Spoilerikammo eli juonipaljastuksista valittaminen on ikuisuusaihe. Viimeksi törmäsin siihen Helsingin Sanomien Man of Steel -jutun yhteydessä, kun siitä nuristiin Twitterissä ja tänään jatkoimme aiheesta Hannu Björkbackan kanssa.
Nykyinen spoilerikulttuuri kärsii ainakin kolmesta vakavasta ongelmasta. Puhun nyt ensisijaisesti elokuvista, mutta samat asiat pätevät ainakin jossain määrin tv-sarjoihin, romaaneihin ja teatteriin, siis kaikenlaisiin (populaari)taideteoksiin, joissa on tarina.
1 Välillä tuntuu siltä, että kaikki juonen referointi etukäteen on spoilaamista. En puolustele edellämainitun Teris-arvion juonipaljastusta, mutta en ole varma, pilaako se katsomisnautintoa millään erityisen olennaisella tavalla. Mainitaanko siinä mitään sellaista, mitä ei voisi olettaa tapahtuvan Teris-elokuvassa?
Spoilereista etukäteen valittaminen on sinänsä huvittavaa, että eihän minkään yksittäisen juonenkäänteen merkitystä tai vaikutusta voi tietää ennen kuin nähnyt elokuvan. Toisaalta taas useimmat elokuvat kestävät useamman kuin yhden katsomiskerran, vaikka silloin tarina on jo tuttu. Pientä tukea tälle tulkinnalle tarjoaa parin vuoden takainen tutkimus, jonka mukaan edes yllätyksiin perustuvat novellit eivät menetä viehätystään, vaikka lukija tietäisi tarinan lopputuloksen etukäteen.
On epäilemättä erilaista nähdä Fight Club ilman, että tietää Tyler Durdenista yhtään mitään, kuin katsoa elokuva tai lukea kirja niin, että fiktiivisen herran salaisuus on tiedossa. Mutta erilainen ei tarkoita parempaa tai huonompaaa, vain erilaista.
2 Spoilereista valittaminen panee juonen etusijalle teoksen kaikkiin muihin osatekijöiden verrattuna. Mutta kun elokuvissa on niin paljon muutakin – on näyttelijät, on kuvaus, on musiikki, on leikkaus, on rytmi, on himoa, on myötäelämistä, on naurua… ties mitä. (Jos kerran joku haluaa keskittyä pelkkiin tarinohin, menköön istumaan leirinuotion äärelle. Siellä audiovisuaalisuus ei pääse sotkemaan jutuniskentää.) Milloin viimeksi olet nähnyt harmittelua siitä, että elokuva-arvio paljastaa niin paljon näyttelemisen tyylistä? Miksei niistä kirjoittaminen ole spoilaamista aivan samalla tavalla kuin juonen käsitteleminen?
Vastaus on tietenkin siinä, että juonen voi esittää sanallisesti melko tyhjentävästi, kun taas elokuvan muut piirteet eivät käänny tekstiksi yhtä vaivattomasti. Näyttelijästä voi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjasarjan, mutta silti ei saa ilmaistua kaikkea sitä, mikä mahtuu 90-minuuttiseen elokuvaan. On myös täysin mahdollista, että toiset teokset (köhhuonommat?köh) ovat alttiimpia spoilaamiselle kuin toiset, sillä niissä ei ole juonen lisäksi paljon muuta mutusteltavaa.
3 Spoileriallergian suurin haitta on kuitenkin siinä, että se voi rampauttaa kritiikin. Ensinnäkin kritiikin täytyy olla mahdollisimman vapaata, joten mainoskampanjoiden – joihin muuten sisältyvät tekijöiden lausunnot ja pyynnöt (terve vaan, Matthew Weiner) – esittämät mysteerikysymykset ja muut tempaukset eivät vaikuta.
Perimmäinen ongelma on kuitenkin siinä, että esteettiset arviot eivät voi koskaan olla objektiivisia. Niiden pitäisi kuitenkin perustua tosiasioihin, jotta lukijat voivat verrata omia makujaan ja päättelyketjujaan kriitikon vastaaviin: elokuvassa on asiat X ja Y, jonka takia kriitikko arvelee, että Z on epäonnistunut ratkaisu. Jos kriitikko ei saa mainita X:ää ja Y:tä, miten ihmeessä hän voi perustella näkemyksensä?
Jos siis olen sitä mieltä, että Jude Law’n ilme Sherlock Holmes 2:n lopussa on koskettava, niin kai minun pitää jotenkin perustella ja kontekstoida käsitykseni? Etenkin kun yritin tarkoituksella muotoilla tekstin niin, ettei sitä voisi pitää spoilerina. Ainakin parin kommentoijan mielestä epäonnistuin, vaikka he kirjoittivat kommenttinsa ennen kuin elokuva oli edes ehtinyt teattereihin.
Kaiken tämän jälkeen haluan painottaa, etten missään tapauksessa tarinan läpikäymistä arviossa aina perusteltuna ja puolusteltavana ratkaisuna. Itse asiassa minun mielestäni sitä saisi olla elokuva-arvioissa paljon nykyistä vähemmän, sillä useimmiten se ei ole lainkaan tarpeellista, kiinnostavaa tai relevanttia.
Mutta jos haluaa kirjoittaa siitä, miksi Star Trek: Into Darkness on höpö elokuva, on pakko puhua Benedict Cumberbatchin hahmosta – vaikka se onkin spoileri.
Hyvä yritys, Olli! Väitän silti, että Twitter-kaverimme Laurin ”ensimmäinen kerta” Psykoa katsellessa on perustavanlaatuisesti erilainen, jos hän ei tiedä, että X kuolee ennen filmin puolta väliä. Niin väität tietysti Sinäkin kirjoituksessasi, että se on ”erilainen”. Minä väitän myös, että on parempi, että Lauri ei tiedä, mitä filmissä ”tapahtuu” etukäteen.
En näe mitään järkisyytä siihen, että elokuvan juoni paljastetaan etukäteen vain, koska siihen on ylimielisillä arvostelijoilla mahdollisuus. Se on vihamielinen teko teosta – kirjaa, elokuvaa – kohtaan, koska tekijät ovat nähneet kovasti vaivaa käsikirjoituksen suunnittelemisessa myös tuolta osin. (Kysy vaikka Hitchcockilta, mitä mieltä hän olisi Psykon osalta.) Jos kauhufilmissä tiedämme, että nurkan takana elokuvan sankarin kaveria odottaa puukko, eikö se vie jotain pois jännityksestä, kauhusta?
Miksi tilanne olisi toisenlainen art house -elokuvassa? Esim. Rakkaus-elokuvan loppukäänteen suhteen. Suhtaudumme tapahtumaan eri tavalla, jos tiedämme etukäteen. Kuka hullu tekijöistä näkisi vaivan käsikirjoituksen pikkutarkassa suunnittelussa ja ohjauksessa ja editoinnissa jännitteen kasvattamiseksi, jos käänteillä ja yllätyksillä ei olisi mitään väliä? Emme me halua tietää etukäteen Kalkaroksen suhdetta Harryyn, koska osa nautinnosta poistuu, jos sen tiedämme. Haluamme itse kokea ensi kerran Andalusialaien koiran silmänleikkauksen shokin kaikessa karuudessaan – tai jännittää, selviääkö ja miten Ralph Kärpästen herran saarelta (vaikka Golding tavoittelee isompaa kuvaa, kuin vain poikamaista seikkaulua, hän sen juonen sinne rakensi).
Taksikuski ja Hohto ovat vähän vähempiä, jos tiedämme, mihin tuo kaikki johtaa – paitsi, jos olemme sen saaneet joskus itse ensi kerran kokea, mutta koska ne ovat jo klassikoita, niiden juonet ovat yleisessä tiedossa. Silti olisi ehdottomasti parempi, jos voisimme lukea tai katsoa elokuvana Anna Kareninan tietämättä, miten hänelle lopussa käy. Nyt vain odotamme, että miten se tässä filmiversiossa on ratkaistu.
Olemme vähemmän viattomia ja se on ehdottomasti menetys, katharsiksen mahdollisuus osittain menetetty, vaikka taideteoksen voima toki muilta osin on ennallaan.
En olisi halunnut tietää, että Lois Lane ”pettää” Man of Steelin, saatanan Tabloidi-Hesari! Käänteiden etukäteen tietäminen latistaa kokemuksen, koska kuvittelumme, toiveemme ja pelkomme, tapahtumien suhteen eivät enää ole vapaita.
Listaapa muutama tämän vuoden täyspitkä elokuva, jossa tarina ei ole oleellinen elementti? Tai joiden suhteen kuvittelet, että se ja sama, tietääkö juonen etukäteen? Että miten sen Wadjda-tyttösen polkupyörän saamisen kanssa oikein käy?
Ei teos ole pelkkää muotoa ja efektejä. Ja yllätys on teosten erittäin oleellinen elementti. Värit, musiikki, dialogin äänensävyt, Rachel Weiszin riisuutuminen, pitkän kamera-ajon vaikutus, Max Minghellan harjoittama etäinen palvonta… Ei näitä voi arviossa kuvaamalla pilata, mutta sanomalla, että lopussa (SPOILEREITA!) se kivitetään, kertomalla etukäteen, että Dumbledore kuolee, että saudityttöä ei lannisteta, teos typistetään, taide yritetään kuohia kokemuksena, jokaiselle kuuluvan ensiyön oikeudesta.
Elokuvat ja kirjat ovat leirinuotioitamme, ei niitä muualta löydä.
[Vastaan ehkä hieman närkästyneesti, koska osittain musta tuntuu, että rakennat olkiukkoja.]
”En näe mitään järkisyytä siihen, että elokuvan juoni paljastetaan etukäteen vain, koska siihen on ylimielisillä arvostelijoilla mahdollisuus.”
En minäkään. Siksipä blogauksen otsikko kuuluu ”Kaikki spoilerit eivät” jne. ja lopussa vielä toistan, että ”haluan painottaa, etten missään tapauksessa tarinan läpikäymistä arviossa aina perusteltuna ja puolusteltavana ratkaisuna.”
En myöskään väitä, ettei juonen tietämisellä etukäteen olisi mitään merkitystä. Ja jos nyt otetaan sun esimerkeistä vaikka Andalusialainen koira, niin ainakin minä olin kuullut silmänleikkuusta vuosia ennen kuin näin itse elokuvan.
Tekikö se elokuvan katsomiskokemuksesta jotenkin vähemmän vaikuttavan? Mun on tietenkin mahdotonta vastata kysymykseen (koska aikakone ja aivonpyyhkimislaite ovat vielä keksimättä), mutta en ainakaan kokenut niin.
Mutta otetaan vielä käsittelyyn vaikkapa Psyko, jossa juonen yllätyksellä on aivan olennainen vaikutus tarinaan. Pystytkö kuvittelemaan relevantilta tuntuvan aikalaiskritiikin, jossa murha olisi paljastettu? Ehkä kriitikon mielestä se oli niin moraaliton teko, että se sumentaa koko teoksen ja siksi siitä pitää mainita lukijoille, tai ehkä kriitikon mielestä se leikittelee katsojien sympatioilla epäilyttävällä tavalla, tai joku muu syy.
Onko juonen yllätyksellisyyden säilyttäminen siis aina, joka ikisessä tapauksessa, tärkeämpää kuin kaikki muut tekijät? Voidaanko me etukäteen linjata, että tämä on absoluuttinen ohjeistus?
PS: Miksi tulkitset Hesarin arvion perusteella, että Lois Lane pettää Teräsmiehen?
Hei Olli – kommentoin väleihin:
[Vastaan ehkä hieman närkästyneesti, koska osittain musta tuntuu, että rakennat olkiukkoja.]
– No et kyllä ole närkästynyt, koska tykkäät väitellä, niin kuin minäkin…~(;^)~
– vai onko olkiukkojen pystyttämistä se, että nyt olisi kovinkin aiheellista saada ”lupa” spoilereihin?
”En näe mitään järkisyytä siihen, että elokuvan juoni paljastetaan etukäteen vain, koska siihen on ylimielisillä arvostelijoilla mahdollisuus.”
En minäkään. Siksipä blogauksen otsikko kuuluu ”Kaikki spoilerit eivät” jne. ja lopussa vielä toistan, että ”haluan painottaa, etten missään tapauksessa tarinan läpikäymistä arviossa aina perusteltuna ja puolusteltavana ratkaisuna.”
– ”aina perusteltuna”, mutta siis useassa tapauksessa kyllä? ja ”arviossa” nimenomaan?
En myöskään väitä, ettei juonen tietämisellä etukäteen olisi mitään merkitystä. Ja jos nyt otetaan sun esimerkeistä vaikka Andalusialainen koira, niin ainakin minä olin kuullut silmänleikkuusta vuosia ennen kuin näin itse elokuvan.
– näinhän se klassikoiden ja vanhojen elokuvien kohdalla usein on, väistämättä
– silti en soisi, että jos/kun Andalusialaisesta, Psykosta tai vaikkapa Citizen Kanesta tulee Blu-ray-rastaurointi, sen yhteydessä ”arviossa” mainittaisiin juuri nämä silmät, yllätykset ja rosebudit. ”Sikäli että se on turhaa.”
Tekikö se elokuvan katsomiskokemuksesta jotenkin vähemmän vaikuttavan? Mun on tietenkin mahdotonta vastata kysymykseen (koska aikakone ja aivonpyyhkimislaite ovat vielä keksimättä), mutta en ainakaan kokenut niin.
– minusta taas on itsestään selvää, että jos tietää, että teoksessa jotakin tapahtuu, sitä sitten odottaa, että ”kohta se tapahtuu”
– teos on toki sama ja yhtä hyvä kuin ennenkin, mutta vastaanottajalle yllätystä, ensikokemusta köyhempi
– se jokaisen ensiyön oikeus: haluammehan mekin rakkaamme maata ihan itse eikä luoteta siihen, kun tämän exä sanoo, että oli kyllä hyvä, varmaan tykkäät
Mutta otetaan vielä käsittelyyn vaikkapa Psyko, jossa juonen yllätyksellä on aivan olennainen vaikutus tarinaan. Pystytkö kuvittelemaan relevantilta tuntuvan aikalaiskritiikin, jossa murha olisi paljastettu? Ehkä kriitikon mielestä se oli niin moraaliton teko, että se sumentaa koko teoksen ja siksi siitä pitää mainita lukijoille, tai ehkä kriitikon mielestä se leikittelee katsojien sympatioilla epäilyttävällä tavalla, tai joku muu syy.
– en pysty, jos on kysymyksessä ”päivälehtikritiikki”, löytyisikö tällaista?
– useimmissa tapauksissa kyseessä olisi arvostelijan pätemisen tarve, koska saman asian voi esittää ilman, että kertoo oleellisen juonenkäänteen
– sen sijaan syvemmälle menevä, tutkiva essee: siinä tämänkin ruotiminen on toki okei, tai sitten Durgnatin kirjassa A Long Hard Look at Psycho
– Sight & Soundin arvioissa on erillinen synopsis-laatikko elokuvista, sen voi lukea tai välttää halutessaan – sillä on taidehistoriallinen arkistointimerkitys
Onko juonen yllätyksellisyyden säilyttäminen siis aina, joka ikisessä tapauksessa, tärkeämpää kuin kaikki muut tekijät? Voidaanko me etukäteen linjata, että tämä on absoluuttinen ohjeistus?
– periaatteessa nimenomaan ”ohjeistuksena” voidaan, juu, mulle käy ~(;^)~
– toisaalta, onhan kaikki mahdollista: lehmäkin lentää tietyissä olosuhteissa (esim. tornado tai erittäin voimakas trombi)
PS: Miksi tulkitset Hesarin arvion perusteella, että Lois Lane pettää Teräsmiehen?
– tein sen esimerkkinä ja muistinvaraisesti
– nyt tarkistin, että salaisuus, jonka Teris halusi säilyttää, paljastuu Lois Lanen ”kautta” – minkä ei siis tarvitse merkitä luottamuksen pettämistä vaan esim. vahinkoa
– muistaakseni kirjoitin ”pettää” eikä pettää
– joka tapauksessa Hesarin arvion maininta Lois Lanesta oli täysin tarpeeton (no, tänäänhän Tabloidi-Hesarissa sitten itketään Detourin ”teknistä kömpelyyttä” ikään kuin se olisi filmissä keskeisintä, eikä se, miten kengännauhoilla on saatu aikaan muodoltaan (juuri siltä elokuvatekniikaltaan) poikkeuksellinen teos
Ystävällisesti
Hannu~(;^)~
Varmena närkästyin!
Olkiukoista: oma näppituntumani on, että tällä hetkellä saa herkemmin kielteistä lukijapalautetta spoilereista ja etenkin vielä sellaisista asioista, joiden tulkitseminen spoilereiksi vaatii melkoista ylitulkintaa. Sen takiahan minä tämän blogauksenkin kirjoitin. Voi tietysti olla, että äänekäs vähemmistö tässä pilaa enemmistön maineen.
Ja kyllä, minusta arvostelijalla on päivälehtikritiikissäkin mahdollisuus puhua juonen kannalta ratkaisevista piirteistä, jos se hänen tulkintansa mukaan on olennaisen tärkeää kritiikin kannalta. En mä osaa antaa mitään vedenpitävää kriteeriä sille, milloin saa ja ei saa spoilata, mutta ehdottomasti haluan pitää mahdollisuuden avoimena.
Aika laimentaa spoilereita, kuten taisimme Twitterinkin puolella jo todeta. Okei, olisi aika hassua jos Citizen Kane -blurayn alussa näytettäisiin automaattisesti 30 sekunnin klippi, jossa haastateltavat kertoisivat, miten Rosebudin identiteetin paljastuminen järisytti heidän maailmaansa, mutta sen kummemmin niitä ei tarvitse minusta varoa.
Spoilereiden yksi katala puoli on nimittäin se, että ne painottavat ensikokemuksen muiden kertojen yläpuolelle. Impein kanssa makaaminen voipi olla virkistävä harrastus, mutta eikö kanssakäymisestä kuitenkin tule mukavampaa toistojen myötä? (Meidän pitää ehkä lopettaa seksimetaforan käyttö ennen kuin se johtaa todella kummallisiin lauseisiin.)
Lois Lane -maininta oli tosiaan jossain määrin tarpeeton, mutta – kuten sanottua – en mä leffan nähtyäni pitäisi sitä kovin kummoisena juonipaljastuksena.