Vuoden ensimmäiseksi teatterileffaksi valikoitui pari kuukautta myöhässä Jyväskylään saapunut Ikuistetut hetket (Maria Larssons eviga ögönblick, 2008). Ruotsalaisen veteraaniohjaaja Jan Troellin elokuva on toimivaa perusdraamaa ja uskottavantuntuinen ajankuva malmölaisen työläisperheen elämästä 1900-luvun alkuvuosina.
Köyhyydessä, kurjuudessa ja avioelämän pettymyksissä vellova kerronta on vähäeleistä ja nojaa verraten niukasti dialogiin. Ratkaisu on toimiva, sillä roolituksen ja järjestään laadukkaan näyttelijätyön ansiosta henkilöhahmojen toiminta on motivoitua silloinkin, kun heidän vaikuttimiaan ei kielellistetä. Ilmeikästä Heiskasta ja mainion historiallisen karaktäärin omaavaa Persbrandtia ei ole suotta kehuttu päärooleistaan.
Dramaturgia kärsii jonkin verran siitä, että Persbrandtin rähjäämiseen ja rellestämiseen keskittyvä perheenisä esitetään turhankin negatiivisena hahmona. Esille olisi voinut tuoda enemmän myös hahmon pidettäviä puolia, vai mihin perustuu, että tämä saa töppäyksensä toistuvasti anteeksi? Vaikka tarinassa sivutaankin suuren maailman tapahtumia kuten työläisten järjestäytymistä ja ensimmäisen maailmansodan liikekannallepanoa, tässä ei ole haettu eeppistä mittakaavaa. Elokuvan tuokiokuvauksille olisi varmasti riittänyt vähempikin kuin 131 minuuttia – olkoonkin, että ne kuluivat teatterissa melkein huomaamatta.
Me käytiin kanssa viikolla kattomassa se. Ensimmäisenä pisti silmään, että pikkuinen Engel oli melkein viimeistä paikkaa myöten loppuunmyyty, vaikka oli maanantai-iltapäivä. Luojalle kiitos keski-ikäisistä ja keskiluokkaisista naisista, koska ilman niitä ei näemmä art house -elokuvaa kannata tässä maassa levittää.
Jäin miettimään leffan rakennetta jälkikäteen. Siinä oli ikään kuin pieniä minikaaria (mies ja työt, mies ja pettäminen jne.), jotka kuitenkin aina nollaantuivat ja sitten taas jatkettiin eteenpäin melkein samasta alkuasemasta. Ehkä sitä voisi sanoa eurooppalaiseksi tyyliksi, että ei vedetä draaman vastakkainasetteluja tappiin asti, mutta mie tulkitsin sen tuossa yhteydessä jonkinlaiseksi tasapaksuudeksi.
Täydehkö oli myös Fantasian kolmossali, johtuen varmaan ennen muuta viiden euron kampanjapäivästä. Yleisön ikäjakauman suhteen keissi ei ollut yhtä poikkeuksellinen kuin Klaus Härön Äideistä parhain joitain vuosia aiemmin. Kun on suunnilleen salin ainoa alle 50-vuotias, tuntee pakostakin olevansa väärässä paikassa.
Havainto rakeenteesta on luultavasti oikea. Tasapaksuuden sijasta näin sen ennemmin jonkinmoisena uskottavuusongelmana tarinassa. Ts. toistuva paluu alkuasetelmaan olisi hyvä kerronnallinen jippo, jos se perusteeltaisiin hahmojen kautta jotenkin paremmin.