Suomalaiset leffabloggaajat eivät päässeet vuoden 2017 parhaasta elokuvasta yksimielisyyteen. Ykkössijan jakoivat peräti kolme elokuvaa, jotka olivat kaikki amerikkalaisia: Get Out, Manchester by the Sea ja Moonlight. Kahdeksatta kertaa järjestettyyn kyselyyn osallistui tällä kertaa yhdeksän bloggaajaa.
Kysymys oli muotoiltu jo tuttuun tyyliin seuraavasti:
Toivomme, että kertoisitte mielestänne viisi (5) merkittävintä tai mieleenpainuneinta elokuvaa vuodelta 2017.
Parhaus-kriteerin jätämme tarkoituksella melko löyhäksi, koska Sight & Soudinkin tyypit teki niin. Vuodella 2017 tarkoitamme elokuvia, jotka on ollut mahdollista nähdä Suomessa tämän vuoden mittaan. Siihen kelpaavat siis teatteriesitykset, erikoiset one-offit ja festarinäytökset, kunhan vain kuka tahansa on voinut edes teoriassa päästä katsomaan rainan.
Perustelut olisivat hirmu kivoja. Elokuvien järjestyksellä ei ole väliä, sillä jokaisesta maininnasta tulee yksi piste.
Lisäksi kysyttiin bonusleffaa, jonka valintakriteerit olivat vielä löyhemmät. Niiden listaus julkaistaan myöhemmin.
Näin äänet jakautuivat:
4 mainintaa
- Get Out
- Manchester by the Sea
- Moonlight
3 mainintaa
- The Square
2 mainintaa
- Blade Runner 2049
- Jackie
- Killing of a Sacred Deer
- Paterson
1 maininta
- American Honey
- Aurinko sisälläni
- Before We Vanish
- Call Me by Your Name
- Elämäni kesäkurpitsana
- The Fits
- A Gentle Creature
- Good Time
- Guardians of the Galaxy Vol. 2
- The Housemaiden
- I Am Not Your Negro
- Lego Batman
- Raw
- Silence
- Song to Song
- Star Wars: The Last Jedi
- Toivon tuolla puolen
- Tokasikajuttu
- Twin Peaks: The Return
- Vaiana
- Western
- Wind River
Äänet ja perustelut löytyvät alta.
Kari Naskinen
Song to Song – Terrence Malick on taas tehnyt absoluuttisen taideteoksen, jota on vaikea määritellä. Se ei ole vain elokuva, se on enemmän, sanon sitä toistaiseksi kuvalliseksi tilataideteokseksi, ehkä myös installaatioksi.
Jackie – Natalie Portman Jackiena on loistava. Hän on tämän elokuvan myötä noussut söpöstä filmitähdestä elokuvanäyttelijäksi. Hän tekee roolistaan syvän ja moniulotteisen, siinä tulevat esille Jackien narsistisen puolen lisäksi myös se suuri aito suru, mikä osaltaan panee päätä sekaisin ja mikä sitten tulee ilmi kummallisina kommentteina. Henkilöohjaus Natalie Portmanin kohdalla on ollut mestarillista.
Paterson – Elokuvassa pyöritään rauhallisesti, mihinkään suuntaan hosumatta. Ei oteta yhteiskunnallisesti kantaa, ei olla ikävästi aggressiivisia, ei mennä kaduille marssimaan. Jos voisin, antaisin tälle elokuvalle uudenlaisen palkinnon, hyväntuulen Oscarin – tai vaikka tavallisen elämän Oscarin.
Silence – Nuoret papit ovat valmiina kärsimään ja kuolemaan, ovat sitä mieltä, että ”marttyyrit ovat kirkon siemen”. Tilanne ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, kun japanilaiset kristityt joutuvatkin kärsimään heidän tinkimättömyytensä takia. Eikä Jumala pihahdakaan. Kaukaa ei tarvitse hakea yhtymäkohtaa nykymaailmaan, jossa islamilaiset ja kristityt kamppailevat herruudesta. Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan. Asetelmassa muutenkin on samaa: Japanin kristityt uskoivat ja tämän päivän islamilaiset uskovat edelleen, että kuoleman jälkeen pääsee paratiisiin, jossa kaikki on paremmin. Eli kuolemalla ei mitään väliä olekaan.
The Square – Östlundin hurja satiiri kestää 140 minuuttia ja pitää hyvin otteessaan loppuun asti. On selvästi parempi elokuva kuin Östlundin edelliset Play (2011) ja Turisti (2014).
Lauri Ojanen
Get Out – Pirullinen satiiri liberaalien arkipäiväisestä rasismista jonka ajoitus oli iskujen osumiselle täydellinen, vaikka olikin kuvattu ja kirjoitettu jo Obaman kaudella. Harvinaisen nautinnollinen elokuva myös kaikkien easter eggien purkamiselle, koska en ole vielä löytänyt yhtään todella pikku seikkaa joka ei tukisi elokuvan ajatuksia.
The Square – Tänä vuonna tykkäsin näköjään hyvin paljon liberaaleille irvailusta. Östlundin pilkka on The Squaressa paikoin kiusallisen osuvaa ja paikoin vähän hapuilevaa, mutta kokonaisuus kääntyy reilusti plussan puolelle epätasaisuuksistaan huolimatta.
Paterson – Turhankin usein länsimaisissa elokuvissa arkea ylistetään sillä, että päähahmot nousevat tylsistä rutiineistaan niiden yläpuolelle edes hetkeksi. Patersonissa arkea ylistetään juuri jalat tiukasti maassa pitävien rutiinien kautta. Paterson vain ajaa bussia, runoilee, käy lähipubissa koiraa ulkoiluttaessaan ja palaa kotiin. Suurin draama syntyy koirasta. Tästä kaikesta syntyy hyvin nautinn–
Jackie – Menetyksen aiheuttamaa kipua ja traumaa kuvattiin tämän vuoden elokuvissa hyvin paljon (mm. Manchester By The Sea, A Ghost Story ja Personal Shopper), mutta tänä vuonna teatterilevitykseen päässeistä Jackie nousi lopulta minulle ylitse muiden. Natalie Portman näyttelee erinomaisesti julkisen paineen alla olevaa leskeä keskellä suruprosessia. Pidin myös erityisesti siitä, kuinka Larrain kuvaa suruprosessin järjettömänä tunnepoukkoiluna, koska sitä se on. Kerrontatyyli tuki tätä poukkoilua myös hyvin poiketessaan aikajanalla siellä täällä kohtauksesta toiseen.
Elämäni kesäkurpitsana – Claude Barrasin animaatio onnistuu harvinaisen hyvin tekemään lämpimän ja humaanin elokuvan alkoholistiperheen keskellä kasvavasta lapsesta vielä tämän näkökulmastaan. Lyhyt ja ytimekäs elokuva argumentoi turvallisen ympäristön puolesta tekemällä itsestään juuri sellaisen.
Samppa K
Manchester by the Sea – Puhkikulunut musiikkivalintakaan ei onnistunut pilaamaan vuoden parasta draamaa. Raskas aihe tarjoiltiin pienillä huumorinpilkahduksilla kevennettynä.
Blade Runner 2049 – Dystopinokkio onnistui mahdottomassa ja jopa paransi alkuperäisestä. Paljon kaunista pintaa, sisältöäkin löytyi.
The Square – Luottamuksesta ja sen puutteesta. Östlundin vaivaton tyyli miellyttää suuresti.
Get Out – Taitavaa teeman käsittelyä kauhukehyksessä. Asia on vakava, mutta viestiä lyödään perille viihdyttävästi, jopa hauskasti.
Moonlight – Humaani ja tyylikäs elokuva. Herkkää identiteetinmetsästystä ja maskuliinisuuden pyörittelyä.
Miikka Mononen
The Fits – The Fits oli vuoden parhaita elokuvia vuonna 2015. Se oli sitä myös vuonna 2016. Vuonna 2017 se saapui vihdoin elokuvateattereihin R&A-kierrokselle. Kirjoitin siitä ennakkoartikkelissani.
Vaiana – Aika harvassa ovat nykyään Disneyn elokuvat jotka saavat minut kyyneliin puhtaasti tunnelmansa, eivät melodraamansa ansiosta. Vaianan esittämät yleiset vibat aiemmin tulleen muistamisesta ja kunnioittamisesta, minuutensa hyväksymisestä ja rakastamisesta Lin-Manuel Mirandan kauniilla sävellyksillä ryyditettyinä ovat juuri sellaista huttua joka iskee suoraan sydämeeni.
Blade Runner 2049 – Kirjoitin Blade Runner 2049stä pitkän kritiikin sen ilmestyessä. PS. Se on ykköstä parempi.
Wind River – Taylor Sheridanin oodi pakosta pystyyn kuolleille kansoille huokuu niin vahvaa melankoliaa ettei siihen voi olla uppoutumatta. Wind River on murhamysteeri ja jännityselokuva toisena, americana-dekonstruktio ensimmäisenä. Kaunis, hiljainen elokuva.
Guardians of the Galaxy Vol. 2 – James Gunnin tarina paskojen ihmisten yrityksistä elää toistensa kanssa saavuttaa GotG2:n aikana niin monta ideologista huippua että heikompaa hirvittää. Viihde-elokuvana tätä on välillä vaikea katsoa, mutta huippuunsa kirjoitettuna manifestina isäongelmista sekä egon ja idin kamppailusta kyllä.
Sakri Pölönen
Twin Peaks: The Return
Moonlight
Get Out
Manchester by the Sea
Star Wars: The Last Jedi
HT Nuotio
Aurinko sisälläni – (Nähty Engelissä.) Claire Denis tekee mitä lystää: tulevaa scifileffaa odotellessa tupsahti maailmalle (ja meilläkin – oletettavimmin Juliette Binochen mukanaolon voimalla – peräti teatterilevitykseen) tämä Roland Barthes’n kirjaan löyhästi perustuva, romcom-trooppeja kierrättävä ihmissuhdekomedia, jollaista tuskin kukaan odotti yleisöjä järkyttäneen ja mielipiteitä rajusti jakaneen BASTARDSin jälkeen. Ohjaajalle epätyypillisen puheliaassa, viiltävän vilpitöntä kaipuun kuvausta ja purevaa taidemaailmasatiiria sekoittavassa elokuvassa voi ajatella näkevänsä jälkiä tämän isosta Hong Sang-soo -fanituksesta, mutta lopputulos on puhdasta Denis’tä: loistavaa (sic) elokuvantekoa suvereenilta mestarilta. (Lisäpisteet lopputekstien sijoittamisesta elokuvan päälle, mikä torppaa nätisti yritykset iskeä salivalot päälle etuajassa!)
Before We Vanish – (Nähty R&A:ssa.) Epäonnisella festivaalilevitysnimellä kirottu aaveromanssi DAGUERROTYPE oli goottikauhulainauksineen ja deleruelaisine soundtrackeineen kenties täpärästi enemmän mieleeni Kurosawa Kiyoshin R&A:ssa nähdyistä uutuuksista – mutta erinomainen oli myös tämä ohjaajan tuotantoa tunteville tutulla tavalla yhteiskunnallista kulmaa rempseään apokalyptisyyteen yhdistävä sci-fi-toiminta, jonka erityisansioksi täytyy mainita 80-luvun genre-elementtien (mm. STARMAN, LIFEFORCE) luonteva kierrätys ilman minkäänlaista taipumusta jo vuosia sitten täysin sietämättömäksi käyneeseen mutta yhä vain jatkuvaan kasaripastissi-villitykseen. (R&A-yleisökin vaikutti tästä tykänneen, joten ehkäpä on toivoa kevään Berlinalessa nähtävän TV-spinoffinkin saamisesta tänne!)
A Gentle Creature – (Nähty R&A:ssa.) Ukrainalainen Sergei Loznitsa on yksi jatkuvasti vakuuttavimpia nykyohjaajia (ja ilahduttavan tiiviisti täkäläisten festariemme tutkalla): monen muun tavoin miestä vuodesta 2010 herkeämättä seuranneena en ole kertaakaan lähtenyt teatterista vähempää kuin äimänä, eikä tämä hänen järjestyksessä kolmas pitkä fiktionsa tee poikkeusta. Elokuva tuo rakenteeltaan mieleen tuon seitsemän vuotta sitten yllättäneen esikoispitkän MY JOY, ja siihen voi soveltaa erästä jossain lukemaani luonnehdintaa (muistaakseni) uuden TWIN PEAKSin suhteesta alkuperäiseen: se on kuin ”sama painajainen toisen henkilön näkemänä” – mutta viimeisen näytöksen sukellus anderssonmaiseen surrealismiin osoittaa Loznitsan kykenevän myös laajentamaan ilmaisuaan uusiin, yllättäviin suuntiin.
Toivon tuolla puolen – (Nähty Kino Tapiolassa 35mm filmikopiolta.) Harvoinpa kotimaisen elokuvakirjoittelun äärellä joutuu vaivaantumaan samalla tavalla kuin alkuvuodesta lukiessa muutamienkin laajalevikkisten medioiden työllistämien kynäilijöiden enemmän tai vähemmän neuvottomia pohdintoja siitä, miten paikalleen jämähtänyt ja oman itsensä karikatyyriksi muuttunut Aki Kaurismäki ei enää osaa kuin kierrättää omia vitsejään. Jo noita nihkeilyjä lukiessa alkoi tuntua siltä että tässä leffassa täytyy olla jotain: myönnän toki että olin itsekin viime vuosina jokseenkin menettänyt kovimman kiinnostukseni Kaurismäkeen, ja tunnustetaan nyt samalla että LE HAVRE on edelleenkin näkemättä – mikä onkin ainoa seikka joka estää nimittämästä tätä miehen parhaaksi elokuvaksi viiteentoista vuoteen. Älköön se jääkö viimeiseksi!
Western – (Nähty R&A:ssa.) Valeska Grisebachin esikoispitkä SEHNSUCHT (2006) on omissa laskuissani yksi kuluvan vuosisadan parhaita elokuvia, ja lähestyin tätä yli kymmenen vuotta varrottua seuraajaa hieman pelonsekaisin tuntein – syynä toisaalta edellisen mestariteoksen asettamat paisutellut odotukset, toisaalta läheisestä tekijäpiiristä tulleen, vähintään yhtä hartaasti odotettamani TONI ERDMANNin viime vuonna aiheuttama tympeä pettymys – mutta hermoilu osoittautui onneksi turhaksi: länkkäriklassikoiden jäyhistä jännitteistä ammentava, ei-näyttelijöiden tähdittämä leffa todistaa jälleen Grisebachin tarkkanäköisestä, oleelliseen keskittyvästä ohjauskyvystä – ja vahvistaa entisestään epäilystäni siitä että monimutkaisimmat ja totuudellisimmat ”elokuvat miehistä” ovat naisten tekemiä.
Mikko Pihkoluoma
The Killing of a Sacred Deer – Elokuva, jossa mystisellä tavalla kuva ja ääni osuu yhteen niin kauniisti, ettei vastaavaa ole tehty yli 15 vuoteen. Leffa myös jatkaa Lanthimoksen elokuvia yhdistävää teemaa, jossa pakkomielle idyllisen perheen ympärillä aiheuttaa ongelmia henkilöhahmoille. Esim. Martin kaipaa isää, Steven on ylpeä tyttärensä ensimmäisistä kuukautisista ja yrittää naittaa Kimin Martinille, ja Martinin äiti kaipaa epätoivoisesti läheisyyttä (“I won’t let you leave until you’ve tried my tart”). Elokuvan hahmot saattavat puhua kohteliaasti ja pukeutua smokkeihin täydellisessä lähiössä, mutta kaikkia tekoja motivoi joko seksi (/ perheen muodostaminen) tai pelko kuolemasta. Olemme jo niitä eläimiä joiksi Lobsterin epäonnistuneet ihmiset muutetaan.
Moni valitti elokuvaa kylmäksi vitsiksi (jota kaiketi myös ihmiselämä parhaimmillaankin on), mutta elokuva on saanut mut jo kahdesti liikuttumaan valkokankaalla. Julmintahan elokuvassa on se, että oletettu Martinin ja Kimin romanssi jää toteutumatta, koska viha, kosto jne. (Ellie Gouldingin Burn acapellana on myös kauneinta mitä olen nähnyt.) Leffa päättyy Martinin kaihoisaan katseeseen ja Kimin pettyneeseen vilkaisuun.
Call Me By Your Name
I Am Not Your Negro
Get Out
Good Time
Paavo Ihalainen
The Housemaiden – Monikerroksinen, yllättävä, röyhkeäkin. Sanansa sanottavana naiselle asetetuista rooleista.
Lego Batman – Vuoden hauskin nörtti-elokuva, ja se, jonka haluaa ensimmäisenä katsoa uudestaankin!
The Killing of a Sacred Deer – Yllättävänkin paljon äärireaktioita saanut teos, mikä ehkä nostattaa arvostusta vielä pykälän. Lanthimoksen ehkä suoraviivaisin elokuva, mutta kunnolla kipukohtiin pureutuva, sysimustan humoristinen ja hämmentävyyden välissä tasapainoileva ydinperheen taustalla olevan ajatusmallin tuhoava kiusankappale.
Moonlight – Viisas, kaunis, sulattaa sydämen ja silmät kauneudellaan. Oscarit saivat kirjaimellisesti viimeisellä mahdollisella hetkellä hommat oikein.
Tokasikajuttu – Ansaittu jatko jo klassikoksi muodostuneelle dokkarille. Ei karsasta maineen ja huomion huonompia puolia ja päähenkilöidensä inhimillisiä heikkouksia.
Anton Vanha-Majamaa
American Honey – Andrea Arnoldin (Fish Tank, Humiseva harju) hienoin elokuva on huimaava 163-minuuttinen ristiretki syvälle Yhdysvaltain sydämeen ja siitä sattumanvaraisesti lähteviin suoniin. Se on kaleidoskooppi, jonka läpi brittiohjaaja tarkastelee maata, josta elokuvahistorian suuret kertomukset tulevat, ja jota on vuosi vuodelta vaikeampi ymmärtää. Ja joka on täynnä unohdettuja ihmiskohtaloita, sellaisia kuten parikymppinen Star (Sasha Lane ensimmäisessä elokuvaroolissaan), lehtitilauksia kaupustelevan kodittoman anarkistijoukon matkaan päätyvä kulkuri.
The Guardianin hovikriitikon Peter Bradshawn mielestä Arnoldin näkemyksessä white trash -americanasta on jotain ulkoa opittua ja pastissinomaista – hän vertaa American Honeyta Larry Clarkin, Harmony Korinen ja Gus Van Santin elokuviin. En ole eri mieltä verrokeista, mutta yhtään epäaitoa hetkeä tai valintaa en elokuvasta löydä. Mielestäni se on vuoden paras elokuva, ja tulen palaamaan siihen vielä monesti.
Moonlight – Olen nähnyt Moonlightin kahdesti valkokankaalta, ja toivon, että saan tilaisuuden nähdä sen vielä kolmannen kerran. Kyseessä on poikkeuksellinen Oscar-voittaja ja aika poikkeuksellinen elokuva, jossa ihaninta on, ettei se sijaintinsa, hahmojensa tai teemojensa puolesta suoraan puhuttele minua – keskimääräistä ja keskinkertaista valkoista heterokatsojaa.
Silti siinä on paljon sellaista joka resonoi: kasvukivut, ensirakkaus ja siihen liittyvät ihan liian isot tunteet, oman nahan luominen uudestaan ja uudestaan. Se on universaali ja spesifi kertomus rakkaudesta ja identiteetistä. Se on myös ehdottoman queer.
Raw – Justine (Garance Marillier) on kasvissyöjä, mutta eläinlääkiksen fuksiaisissa on pakko syödä raaka kanin munuainen. Pian Justineen iskee himo, jonka vain raaka liha voi tyydyttää.
Julia Ducournaun ensimmäinen pitkä elokuva on vuoden ällöttävimpiä ja kauneimpia. Se on kuvaus sisaruudesta, lihansyönnin eettisyydestä ja siitä, millaista on olla nuori. Raw’n teinit harrastavat kömpelöä seksiä, asuvat sotkuisissa asuntoloissa, syövät huumeita, pukeutuvat ”hutsuiksi” ja välittävät hyvin vähän hygieniasta. Sitä katsoessa mietin omaa fuksivuottani ja olin hyvin iloinen siitä, että olen 29 ja kouluni käynyt.
Get Out – Vuoden yllätyshitin ohjanneen ja käsikirjoittaneen Jordan Peelen suurin ansio on se, kuinka hyvin hän tuo arkipäivän rakenteellisen rasismin näkyväksi. Get Out naureskelee – ja vähän pelkää – valkoiselle ylemmän keskiluokan älymystölle, joka ylpeilee suvaitsevaisuudellaan ja pitää Yhdysvaltoja edistyksen mallimaana. Se muistuttaa, ettei mustan presidentin valitseminen pyyhi pois 200 vuoden vääryyksiä eikä korjaa sitä kieltä ja niitä tapoja, joihin orjuuden ja rotusorron pitkä historia on jättänyt jälkensä. Get Out on myös aivan hirveän hauska, viihdyttävä ja vähän pelottavakin genre-elokuva, jonka tekijöiltä voi odottaa vielä suuria.
Manchester by the Sea – Suurinta mahdollista menetystä ja sen ihmissuhteisiin lyömiä railoja kuvaava Manchester by the Sea on kokoaan suurempi elokuva. Kenneth Lonergan, jonka edellinen elokuva Margaret on saanut osakseen silkkaa suitsutusta, ohjaa näyttelijöitään taiten ja upottaa sekä pää- että sivuhahmoihin niin paljon informaatiota ja ihmisyyttä, että lopputulos tuntuu… kokonaiselta. Ja puhtaalta. Näyttelijät (Casey Affleck ja Michelle Williams) ovat uskomattomassa vedossa.