Suomalaisten leffabloggaajien mielestä vuoden 2013 paras elokuvateattereissa nähty elokuva on Adèlen elämä: osat 1 ja 2. Sitä seurasivat tasatahdissa Jahti ja Spring Breakers. Jaetulle kolmossijalle mahtui peräti neljä elokuvaa, eli Ennen keskiyötä, Gravity, Mestari ja Rakkaus.
Neljännen kerran järjestämääni kyselyyn osallistui tällä kertaa 15 elokuvista internetiin kirjoittavaa, puhuvaa tai videoivaa (…) henkilöä.
Kysymyksenasettelu oli seuraava:
Toivon, että kertoisitte mielestänne viisi (5), merkittävintä tai mieleenpainuneinta elokuvaa vuodelta 2013. Parhaus-kriteerin jätän tarkoituksella melko löyhäksi, koska Sight & Soudinkin tyypit teki niin. Vuodella 20123 tarkoitan elokuvia, jotka on ollut mahdollista nähdä Suomessa tämän vuoden mittaan. Siihen kelpaavat siis teatteriesitykset, erikoiset one-offit ja festarinäytökset, kunhan vain kuka tahansa on voinut edes teoriassa päästä katsomaan rainan.
Rajaus on tarkoituksella löyhempi kuin useimmissa muissa vuoden elokuvat -kyselyissä, sillä suomalainen festaritarjonta on aika mainiota ja laventaa leffatarjontaa muikeasti. Siitä seurasi, että viime vuonna Espoo Cinessä nähty ja sitä kautta vuosiäänestyksen kärkisijalle päässyt Rakkaus nousi tänäkin vuonna listalle.
Lisäksi vastaajat saivat nimetä yhden tänä vuonna näkemänsä elokuvan, joka ei sopinut kriteeristöön, mutta oli muusta syystä merkittävä. Niiden listan julkaisen myöhemmin.
Eteenpäin! Tässä äänestystulokset:
| ääniä | elokuva |
|---|---|
| 7 | Adèlen elämä: osat 1 ja 2 |
| 6 | Jahti |
| Spring Breakers | |
| 5 | Ennen keskiyötä |
| Gravity | |
| Mestari | |
| Rakkaus | |
| 3 | Selfish Giant |
| 2 | The Act of Killing |
| Django Unchained | |
| Frances Ha | |
| Zero Dark Thirty | |
| 1 | Alan Partridge: Kukkona tunkiolla |
| Bastards | |
| Before Snowfall | |
| Blue Jasmine | |
| Broken Circle Breakdown | |
| Jodorowsky’s Dune | |
| Kerron sinulle kaiken | |
| Kiss of the Damned | |
| Kon-Tiki | |
| Laulu koti-ikävästä | |
| Lincoln | |
| Museum Hours | |
| Only God Forgives | |
| Pacific Rim | |
| Pitch Perfect | |
| The Place Beyond the Pines | |
| Searching for Sugar Man | |
| Stories We Tell | |
| Stranger by the Lake | |
| To the Wonder | |
| The World’s End | |
| Tumman veden päällä | |
| Unelmien pelikirja | |
| Warm Bodies | |
| You’re Next | |
Ja sitten perustelut kirjoittajan sukunimen mukaan aakkosjärjestyksessä:
- THE PLACE BEYOND THE PINES: Jos en kerran voi sanoa Hide Your Smiling Faces, sanon sitten The Place Beyond the Pines. Minusta Ryan Goslingin jakso ei edes ollut se paras enkä ole sitä mieltä, että elokuvan kolmas osuus oli huonoin. Pidin filmistä tavattomasti alusta loppuun. Pidin sen virheistäkin ja varsinkin sen pituudesta. Kerrankin pituus kuului asiaan. Ehkä tämä oli isien ja poikien elokuva. Ehkä vain isät huomasivat siinä drugstore-kohtauksessa sen isänpäiväkortin?
- RAKKAUS: Jollen kerran voi sanoa The Selfish Giant, sanon Rakkaus. Hieno elokuva Hanekelta, tunteikas, muttei tunteellinen.
- LINCOLN: Kun en kerran voi sanoa Wadjda, niin sanon sitten LINCOLN. Hyvä, että elokuvia tehdään myös aikuisille. Kasvot ja puhuvat päät ja asetelmat riittävät, sisällissodan taisteluita ei tarvittu, tarvittiin hiukan päänvaivaa.
- TUMMAN VEDEN PÄÄLLÄ: Vuoden kotimainen. Parempi kuin sillä olisi ollut lupa olla Peter Franzénin omassa ensiohjauksessa. Paljon parempi kuin sen juliste antoi odottaa.
- PITCH PERFECT: Tosi hauska komedia yhdessä suosikkilajityypissäni eli musikaalissa. Toimii ja pidin kovasti, jopa nauroin. Poikani suositteli ja olin myyty.
- Unelmien pelikirja: Melkein tylsän kuuloisesta aiheesta on saatu aikaiseksi sydäntä lämmittävä komedia, jossa Lawrence ja Cooper ovat yksinkertaisesti hurmaavia. Täynnä tunnetta ja purkauksia, Unelmien pelikirja on taidokkaasti rakennettu, aikuismainen kokonaisuus.
- Frances Ha: Frances Ha pistää katsojan ryömimään nolostuksesta istuimen sisään kun tämä tunnistaa Francesissa itsensä. Tarkkanäköinen, tyylitellyn hipsterimäinen kuvaustyyli on rouhea ja elämänmakuinen. Tuloksena on raikas, aidosti hurmaava ja todentuntuinen kasvutarina.
- Gravity: Gravity pitää otteessaan ensimmäisestä sekunnista viimeiseen. Lisäksi se osoittaa että 1,5 tuntiin pystytään vastoin nykytrendejä tiivistämään erinomainen elokuva. Sen vetovoima on ahdistuksessa joka hiipii katsojan takaraivoon, eikä lähde sieltä pois. Sandra Bullock on yksinkertaisesti loistava.
- Pacific Rim: Vuoden täydellinen yllättäjä. Mecha-rymistely, joka on visuaalisesti huumaava, pitää rautaisessa kourassaan ja jysäyttää päälle mahtavan soundtrackin. Kukapa olisi uskonut että paras toimintaelokuva on supersankarielokuvien vuonna Kaijuista ja Jaegereista kertova melko tolkuttomalta tuntuva elokuva? Pacific Rim on myös elokuva jonka jaksaa katsoa uudelleen ja uudelleen; samaa ei voi sanoa kaikista tämän vuoden suurta kiitosta keränneistä draamoista.
- Zero Dark Thirty: Elokuva on yksinkertaisesti taidokas. Se on vahva, vähäeleinen, uskottava ja vaikuttava. ZDT osoittaa että intensiivisellä tarinankerronnalla saadaan asiasta kiinnostumaton liimautumaan paikoilleen. Keskivertotrillerien aikakaudella ZDT on loistava helmi, jossa sulava tarinankuljetus tekee katsomisesta vaivatonta. Samalla se rakentaa hienosti henkilöhahmoja, vaikka kyseessä on pohjimmiltaan faktoja lateleva selonteko.
- Adélen elämä (osat 1 ja 2): Se nyt vaan on niin hemmetin hyvä elokuva. Tekisi mieli käyttää stereotyyppisiä kriitikkosanoja, kuten ”aistillinen” tai ”väkevä”, mutta kun kyseessä on näin laadukas elokuva, en lopulta tässä tilassa saa sanottua muuta kuin edellä olevan lauseen.
- Jahti: Pidän elokuvista, joissa joku joutuu tilanteeseen josta vain ei ole ulospääsyä. Mitä itse tekisin vastaavassa tilanteessa? Varmaan menisin pimeään huoneeseen nyyhkyttämään, mitä tekee mieli tehdä myös tämän elokuvan katsomisen jälkeen. Kunnon ruuvinkiristystä alusta loppuun ja Mads hiukan oudonnäköisenä kaverina on nappivalinta syyttömänä tuomituksi.
- Jodorowsky’s Dune: Tavallaan hirmuisen surullinen elokuva koskaan valmistumattomasta merkkiteoksesta. Toisaalta malliesimerkki hienosta tarinaniskemisestä. Lopulta paras Dyyni on juuri se, joka katsojan mieleen piirtyy, kun Alejandro-setä papattaa. On myös hyvin lohdullista havaita, kuinka taito ja luovuus löytää aina jonkin keinon kanavoitua.
- Selfish Giant: Liekö minusta tullut vihdoin empaattinen olento, mutta tässäkin oli elokuva, joka tuntui vatsanpohjassa. Sadulta on otettu otsikko, brittiläiseltä kitchen sink -realismilta asetelma ja kuvaustapa. Lopputulos ei ole näiden sekoitus, vaan omituisuus joka voisi tavallaan olla kumpi vain. Sellainen on hyvä elokuva, kuuleman mukaan mahdollisesti myös ihmiselämä. Sen ainakin tiedän, että välillä sitä tekee vain mieli takoa nyrkkejään sängyn lautapohjaan.
- Spring Breakers: Tätä on yritetty tulkita monella tavalla satiiriksi tai parodiaksi nykyviihteestä ja kai se sitä omalla tavallaan onkin. Minusta se ei kuitenkaan ole elokuvan keskeinen elementti vaan se, että VITTU BILEET! WOOOO! Bailaaminen on voimauttava kokemus.
- Blue is The Warmest Color: Kolmetuntinen Adelen elämä on niin realistinen kuvaus rakkaudesta, ettei ajankulua edes huomaa. Kaksi päätähteä ovat uskomattomia rooleissaan, vielä enemmän nimiosan esittäjä, joka antaa kaikkensa kauniille, intohimoiselle ja raastavalle rakkaudelle.
- Amour: Sielua riipivän musertava mutta kaunis elokuva rakkaudesta, joka jäi mieleen kummittelemaan vielä päivisiksi katsomisen jälkeen. Ei helpoin katsottava, mutta sitäkin parempi.
- Django Unchained: Tarantinon kunnianosoitus spagettiwesterneille ei ole ohjaajan paras tekele, mutta edes lopun turhat 30 minuuttia eivät vesitä elokuvaa. Pääosassa on jälleen ohjaajan veitsenterävä dialogi, ja huikea Christoph Waltz panee parastaan.
- Rakkautta ennen keskiyötä: Luojan kiitos tämä elokuva tehtiin! Jessen ja Celinen tarina saa jälleen jatkoa, ja tällä kertaa pari on ehkä parhaimmillaan keski-iän kriisissä ja näivettyneinä perhe-elämäänsä. Hawke ja Delpy ovat upeita, ja yhteistyö käsikirjoituksen osalta näkyy: kinastelut, sovinnot ja hellät hetket ovat yksi realistisimmista parisuhdekuvauksista.
- Blue Jasmine: Cate Blanchett on huumaava Allenin viimevuosien parhaassa, jossa musta huumori naurattaa .
- Adelen elämä: Tunteellinen
- Rakkaus: Hiljentävä
- Zero Dark Thirty: Piinaava
- The Act of Killing: Säväyttävä
- Stranger by the Lake: Filosofinen
- Gravity: Cuaron onnistuu vangitsemaan täydellisesti avaruuden äärettömyyden ja ihmisen pienuuden. Äärettömyydestä huolimatta elokuva saa aikaan klaustrofobisen tunnelman ja katsojan haukkomaan henkeä Sandra Bullockin kanssa yhdessä. Piinaavan jännittävä, kuvaustekniikaltaan ja visuaaliselta ilmeeltään ylivertainen.
- Amour: Haneken Amour tuli Suomen elokuvateattereihin vasta tämän vuoden puolella. Ikääntyneen pariskunnan rakkaudesta kertova elokuva on realistisessa arkisuudessaan pysäyttävä. Käsittämättömän upeat roolisuoritukset veteraaninäyttelijöiltä. Hiljentävä elokuva.
- Before Midnight: Rakkautta ennen… -elokuvien paras osa. Yksi kipeimmin ja samalla koomisimmin keski-ikäistyvää parisuhdetta kuvaavia elokuvia. Kaikessa absurdiudessaan uskomattoman realistinen ja aito.
- Stories We Tell: Näyttelijänä enemmän tunnettu Sarah Polley sukeltaa rohkeassa dokumentissaan oman perheensä historiaan. Monelta eri kantilta kerrottu tarina, joka koskettavuudestaan huolimatta ei menetä elämäniloaan ja huumoriaan. Tiukasti otteessaan pitävänä se vetää jännittävyydessä vertoja trillereille. R&A-leffa.
- Jahti: Jahdin hienous nousee Vinterbergin tavasta olla alleviivaamatta tarinaansa. Helppojen shokkiefektien sijaan tarina kuvaa yksittäisen ihmisen taistelua kunniastaan pienin elein ja jopa lakonisesti. Aiheeltaan vuoden ahdistavimpia elokuvia.
- Jahti
- Spring Breakers
- Rakkaus
- Adélen elämä, osat 1 ja 2
- Kon-Tiki
- Before Snowfall: Genrerajoja rikkova ja myös genrejä terävällä tikulla ärsykkeen nimissä sörkkivässä Before Snowfallissa tiivistyy kaikki, mitä Danny Boylen Slumdog Millionairen kaltaiset fantasiaelokuvat yrittävät sanoa, mutta konteksti on raju, synkkä ja ennen kaikkea aidosti koskettava. Arvosteluni luettavissa.
- Gravity: Harvoin tulee vastaan elokuvaa, joka päättää tehdä yhden asian ihan saatanan hyvin ja myös tekee niin. Tässä se sitten on. Gravity tuo puhtaana audiovisuaalisena kokemuksena pöydälle tuntemattoman suuruuden, avaruuden, pelon. Tähän sitten projisoidaan omiakin tuntemuksia sekä hahmojen että varmasti katsojan puolelta. Oli miten oli, paskat housussa tätä kytätessä on. Ja hei, ensimmäinen kerta kun 3D on pakollinen elokuvasta nauttimiseen täysin siemauksin.
- Blue is the Warmest Color: Adelen elämässä on runsaasti tissejä.
- You’re Next: Adam Wingardin komedia rikkoo myös genrerajoja, tosin brutaalisti niitä kirveellä pilkkoen. Kauhuna alkava ja puhtaaksi farssiksi päätyvä hubailu korjaa home invasion-genren suurimman vian, ja tekee täten siitä hauskaa katsottavaa. Arvosteluni, haastattelu käsikirjoittajan kanssa.
- Kiss of the Damned: Xen Cassavetesin esikoisfiktiossa yhdistyvät hänen isälleen tutut teemat nykyään kovin pinnalla olevaan vampyyriaiheeseen, mutta onnistuu luomaan niistä erittäin kiinnostavan, melankolisen, valheille ja seksuaalisuudelle perustuvan yhteiskuntarakennelman.
Kommentti elokuvavuodesta: Ennen vastaamista ajattelin, ettei 2013 ollut kovin kummoinen elokuvavuosi. Taisin olla väärässä, kun harvana vuonna joutuu jättämään Beasts of The Southern Wildin, Päivien kuohun, Zero Dark Thirtyn, Menneisyyden ja Äta, Sova, Dön kaltaisia mestariteoksia listan ulkopuolelle. Listaa voisi jatkaa hyvillä elokuvilla vielä pidemmälle. Hyvä vuosi elokuvalle.
- Spring Breakers: Kiteyttää popkulttuurin vuonna 2013 puoleentoista tuntiin täydellisesti. Samalla nauraa sille päin naamaa ja käyttää pilkan keinona sen omia esteettisiä aseitaan. Naurattaa ja kauhistuttaa samaan aikaan.
- Mestari: Komeasti kuvattu ja kerronnaltaan rohkea elokuva, joka jäi kaivertamaan mieltä todella pitkäksi aikaa. Joaquin Phoenixin uskoutumista Philip Seymour Hoffmanille voisi katsoa ikuisuuksia.
- Rakkautta ennen keskiyötä: Delpyn, Hawken ja Linklaterin trilogian hienoin ja viisain osa. Kertoo hienosti rakastamisen vaikeudesta. Hawke ja Delpy ovat niin sisällä hahmoissaan, että jopa vahvasti käsikirjoitettu dialogi kuulostaa ja näyttää improvisoidulta, mistä pidin todella paljon.
- Jahti: Onnistui välittämään hyvin tunteen siitä, millaista on olla tuomittuna pedofiiliksi vailla syytä. Kuumottavan hieno leffa.
- The Selfish Giant: Clio Barnardin sovitus Oscar Wilden tarinasta on hieno ja koskettava tarina ystävyydestä ja hyväksynnästä. Sosiorealistinen kuvauskin sopii elokuvaan kuin muta peltoon ja sähkö johtoon.
- The Master: Paul Thomas Andersonin paras elokuva sopisi minkä tahansa vuoden kärkisijalle viimeisen viiden vuoden säteellä. Elokuva jatkaa There Will Be Bloodissa alkaneen ihmiskarikatyyrien kerrontaa, missä ongitaan tällä kertaa myös ihmismielen heikkouksien ohella lihan heikkouksia ja impulsiivista toimintaa.
- Museum Hours: Espoo Cinessä esitetty Museum Hours on miellyttävä kiertoajelu taidehistoriaan ja malliesimerkki siitä miten taiteesta kannattaisi puhua. Elokuva avaa maalauksia monelta kantilta taitavasti, muttei selitä niitä tyhjiin. Jokaisen taulun kohdalla säilyy jännite tai mysteeri. Ei ole varmaa tulkintaa eikä pelkkää yhtä näkökulmaa. Vanhan museovalvojan kertojaäänellä käydään läpi myös kulttuurikentän muutoksia vuosikymmenien varrella.
- Spring Breakers: Harmony Korinen lyyrinen pinnallisuuden ruumiinavaus osoittaa, että elokuva voi olla sekä hauska että syvällinen samaan aikaan. Pajautusmusiikkivideoestetiikalla käydään läpi ainakin sitä millaisissa kuplissa college-nuoriso elää. Kenties kyseessä on ensimmäinen nettiaikaa onnistuneesti kuvaava elokuva, missä kaikki on virtuaalista (elokuvan suosio tumblr-giffeillä mitattuna on ns. nexteillä leveleillä) tai ainakin ympäröivän paikan todellisuudesta vieraantunutta. Kun lähiön gangstaelämä tulee liian todelliseksi on aika paeta tai naamioida valkonaamaidentiteetti mustaan hiihtopipoon.
- Frances Ha: Baumbachin ja Gerwigin poikkeuksellinen teos, jossa näyttelijät tuntuvat luontevilta, koska heillä oli aikaa hioa suorituksiaan. Parhaimmissa isomman budjetin elokuvissa näyttelijätyö on monasti parempaa, mutta niistä puuttuu se aitous, jonka (ainakin hengen) Frances Ha tavoittaa enimmäkseen oikeilla paikoilla kuvatuissa miljöissä, missä vaikuttaa siltä että näyttelijä voisi oikeasti asua siellä missä roolihenkilökin. Lisäpisteet siitä, ettei aluksi romanttiselta komedialta vaikuttavan höpsöilyn loppuratkaisu ole romanttinen.
- Adelen elämä: osat 1 & 2: Kechichen hieno rakkauselokuva on upean käsikirjoituksen ja siitä luonnollisiksi muuntuneiden keskustelujen taidetta, missä näyttelijät tekevät upeita suorituksia. Se että keskustelu pyörii muutaman kohtauksen ympärillä, joiden kesto kolmituntisesta elokuvasta on ehkä 5% kertoo ihmismielestä enemmän kuin elokuvasta :] :P :v
Sami Pöyry
Kommentti elokuvavuodesta: Jostain syystä alkaessani koota tätä listaa ensimmäisenä mieleen tulivat isot pettymykset: Rakkaus, Torinon hevonen, Adelen elämä. Kaikki omalla tavallaan vakuumipakattuja elokuvia. Huippulistan ulkopuolelle taas jäivät sellaiset sykähdyttävät tapaukset kuin Mud, Lincoln, Unelmien pelikirja ja To the Wonder. Suurin elokuvien katselemiseeni liittyvä muutos oli videotykin hankkiminen. Hyvä tykki ja ulkomaisten verkkokauppojen blu-ray-tarjonta haastoivat ihan toden teolla digitalisoituneet elokuvateatterit. Elokuvista kirjoittaminen puolestaan jäi masentavasti paitsioon omien elokuvatouhujen keskellä.
- Rakkautta ennen keskiyötä: Elokuva niin täynnä elämää, että se sattui.
- The World’s End: Aiemmat Cornetto-elokuvat olivat tuskallisen epätasaisia, mutta The World’s End iski eteen euforisen sekoituksen sutjakkaa actionia, pirun hauskaa kännihuumoria ja ehdasta draamasta käypää ikääntyvien miesten kipuilua.
- Django Unchained: Tarantino lisäsi reseptiinsä tunteen ja teki parhaan elokuvansa.
- Gravity: Elokuva, jossa on kauheasti kaikkea tyhmää, noloa ja turhaa. Mutta sitten siinä on myös paljon sellaista efektimagiaa, jollaista olen odottanut vuosia.
- Mestari: Minulle aina aiemmin vähän etäiseksi jäänyt Paul Thomas Anderson sykähdytti ennen kaikkea sillä, mitä jätti elokuvastaan pois. Kiehtova elokuva. 70-millisenä!
- The Master: Paul Thomas Anderson kastoi vihdoin sormensa ikuisuuteen tekemällä elokuvan ihmiseläimen itsepintaisesta halusta tulla johdetuksi. Philip Seymour Hoffman, Joaquin Phoenix ja Amy Adams tekevät kolmiodraaman osapuolina tähänastisen uransa parhaat työnsä.
- Spring Breakers: Näin tämän peräti kolmesti teatterissa. Pähkinänkuoressa: kiusoitteleva, törkeä, vallankumouksellinen, väärinymmärrettävä, aisti-ilotulitus ja vuoden yllättävin feministinen merkkiteos. Mahtava soundtrack!
- Only God Forgives: Nicolas Winding Refn teki kaikkien rakastaman Driven jälkeen mitä piti: kuvottavan väkivaltaisen ja kiehtovan kosto- ja perhehelvettikuvauksen verenpunaisilla käytävillä. Johan jengi jakautui! Gosling mestaroi mikroeleillään minkä ehtii.
- The Selfish Giant: Väisty syrjään, Ken Loach! Clio Barnardin paljas työväenluokkakuvaus pikkupojista ja parhaista ystävyksistä David Cameronin Britanniasta perustuu Oscar Wilden samannimiseen satuun. Heleästi ja koskettavasti kuvattu elokuva teki puolessatoista tunnissa selväksi, mihin yhteiskuntaa tarvitaan. Märkä ruoho tuoksuu vieläkin.
- Bastards: Synkkä, taidokas elokuva mädästä perheessä. Rakastuin Denis’n tyyliin.
- Gravity: It’s the real thing (arvostelu)
- The Act of Killing: Kun todellisuus on fiktiota kummallisempaa.
- The Master: Intensiivinen kuin mikä. Kuvattu kauniisti (arvostelu).
- Alan Partridge: Alpha Papa: Vuoden hauskin elokuva ja käsittämättömän onnitunut pätkä ollakseen tv-sarjan jatko-osa.
- Kerron sinulle kaiken: Vangitsevin roolisuoritus tosi tosi tosi pitkään aikaan.
- Broken Circle Breakdown: Käsittämättömän koskettava Broken Circle Breakdown pakahduttaa voimakkailla tunteilla hikisestä hurmiosta syvimpään murheen alhoon. Rakkaus, kuolema ja usko ovat vain osa teemoista, joita riittää ja jotka ovat isoja kuin venäläisessä romaanissa. Tavattoman hienosti kuvattu elokuva on aivan pohjattoman murheellinen mutta ei silti millään tavalla tavallinen rakkauselokuva. Tunnevoimaa lisää erikoinen valintakäyttää perinteisesti hilpeää bluegrass-musiikkia elokuvan äärimmäisen surumielisenä elementtinä. Elokuva todistaa, että parin vuoden takainen Bullhead (Rundkoep, 2011) ei ollut yksittäistapaus, vaan että belgialaiselta elokuvalta on lupa odottaa onnistumisia myös jatkossa.
- Jahti: Thomas Vinterbergin uusin veti todella hiljaiseksi. Ohjaaja ja pääosan Mads Mikkelsen elämiensä vedossa. Epäilysten tuhovoima ja ihmisen avuttomuus sen edessä ovatniin tätä päivää, että Jahti pitäisi näyttää kaikille hysterioita levittäville ja niihin taipuville. Eli siis ihan kaikille.
- Spring Breakers: Teinien sekoilu herättää harvoin näin paljon ajatuksia. Amerikan näköalaton nuoriso krebaa jarötöstelee saadakseen tarkoitusta elämäänsä. Todellisuuden esittäminen liioittelun ja toiston kautta tuo muiden amerikkalaisten elokuvien sijaan mieleen eurooppalaisen teatterin viime vuosikymmenten perinteet: Bikinipimujen tunnelmallinen Britney Spears -esitys pinkeissä kommandopipoissa aseet kädessä on yhtä aikaa parasta viihdettä ja aivoja kihelmöivä statement. Pointsit vielä siitä, että elokuva ei laske leikkiä naiivien päähenkilöidensä kustannuksella, vaan elokuvan terä kohdistuu heitä ympäröivään maailmaan.
- Adélen elämä, osat 1 ja 2: Pala elämää ei ole koskaan kuulostanut niin hyvältä kuin miltä se Adèlen elämässä tuntuu. Adèlen rakastumista ja eroa ei voi seurata kyynisenä sivusta, vaan sitä elää väkisinkin mukana. Syitäkin ehtii analysoida vasta toistuvalla katselukerralla. Yksi niistä lienee naturalistinen kuvaustapa, joka loistaa lukuisissa lähikuvissa, joissa ruoka, räkä ja kyyneleet valuvat melkein ulos valkokankaalta. Vain seksi on kuvattu vähemmin erittein vaikka senkin paljastavuus on riittänyt hätkähdyttämään nyky-yleisöä. Tarina itse ei olemillään tavoin erityinen, mutta Abdellatif Kechiche todistaa, että muut syyt voivat olla paljon olennaisempia. Kuvaustavasta käytyyn kiistaan on kiinnostavaa lisä, että Kechichen edellinen elokuva Venus noir (2009, Espoo Ciné) ei päässyt levitykseen USA:ssa, koska rasismin käytäntöjä kuvannutta elokuvaa pidettiin sen kuvaustavan vuoksi rasistisena.
- To The Wonder: En pidä vieläkään Tree of Lifesta. Tänä vuonna Terrence Malick sen sijaan puhui suoraan sydämelle. Rakkauden ihmeen sulattamista auttoi se, että olin ehtinyt vilkaista otsikon verran artikkelia, joka käsitteli näyttelijöiden läpi elokuvankoreografioitua liikekieltä eräänlaisena balettina. En lukenut juttua enkä tajua baletista juuri mitään, mutta tuolla tiedollapääsin yli asiasta, joka muuten olisi voinut olla liian korkea kynnys: miksi helvetissä päähenkilöt kulkevat toisilleen puhuessaan pois päin toisistaan, kääntyilevät äkkinäisesti jne. Kun liikkeen tajusi koreografiaksi oli sille helppo tulkita merkityksiä samalla tavalla kuin kaikille muille elokuvan elementeille. To the Wonder on minulle Tree of Lifea parempi elokuva, joka sai ikävästi vaikean maineen vaikka se on oikeasti hyvinkin yksinkertainen, perin juurin puhutteleva suurteos.
- Searching for Sugar Man: Koskettava, komein animaatio-osuuksin täydennetty musiikkidokumentti Searching for Sugar Man on elokuvallinen täysosuma. Ruotsalaisohjaaja Malik Bendjelloul muistuttaa katsojaa taianomaisesti siitä, että todellisuus on usein fiktiota ihmeellisempää.
- Jagten / Jahti: Intensiivisyydessään puistattavan vahva näyttö tanskalaisten draamataituruudesta.
- Laulu koti-ikävästä: Syvästi koskettava, mutta myös hauska Laulu koti-ikävästä on musiikkivetoisena road-moviena Mika Ronkaisen tähänastisen uran tärkein elokuva. Kotimaisen elokuvavuoden kärkiteos on vahvasti tunteisiin vetoava, mutta ilman laskelmoivaa sentimentaalisuutta.
- Before Midnight / Rakkautta ennen keskiyötä: Mestarillinen elokuvasarja laajentui yllättäen trilogiaksi, mutta laadusta ei tingitty. Richard Linklaterin, Julie Delpyn ja Ethan Hawken yhteiskemia tiivistyi jälleen timantiksi.
- Warm Bodies: Vuoden viihdyttävin – ja aliarvostetuin – elokuva oli yllättäen (kuolo)romantiikalla kuorrutettu zombie-elokuva Warm Bodies, joka onnistui ennen kaikkea olemaan oivallinen postapokalyptinen komedia.
Aiemmat vuoden parhaat -kyselyiden tulokset löytyvät arkistosta.