Noin 12 elokuvaa, jotka pitäisi nähdä (osa 2)

Aki:

Tässä vuorollaan palanen minun syntilistani. Siis: elokuvia, jotka paitsi pitäisi nähdä, olisi myös pitänyt jo nähdä.

  • Kurosawa: Seitsemän samuraita (1954) – Ilmeinen alta pois ensimmäisenä. Todennäköisesti pisimpään katsomista dvd-hyllyssäni odottanut elokuva. En pysty selittämään.
  • Tarkovski: Solaris (1972) – Tämä taas on odottanut samaa jo puolitoista vuotta digiboksin kovalevyllä. Edelleen, en pysty selittämään.
  • Renoir: Pelin säännöt (1939) – Ranskalaisklassikoista näkemättä on moni muukin, mutta tämä nostettakoon esiin vaikkapa siksi, että sen aukon paikkaaminen ei onnistu tämän kevään Teeman ansiokkaiden sarjojen avulla.
  • Chaplin: Kaupungin valot (1931) – Olen yleensäkin nähnyt chaplinini aika huonosti. Monia en lainkaan, toiset joskus ihan juniorina. Ja tottahan ne pitäisi.
  • Cocteau: Kaunotar ja hirviö (1946) – Jostain syystä olen niputtanut tämän kehut ja katsomisperusteet päässäni yhteen Victor Ericen pari vuosikymmentä myöhemmän Mehiläispesän hengen kanssa. En tiedä, onko niputtamiselle minkäänlaisia perusteita, mutta Mehiläispesän hengen hienovaraisesta fantastisuudesta olin hyvin vaikuttunut.
  • Wiene: Tohtori Caligarin kabinetti (1920) – Ja jos edellisen tapaan suositukset haetaan vertailuyksilöiden kautta, niin tähän voisi ehkä käydä se, että Murnaun Nosferatu on minusta(kin) se ainoa Dracula-sovitus, joka tuntuu miltään. Tai sitten vain se, että pitäisihän nämä lähtökohdat nähdä ymmärtääkseen paremmin myöhempää.
  • Truffaut: Jules ja Jim (1962) – Ok, olisihan näitä ranskalaisia vaikka millä mitalla. Tämäkin on kyllä boksilla, mutta…
  • Klimov: Tule ja katso (1985) – Väittävät kaikkien aikojen sotaelokuvaksi. Olen halunnut nähdä jo hyvin, hyvin pitkään, mutta kun se sitten arkiston esityksessä olisi tammikuussa ollut tarjolla ihan valkokankaalla asti, niin mitä teenkään? Istun työvuorossa. Voih.
  • Romero: Night of the Living Dead (1968) – Itse asiassa luulen, ettei tämä varsinaisesti ole ’minun elokuvani’, mutta onhan se nyt idioottimaista, miten monta zombie-elokuvaa minäkin olen nähnyt, mutten tätä. Örfh.
  • Hitchcock: Marnie (1964) – Hitchcockeista olen kyllä nähnyt suurimman osan, ja huomattava osa niistä löytyy erilaisissa dvd-bokseissa hyllystäkin, mutta nämä viimeiset puuttuvat paletista.

ja vielä bonus

  • Ford: The Searchers (1956) – …sillä melkein luulen nähneeni tämän joskus, mutta jos, niin mitään siitä en enää muista. Länkkäreideni suhteen kallistun erittäin vahvasti Sergio Leonen puoleen enkä erikoisemmin innostu esimerkiksi Rio Bravosta, mutta enpä kummastuisi, vaikka tämä kulmakivi olisi sittenkin eri maata.

Ville L:

Siinä oli taas kolme minun listoillani ”kirkkaimpaan kärkeen” yltävää leffaa: Seitsemän samuraita, Solaris ja Kaupungin valot. Sinänsä näiltä kaikilta kolmelta ohjaajalta ”kuuluisi tuntea” sellainen kova ydin, varsinkin omasta mielestäni, koska he ovat kaikki 10 lempiohjaajani listalla. Tuossa ”ytimessä” on tietenkin hieman vaihtelua maun mukaan, mutta Kurosawalta ainakin Seitsemän samuraita, Ikiru, Rashomon, Yojimbo, Punaparta ja Seittien linna ovat kaikki elokuvia, jotka kestävät vertailun mihin tahansa muuhun koska tahansa.

Tarkovskiltakin olen katsonut kaiken vähintään kahdesti, koska olin nuorempana aikamoinen fanipoika. Nyttemmin minulla on Tarkkikseen vähän ongelmallinen suhde, olen tavallaan katsonut ja tutkinut koko ohjaajan niin puhki, ettei siitä pysty sanomaan enää mitään. Ja toisaalta jos ei ole katsonut mitään Tarkovskia, ei ole mielestäni katsonut elokuvia. Minun listoillani Stalker lienee kovin luu.

Chaplinilta City Lightsin lisäksi Diktaattori ja Nykyaika.

Renoir on muuten minultakin katsomatta, omalla listallani on Regle de jeu myös. Minulla on se itsellänikin, aloitin joskus mutta eihän sitä pystynyt katsomaan. Täysin sietämätöntä suuren joukon pukudialogileikkailua. Olin muistaakseni katsonut niihin aikoihin paljon Béla Tarria, jonka jälkeen ei kestä mitään ranskalaista, saati sitten mitään noin vittumaisen kepeää ja vaikeasti seurattavaa. Renoirista tuntuisi sen pienen silmäyksen perusteella puuttuvan kaikki paino ja lika, minkä vuoksi en ole sen kummemmin Renoirin leffojen pariin hakeutunut. Kaiken tämän tulen mahdollisesti syömään jahka joskus Renoiria katson.

Caligari on ihan kiva, ekstrakiva jos diggaa vinosta saksalaisesta eksrepssionismista lavasteissa, valaistuksessa jne. Cocteauta en ole katsonut.

Jules et Jim on vähän rasittavan ranskalainen, siinä on niitä kaikkia uuden aallon typerimpiä puolia: söpöstelyä, kepeyttä, tyylittelyä, narraatiota, jotka taas sitten monien mielestä ovat maailman ihanin asia. Sen katsottuaan kyllä huomaa mistä esim. Amélie on ottanut paljon vaikutteita. Pidän oikeastaan kaikista muista näkemistäni Truffaut’n elokuvista enemmän.

Klimovista en ollut koskaan kuullutkaan, mikä on jo aika hyvin. Minussa on sisäänrakennettu epäilys 70-80-luvun neuvostoleffaa kohtaan, koska Tarkovski dumasi keskimäärin kaikein siellä noihin aikoihin tehnyt. Ehkä fakkiutuma, ehkä ei. Yleensä Tarkkis ei ollut väärässä. Tämän voisi hyvin katsoa. Tässä tovi sitten katsoin toisen ”parhaan sotaelokuvan ikinä”, eli Miklós Jancsón The Red and the Whiten. Sitä suosittelen myös, se on ihan teknisenä suorituksenakin aika huimaava.

Hitchcockin neljä viimeistä leffaa on minultakin näkemättä, mikä on sääli, koska oikeastaan Aatu meni jatkuvasti kiinnostavampaan suuntaan kaikessa pervoudessaan. Marnien olen katsonut, se on oikein hyvä.

The Searchers lienee ainoa Ford, jonka olen nähnyt, mikä on tietenkin aika nolostuttavaa. Keskeinen leffa, mutta Fordiltakin kyllä tulisi tuntea sellainen ”kova ydin”, ihan jo sen vuoksi miten paljon Truffaut ja Godard ja toisaalta Kurosawa pitivät Fordista. Eihän se Leonelle pärjää (paitsi ehkä teknis-rakenteellisesti, mutta sellainen ei ole kiinnostavaa, varsinkaan noin sliipattuna), mutta ei pärjää juuri kukaan muukaan.

Onko tuo Romeron Night of the Living Dead siis se eka mustavalkoinen, jossa veri on suklaakastiketta ja jossa on se tyly loppuratkaisu? Olen tainnut nähdä sen vain kerran ja siitä on liian kauan. Siinä on tietenkin aikalailla toisenlaista vielä se Toiseus kuin peruszombieleffoissa, johtuen ihan jo siitä pienestä budjetista ja halvasta kulmasta.

Olli:

Seitsemän samuraita – Mä kävin pari vuotta sitten kattomassa tämän, kun se oli ihan teatterilevityksessä (ei arkistossa). En ehkä ollut oikeassa mielentilassa, sillä en oikein tajunnut sen suuruutta. Juntti mikä juntti.

Mä olen kateellinen ihmisille, jotka saavat Tarkovskista kicksejä. Olen nähnyt Solariksen ja Stalkerin himassa videolta, Nostalgian ihan teatterissa. Muistan sen, että Solariksen äänimaailma räjäytti pään sisäänpäin ja että Nostalgiassa on jumalattoman pitkä kohtaus, jossa tyyppi yrittää kantaa kynttilää tyhjän uima-altaan päästä päähän. Mutta olen niin latteamielinen, että muuta niistä ei tartu.

Chaplinit menee mulla kanssa sellaiseen joukkoon, että ne on katsonut varmaankin melkein kaikki kakarana ja aika harvan aikuisiällä. Ehkä ne tuntuvat jotenkin oletusarvoisesti liian tutuilta? Sitten kun vielä mielikuvapakkaa sotkee sen lyhärit, niin pirullako sitä pysyy enää kärryillä kuinkin teoksen arvosta.

Joskus aikanaan telkkarista katsoin Romeron ekan zombien. Olisin taipuvainen väittämään, että elokuvalla on eniten arvoa historiallisena dokumenttina, indie-elokuvan yhtenä esi-isänä ja tietenkin modernin zombo-genren alullepanijana.

Hitchcock on mun mielestä taitava elokuvantekijä, siis näpertelemään visuaalista kerrontaa ja pohtimaan leikkauksen keinoja. Toisaalta sen tekniset keksinnöt on (ainakin välillä) niin cutting edge, että ne ovat vanhentuneet ihan hillittömästi.

Truffaut’lta olen nähnyt 400 kepposta ja Varastettuja suudelmia. Edellinen teki suuremman vaikutuksen kuin jälkimmäinen, joka oli muistaakseni jotenkin enemmän vaan fiilistelyä ja slice-of-life-menoa. Voi tietysti vaikuttaa sekin, että ne tuli katsottua vuosituhannen alkupuolella, jolloin ikää oli hitusen vähemmän kuin nykyään.

****

Seuraavassa osassa: Miten niin 120 minuuttia on sopiva mitta elokuvalle?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.