiehtovaa, ettei siihen mitään vastakuvien ristileikkauksia tarvita. Päinvastoin: usein sellainen ”perustyylillä” kuvattu kohtaus saattaa tuntua juuri peruskamalta, vaikka sekä roolisuoritukset että kässäri olisivat moitteettomia.
Jossain vaiheessa ajattelin lisätä, että tarkoitan juuri sellaisia pitkiä kuvia, joissa kamera kikkailee tai kameran edessä kikkaillaan, mutta olet oikeassa: edes sitä ei tarvita, pelkkä pitkä kesto riittää.
Hungerissa on 17,5-minuuttinen dialogikohtaus, jossa pöydän päissä istuu kaksi ihmistä puhumassa toisilleen ja kamera vaan tallentaa niiden keskustelun. Toimii. (Leffan näkee Espoo Cinéssä, suosittelen.)
Mutta tuleeko jossain kohtaa sitten vastaan se, että mikä on pelkkää tallentamista eli esielokuvaa ja mikä tietoinen päätös jättää kamera paikalleen ptkäksi aikaa? Kun meinaan, että käytännössä aina on kyse jälkimmäisestä – kyllähän sen huomaa ja statementiksi tajuaa, jos ohjaaja käskee kameran istua hyvän tovin aloillaan.
Onhan tässä toki kyse tempusta, joka pitää osata tehdä. Ihan mistä tahansa kuvakulmasta kuvattu ihan mikä tahansa kohtaus tuskin toimii, ja pahimmillaan tulos on sitten tosiaan vain tuota tallentamista, elokuvattua teatteria ikäänkuin. Olen kuitenkin samaa mieltä: tänä päivänä puolivillaisempi ohjaaja tai kuvaaja tuskin uskaltaakaan olla leikkaamatta, ja jos uskaltaa, kyseessä siis käytännössä täytyy olla tietoinen päätös.
Pidätkö Hitchin Köydestä? Minä pidän.