Minusta The Lost World eli Jurassic Park 2 on mainio elokuva. Näytän teille miksi.
Aivan ensimmäisenä tosin sen hienoutta ei näe, vaan sen kuulee. Kun aallot lyövät mystisen saaren rantaan, on vaahtopäiden äänten alle miksattu eläinten – dinosaurusten – murinaa.
Ensimmäisten kauhunhetkien kohdalla Spielberg ei näytä dinosauruksia raatelemassa pikkutyttöä, vaan luottaa äidin reaktiokuvaan:
Joka lyödään välittömästi läskiksi leikkaamalla pitkästyneesti haukottelevaan Jeff Goldblumiin samalla kun naisen huuto vaihtuu huomaamattomasti metron ulinaan:
Myönnän: olen helppo, sillä naurahdin tuolle.
Huutoteemaa jatketaan moneen kertaan. Suunnilleen puolentoista tunnin tienoilla nähdään huutava mies:
Jonka paniikin syy paljastetaan vastakuvalla:
Puhtaasti tietokoneella toteutetut saurukset ovat muuten kestäneet aikaa melko hyvin. T-Rex:
Ja velociraptor:
Kenties mainioin piirre efekteissä on kuitenkin se, että nukke- ja tietokoneliskoja on osattu käyttää oikeissa kohdissa niin, että molempien vahvuudet tulevat esille ja heikkoudet pysyvät (pääosin) piilossa.
Mise en scène tuntuu aina olleen yksi Spielbergin vahvuuksista. Se ulottuu varsin yksinkertaisesta syvyyssuunnan hyväksikäytöstä (etu–keski–taka-ala)…
…asioiden sijainnin selkeyteen…
…ja hillittömiin kamera-ajoihin. Kaiken mahduttaminen yhtenäiseen ottoon viestii sekä ammattitaidosta – Spielberg taitaa suunnitella tekemisensä aika tarkkaan – että hauskanpidosta. Ajoa voisi pitää pöyristelevänä, sillä kyllähän se kiinnittää huomion itseensä, mutta toisaalta se toteuttaa saman tehtävän kuin mitä erillisistä kuvista leikattu pätkä tekisi ja on silkassa yltiöpäisyydessään hauska.
Esikatselukuvaa klikkaamalla avautuu kuvasarja, jossa siirrytään kuvasta toiseen klikkaamalla kuvaa. Huom: Systeemi ei toimi RSS-syötteessä, vaan joudut tsekkaamaan sen suoraan blogista. Sori.
Jälkimmäisessä kamera-ajoesimerkissä väittäisin otoksen katkeamattomuuden lisäävän jännitystä. Katsoja on koko ajan tietoinen siitä, että jotain on tapahtumassa kohta, ihan kohta, sillä ilman leikkauksia metrinen aika ja elokuvan aika täsmäävät.
Kuvasarja avautuu jälleen esikatselukuvaa klikkaamalla.
Amerikkalaiset elokuvanteko-oppaat painottavat trailerihetkien merkitystä. Suuren yleisön leffasta pitää löytyä kohtaus tai kuva, jonka voi laittaa omillaan mainokseen ja kaikki tajuavat välittömästi, mistä siinä on kyse. Steven-setä tuntee pelin hengen erinomaisesti:
Ehkä eniten minua miellyttää Lost Worldissa sen yhdistelmä jännitystä ja kuvallista huumoria. Esimerkkejä jälkimmäisestä löytyi melkoisesti. Ennen oven avaamista hovimestari pysähtyy ja kurkkaa läpi lasista tavalla, joka saattaa tuoda mieleen erään kohtauksen ensimmäisestä Jurassic Parkista:
Tajusin japanilaiset karkaamassa liskohirviöltä -gagin vasta, kun törmäsin siihen vahingossa tämän jutun kuvakaappauksia kerätessäni:
”Ei hedelmiä tai elukoita”, lukee tullin kyltissä:
Tai sitten nämä Blockbuster-videoliikkeestä löytyvät elokuvamainokset:
Ei Jurapuisto kakkonen mikään 24 karaatin kultakimpale ole. Hahmojen dialogi on ihan liian nokkelaa ja osa setpiece-kohtauksista kestää aivan liian pitkään. Jopa T-Rexit asuntoauton kimpussa -pätkä, johon ensimmäisellä katsomiskerralla ihastuin täysin, oli toisella kerralla turhan riittoisa.
Ehkä jumppatempun olisi voinut myös jättää pois:
Valaisu tuntuu välillä siltä, että joka paikassa on sumuista ja spotteja:
Hieman jaksan hämmästellä myös groteskeja kohtia, joissa dinot napsivat immeisiä kuin popcornia. Käsitteellistäisin niiden yhteensopimattomuuden seuraavasti. Kun elokuva on muuten ensisijaisesti jännittävä, liskojen murkinointi tuntuu jossain määrin kauhistuttavalta. Toisaalta asian voisi nähdä myös käänteisenä niin, että ilman hirmuisia kohtauksia panokset jäisivät liian mataliksi ja muu elokuva ei tuntuisi jänskältä. Veikkaan kuitenkin, että ensisijaisesti kyse on ”hihii, olisipas siistiä jos” -hetkistä.
Spielbergin päälle heitetään melkoisesti kakkaa siksi, että hän tunkee koskettavan perhetarinan melkein jokaiseen elokuvaan. Sellainen löytyy myös Lost Worldista. Mutta on turha sanoa, että se olisi jotenkin päälleliimattu tai irtonainen osa elokuvaa, sillä ihmisten lisäksi perheteema koskettaa myös dinosauruksia. Kyllä se on taiteilijan merkki, jos joku.
Olen nähnyt alkuperäisen Jurassic Parkin aikamoisen monta kertaa. Enkä suostu moista häpeämään, sillä minusta se on edelleen lajissaan perin onnistunut pläjäys, puhumattakaan sitten jonkinmoisesta sukupolvikokemuksesta (hei, jotkut joutuvat nostalgisoimaan Spielbergiltä E.T.:tä!). Korkeintaan viimeinen näytös menee vähän yli. Michael Crichtonin alkuperäistä kirjaa taas suorastaan fanitin teinipoikana, ja vaikken olekaan pitkään aikaan uusintalukenut, niin uskallan väittää sitä erinomaiseksi jännäriksi siitä huolimatta. Sen iskuvoimasta muuten kertoo sekin, että aika suuri osa kakkos- ja kolmoselokuvien toimintakohtauksista on itse asiassa versioita alkuperäisen romaanin niistä kohtauksista, joiden vaatimiin tehosteisiin ILM ei vielä ykkösleffan teon aikaan säällisillä summilla taipunut.
Tätä kakkoselokuvaa sen sijaan en ole pystynyt katsomaan sen jälkeen kun sen aikanaan teatterissa näin. Sillähän ei ole kerrassaan mitään yhteyttä Crichtonin samannimiseen romaaniin, jossa ei todellakaan tuoda sauruksia New Yorkiin. Kun tässä tuotiin, minä vääntelehdin jo myötähäpeää tuolissani – tai itse asiassa en ehkä sillä istumalla väännellyt, mutta myöhemmin filmiä päässäni kelatessani vääntelehdin. Joka tapauksessa, inhoni tätä hukattujen mahdollisuuksien jatko-osaa kohtaan vain kasvoi vuosi vuodelta sellaisiin mittasuhteisiin, että (sinänsä yhdentekevää) kolmosta katsoessani tunsin nauttivani jopa siitä enemmän kuin kakkosen olemassaolosta. Spielbergin taidot kyllä tiedetään, mutta missä tässä oli se sense of wonder, joka sai dinosaurusfanin pojan liki polvilleen?
Tästä huolimatta näin hieno kuvakertomus saa minut melkein harkitsemaan, josko joskus kurkistaisin uudestaan sitä kakkostakin. Mutta näin selvinpäin en kyllä lupaa mitään.
Pieni tarkennus: kaupunki on San Diego, ihan eri rannikolla kuin NYC.
Minäkin tykkäsin Crichtonin kirjasta silloin kun sen aikanaan luin. Luultavasti osaltaan siksi eka dinopuisto oli niin kova katsomiskokemus ja olenkin nähnyt sen sittemmin videolta aika monesti. JR2 jäi multa teatterikierroksella väliin, eli katsoin sen ekan kerran ehkä viitisen vuotta sitten. Silloin alkuperäisoletukset olivat pyyhkiytyneet pois, joten pääsin katsomaan pätkää melkoisen tabula rasana.
Jos tämmöinen kirjoittelu saa jonkun katsomaan yhdenkin elokuvan uudestaan, niin sehän on mahtavaa. Se ei varsinaisesti ole päällimmäinen tavoite, mutta kylläkin erittäin palkitsevaa.
Tää pitäisi kyllä tosiaan katsoa taas. Minäkin olen aina pitänyt kakkosesta, kirjan lukemisesta huolimatta, ja ehkä jopa enemmän kuin ykkösestä. Minulle yksi suuri hupi on nimenomaan dialogissa – ei niinkään sisältö, vaan tapa. Goldblum on joka roolissaan samanlainen neuroottinen nörttihömelö, mutta tähän se jotenkin sopii erityisen hyvin. Hymähdän aina esimerkiksi kohdassa, jossa tutkimusauto roikkuu kallioreunalta, ja Goldblum pyytää nörttiasiallisesti kiipeämään nopeammin. Olen nähnyt sen kiljoonasti, ja silti hymyilyttää. Leffassa on muitakin samantyyppisiä juttuja. Ekassa leffassakin Goldblumin tyyppi oli minulle se tärkeämpi hahmo kuin ne ”oikeat” päätyypit. Olen helppo.