Jokavuotiseen tapaan leffablogaajien parhaat -kyselyn yhteydessä tiedustelin myös yhtä vuonna 2016 nähtyä elokuvaa, jota tekee mieli suositella vaikkei se olisi varsinaisen äänestyksen raameihin sopinutkaan.
Tällaisia vastauksia saapui:
Mikko Pihkoluoma: The Hateful Eight 70mm – Pelkästään kunnollinen väliaika ja koko tunnelma hommassa oli yksi elokuvavuoden tärkeimpiä hetkiä mulle.
Miikka Mononen: Hell or High Water – David Mackenzien modernin westernin ensimmäinen tunti on ehkä parasta ”vanhat äijät ja hitaat cowboyt jauhavat paskaa ja solvaavat toisiaan” -matskua mitä filmille on talletettu sitten No Country for Old Menin, ja siinä niitä oli vain Tommy Lee Jonesin tai Josh Brolinin puhuessa, eli hyvin harvoin. Jeff Bridges, Gil Birmingham, Ben Foster ja Chris Pine sen sijaan ovat lähes jatkuvasti äänessä, ja kun he eivät mongerra über-jenkeillä aksenteillaan soundtrackilla kuullaan Nick Caven ja Warren Ellisin uusia sävellyksiä tai vaihtoehtoisesti seurataan ruudulla tiukkaa pankkiryöstökohtausta. Loppupuolen notkahdus sävyssä huomattavasti vakavampaan ei haittaa niin paljon, koska alkupuoli on niin täyttä timanttia. Hell or High Water tuskin pääsee Suomessa elokuvateatterilevitykseen kiitos erittäin vahvan cowboy-tunnelmansa, mutta etsikää se ehdottomasti käsiinne ulkomaiden nettivuokraamoista.
Kari Naskinen: Kotiseutu – Tämä ei ole vuoden 2016 elokuva, mutta Yleisradio ansaitsee isot kiitoksen tämän kaikkien aikojen parhaan sarjaelokuvan uusimisesta.
Juha: Mechanic: Resurrection – Samaa Jason Stathamia kuin aiemminkin, mutta entistä enemmän James Bond -höysteillä.
Lauri Ojanen: Moonlight – Onneksi Moonlight tulee Suomessa levitykseen. Se kun käsittelee upeasti sukupuolirooleja, seksuaalisuutta ja identiteettiä rodullistettujen kautta. Kolmeen eri ikää käsittelevään näytökseen jaettu elokuva puhuttelee, mutta myös näyttää upealta. Alun kiertävä kamera jo ottaa luulot pois.
Roni ”Rolle” Laukkarinen: Hell or High Water – Hell or High Water on niitä elokuvia, jossa on vaan kaikki kohdallaan. Leffan hahmokehitys on miltei täydellistä, maisemat ja soundtrack toimii loistavasti yhteen, tunnelma on taattua. Chris Pine, Ben Foster ja Jeff Bridges ovat elementissään. Ei juuri pahaa sanottavaa. Rikosdraamaa parhaimmillaan teksasilaiseen tyyliin.
Samppa K: Ingrid Bergman in Her Own Words – Kerrassaan erinomainen henkilökuva, joka ei viime vuodelle ennättäneen pikkukierroksensa johdosta päässyt mukaan.
Hannu Björkbacka: Penda’s Fen – Näin viimein Alan Clarken Penda’s Fenin Blu-rayllä. Olin katsonut sen aiemmin vain surkeana YouTube-kopiona. Suoraan sieluun ja sydämeen, osui ja upposi. Kiitos, Alan Clarke ja David Rudkin ja Britannian 70-luvun televisiotuotanto!
Otto Suuronen: Nina Forever – Päällisin puolin kuoloromanttiselta kauhukomedialta näyttävän Nina Foreverin pinnan alta löytyy monitulkintainen elokuva surun ja menetyksen käsittelystä. Teos yltää aidosti eroottiseksi ihastuttavien päähenkilöidensä kautta ja jättää mietittävää pitkäksi aikaa. Blainen veljesten hienosti rytmitetyssä debyyttiohjauksessa on tulevan kulttisuosikin ainekset. Elokuva nähtiin Suomessa ainoastaan Night Visions ja Espoo Ciné -elokuvafestivaaleilla.
Paavo Ihalainen: Evolution – Valitsin festivaalielokuvan, joka tulee Orionin kuukauden elokuvaksi keväällä. Olen copypastannut Lucile Hadžihalilovićin nimen moneen kertaan tänä vuonna, mutta hänen kauan odotettu uutuutensa oli siihen hyvä syy. Samalla hämmentävä, outo, karmiva, mutta myös kaunis ja omalla tavallaan looginen elokuva
V.S. Luoma-aho: Hush (Flanagan, 2016) – Yllättävänkin ok Netflix-kauhu, viihdyttävää muodonhallintaa.
Esa Töykkälä: Listen to Me Marlon – Taianomainen ja aavemainen dokumentti Näyttelijästä. Enemmänkin kietoo kohteensa ympärille lisää mystiikkaa kuin riisuu sitä. (Katsoin elokuvan tammikuun alussa striimipalvelusta. En ole täysin varma, onko se ollut Suomessa nähtävillä jo vuoden 2015 puolella, jolloin se virallisesti sai ensi-iltansa. Siksi bonuspaikalla).
HT Nuotio: MANHUNT: ESCAPE TO THE CARPATHIANS – Mestari Dominik Graf tarjoilee täydellistä vastalääkettä Yleisradion kaupittelemalle rikossarjapuudutukselle (olivat kyseessä sitten epätoivoiset omat tuotannot, loputtomat geneeriset saksadekkarit tai haukotuttavat ”laatusarjat”) ja näyttää mallia, miten televisio vuonna 2016 voi edelleen olla jännittävää, haastavaa, kokeellista ja hauskaa tässä jatkuvaksi suunnitellun ZIELFAHNDER-sarjan pilottijaksossa, jossa NRW:n rikospoliisit päätyvät vankikarkurijahdissaan Romanian sydämeen. Tempo on tapissa heti ensi sekunneista lähtien, ja Graf änkee vajaan kahden tunnin kestoon enemmän ideoita ja yksityiskohtia kuin muut saavat mahtumaan markkinatutkimuksin standardisoitujen käsikirjoitustensa kokonaiseen tuotantokauteen. Luottosäveltäjien Sven Rossenbachin ja Florian van Volxemin soundtrack ulottuu atonaalisesta piano- ja puhallinmusiikista aksak-rytmitettyyn Schifrin-pastissiin (sekoittuen Bukarestin yöelämää tahdittavaan paikalliseen iskelmään). Rolf Basedowin kässäri tursuaa nokkelaa dialogia ja kärkevää poliittista kuittailua, ja Alexander Fischerkoesenin kamera seurailee, zoomailee ja poimii kärppänä yksityiskohtia valohehkuisesta ja värikylläisestä ympäristöstä. Kaikesta pinnallisesta jäljittelystä täysin vapaa, läpeensä moderni versio 70-luvun klassisesta rikoselokuvasta, jollaisen perään haikaileville painava suositus: ainakin yksi mies maailmassa todella tekee vielä elokuvia ”like they used to”!
Sini: The Lobster – The Lobster olisi voinut pudota top viiden joukkoonkin, sinänsä estettä ei ollut. Se on pyörinyt hetken teattereissakin kuluneen vuoden puolella. Halusin silti käyttää bonus kohdan hyväkseni antaakseni tilaa tälle mainiolle omituisuudelle. Enemmän juttua elokuvasta täällä.
Anton Vanha-Majamaa: Paterson – Jim Jarmusch teki eniten kaurismäkeläisen elokuvansa. Siinä on runoileva bussikuski, taloa sielullaan sisältä maalaava taiteilija, ja maailman vittumaisin ranskanbulldoggi. Se on toisteinen ja arkinen ja aivan sairaan hieno.
Anni: Pässit – Pässit oli Islannin ehdokas vuoden 2015 parhaaksi ulkomaiseksi elokuvaksi. Vuorosanoja käsikirjoituksesta löytyy erittäin vähän ja tarinankerronta nojaa enemmän pääosan esittäjän Sigurður Sigurjónssonin hienovaraiseen tulkintaan. Roolihahmon jähmeydestä huolimatta hänellä on taitava tapa ilmaista erakoituneen vanhan miehen tunteita pelkällä katseella tai lyhyellä tuhahduksella. Hän on myös erittäin hauska! Komiikkaa syntyy vaivattomasti, lähes tahattomasti. Elokuva lähtee yllättävän tunteelliseen suuntaan, kun selviää miten paljon lampaankasvatus oikein merkitsee vanhalle miehelle. Se on hänen koko elämänsä. Elokuvan lopetus jää mieleen pitkäksi aikaa.
(Kissa-animaatio tuli jälleen vastausten mukana <(╯°□°)>╯)