Miksi elokuvat eivät itketä minua

(Lukion äidinkielen opettajani sanoi, että otsikkoon ei parane laittaa kysymystä, ellei ole varma että pystyy vastaamaan siihen.)

Kyyneleet ovat elokuvateatterissa olleet lähimpänä kahden Sormusten herra -elokuvan kohdalla: Sormusten ritarien siinä kohtauksessa, jossa Frodoa raahataan kuoleman partaalla kohti Rivendelliä, ja Kuninkaan paluun siinä kohdassa, jossa Sam nostaa uupuneen Frodon harteilleen ja kantaa tämän ylös Tuomiovuorta.

En kuitenkaan itkenyt.

Itse asiassa olen (jos muistan oikein) itkenyt elokuvissa vain kerran. Se tapahtui noin kymmenvuotiaana, kun näin ensimmäistä kertaa Jean-Jacques Annaud’n eläinsadun Karhu. Surku karkasi silmäkulmaan, kun pikkunallen äiti jäi kivivyöryn alle ja karhunpoika vinkui ymmärtämättömyyksissään.

Siitä on nyt kulunut viitisentoista vuotta. Olen suorastaan ihmetellyt, miksen reagoi elokuviin voimakkaammin. Tyttöystävistäni useampikin on saattanut vollottaa jo pelkästään surullista kohtausta odottaessaan. ”No niin, nyt tuli itku” on Sonjan melko tyypillinen kommentti esimerkiksi Cold Feetin loppupuolen Sitä Jaksoa katsottaessa. Outia taas surustuttaa, jos hän muistelee surullista elokuvaa. Minä istun hiljaa vieressä ja ihmettelen miksen välitä fiktion hahmoista.

En ole keksinyt ratkaisua ongelmaan, mutta olen tehnyt kaksi huomiota. Ensimmäinen on se, että dokumentit synnyttävät minussa selvästi isomman tunnereaktion. (Jos jälkikäteen selviää, että teos olikin fiktiota, tunnen oloni melkeinpä huijatuksi.) Toinen on se, että kyllähän minä suhtaudun elokuviin — ja kirjoihin — tunteella, mutta ainoa syvästi kokemani tunne on nauru.

Tajusin asian, kun äsken sängyllä löhötessäni höhöttelin ääneen McSweeney’sin huumorikokoelman juttujen otsikoille. Kaksi esimerkkiä: Circumstances Under Which I Would Have Sex with Some of My Fellow Jurors ja How Important Moments in My Life Would Have Been Different I Was Shot Twice in the Stomach. (Itse asiassa naurahdin jälkimmäiselle vielä tätä kirjoittaessanikin.)

Sen jälkeen aloin miettiä mitä kirjoja olen viimeksi ostanut (edellämainittu Created in Dark Times by Troubled Americans, Roald Dahlin Rakkaani, kyyhkyläiseni ja alahuuli sekä Monty Python Autobiography), mistä elokuvista olen viime aikoina pitänyt eniten, ja miksi Hitchcockin paras elokuva on — minun mielestäni — The Trouble With Harry. Vastaus on ilmeinen.

Ne ovat kaikki hauskoja. Mikä parasta, yleensä ne ovat hauskoja siksi, että ne ovat älykkäiden ihmisten luomuksia. Koska pidän itseäni tärkeänä ihmisenä, haluan oikein erikseen korostaa älykkyyden osuutta huumorin viehätyksessä. Munille potkiminen ei jaksa enää naurattaa kovin paljon, ellei potkija ole joulupukki ja potkittava teini-ikäinen skeittari. (Ihan totta, Bad Santakin on lapsille kiroiluineen ja säädyttömyyksineen ilmiselvä neron tuotos.)

Teoriani ei liene kaikenkattava, mutta olen varsin tyytyväinen siihen, että olen saanut pelastettua elokuvat loputtoman analyysin suosta takaisin affektin piiriin. Eikä ole hullumpi saavutus sekään, että onnistuin samalla legitimoimaan itselleni komedian varteenotettavana taidemuotona. On minulla ollut tuottamattomampiakin päiviä.

(Julkaistu alun perin AHBoSGissa kesäkuussa 2005.)

Ota osaa keskusteluun

8 kommenttia

  1. Minä olen huomannut, että tunteet nousevat herkemmin pintaan tv-sarjojen huippukohdissa kuin elokuvien. Luulen, että kyse on yksinkertaisesti pitkän tarinankerronnan erosta lyhyeen – ja erityisesti siitä, kuinka kokemukseen vaikuttaa, jos sitä pitkää kerrontaa on myös omassa elämässään seurannut vuosien ajan.

    En minä elokuvienkaan suhteen tunneneutraali ole, mutta aika harvoin ns. koskettavakaan kohtaus ihan oikeasti kovin syvältä kouraisee, jos sitä on edeltänyt vain sellainen normaali tunnin-kolmen istunto. Case example: In the mood for love on upea ja kaunis, mutta ei se missään kohtaa minua nyyhkimään pistä. Korkeintaan voihkaisemaan merkitsevästi, että voi!

    Sen sijaan niistä tv-sarjoista: kyllä, hieraisen joka kerta ainakin pienen kyyneleen silmäkulmastani, kun Susan Ivanova sano, että ”Mostly, though, I think it gave us hope that there can always be new beginnings, even for people like us”, ja se asema räjähtää taustalla. Tai kun Dawn viimein niinku tajuu Officen päätösspesiaalissa. Puhumattakaan sitten Six Feet Underin lopusta, se on aivan pettämätön. ”Sooner or later, everyone, everything, everywhere…dies.” Hell, minun ei tarvitse kuin kuulla se Sian biisi ja itkettää, enkä edes häpeä yhtään.

  2. Hauskaa lueskella näin jälkikäteen tekstiä. En muuttanut siitä muuta kuin parisuhteen statuksen.

    Tuon kirjoittamisen jälkeen olen nimittäin vollottanut leffoja katoessani useamminkin kerran. Tosin luulen, että avoimet tearjerkerit eivät vieläkään vaikuta niin kuin niiden pitäisi. PS I Love You ja The Life Before Her Eyes tulee vaikka viimeaikaisista ei itketä -rainoista mieleen.

    Toinen juttu, josta taisin kirjoittaa aikanaan AHBoSG:iinkin oli se, että Six Feet Underin viimeiset jaksot saivat veden virtaamaan aika tehokkaasti. Veikkaan kans, että tuolla homman pituudella eli immersiolla on aika paljon tekemistä asian kanssa.

  3. Harmi että noita sun ”uusintoja” ei voi kommentoida, vaan pitää tulla tänne vanhaan alkuperäiseen (jonka olemassaoloa kukaan ei ehkä enää tajua, uusinnasta huolimatta).

    Mutta koen suurta emppausta siitä, että sinäKIN edes _melkein_ LOTR-liikutut. Meillä tosin hanat aukeavat aina kun pönötetään ja pep-talkataan (Rohanin ratsastajien vyöry Pelennorin kentälle, Aragornin puhe mustalla portilla yms.)

    Ainoa ns. herkkisjuttu joka noissa oikeasti liikuttaa on Gandalfin & Pippinin sananvaihto kuolemasta Minas Tirithin porttien murtumista odotellessa.

    Mua aina hävettää kun LOTR-liikutun.

  4. Voin tunnustaa, että kaksi tunteikkainta kohtausta elokuvissa ever ovat tuo Frodon raijaaminen hevosen selässä kohti Rivendeliä ja Kuninkaan paluussa kun ne kaksi riiviötä sytyttävät Minas Tirithissä merkinantotulen ja sitten niitä tulia sytytellään seuraavilla vuorenhuipuilla. Ehkäpä tuo LOTR:n aiheuttama tunteikkuus (tässä jo useammilla henkilöillä) kertoo aika paljon sen hyvyydestä. Sekä kirjasarjan että elokuvien.

  5. Mä itken aina. Elokuvan pitää olla ihan tosi huono, jos se ei aiheuta mussa mitään tunnereaktiota. Yleensä komedioissakin on jotain sellasta, joka on joko niin hienoa ja onnellista tai niin surullista, että sen kunniaksi on pakko uhrata pari kyyneltä. Esim. Madagaskar kakkosessa itkin kun isä ja poika joutui eroon, sitten kun ne kohtasi uudestaan, sitten vielä kun ne joutui taas eroamaan ja lopulta ehkä eniten siinä kohtauksessa, jossa ne pelastuu tanssimalla. PS I Love Youn aikana vollotin ääneen 40 minuutin jälkeen, tosin se nyt ei varmaan ole kovin poikkeuksellista. Kyllä dokumentitkin itkettää aika usein. Ja Hesarin ulkomaansivut, erityisesti vuoden alussa oli pakko lukea ensin lehti ja meikata vasta sitten.Sitä mä en kyllä ymmärrä miten itkemättömyys olis ongelma? Mä olisin erittäin tyytyväinen jos voisin poistua leffateatterista miettimättä onko ripsarit poskilla ja pitääkö seuralainen mua ehkä vähän kajahtaneena.

  6. Tuohon alkuperäiseen viestiin sama. Karhua joskus Posiolla valtuustosalissa kattellessa itku tuli, mutta eipä kyllä sen jälkeen. Ehkä en oikein osaa sukeltaa siihen, että nämä henkilöt nyt olisivat oikeita ja tapahtumilla olisi oikeasti jotain merkitystä.

  7. Olisiko kyse syvälle pureutuneista kulttuurisista estoista? Itseäni miespuolisen kulttuurientieetin edustajana ainakin häiritsee aina jos satun itkemään elokuvissa, ja harvoinpa sitä tulee tehtyäkin vaikka haluaisinkin pitää itseäni ”tunteiltaan avoimena” ja muuna hienona. Vaikka monissa elokuvissa tulee tosiaan varsin liikuttunut olo, ei se ilmene kuitenkaan itkuna. Jälkikäteen voi sitten intellektuellille miehelle sopivasti sanoa että ”olipa liikuttavaa”. Poikkeuksia siis toki on – Sormusten herrat, Juno, jne… Yhdistävänä tekijänä näissä lienevät elokuvan yleinen laatu, sekä sympaattiset hahmot.

    Todella monet elokuvat koskettavat kyllä, siitä ei siis ole kysettäkään. Mutta juuri sen näyttämisessä tunnetasolla tuntuu tulevan jotain tielle. Ilon ja naurun näyttäminen taas on miehille sallitumpaa, joten huumorin vaikutus saa kyllä näkyä ja kuulua.

  8. Epäilemättä miehuudella on jotain tekemistä asian kanssa.

    Sittemmin olen huomannut, että fiktio on mulle ihan eri asia kuin fakta tunnereaktion kannalta. Itkin aivan kauheasti katsoessani United 93:a, koska tiesin tarinan todeksi.

    Luin kerran omaelämäkerrallisen sarjakuvan homomiehestä, joka kasvoi 1960-luvulla Yhdysvalloissa. Vasta jälkikirjoituksessa paljastettiin, että kyseessä olikin puhdas fiktio, olkoonkin että puitteet osapuilleen täsmäävät.

    Mulla on todellisuusvamma: fiktio ei kosketa, mutta kylläkin naurattaa.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.