Moon ja District 9 eivät pelasta scifiä

District 9

Tatu innostui District 9:stä oikein kunnolla.

Minäkin odotin sitä innolla, pidin näkemästäni – ja olin leffan jälkeen sitä mieltä, että ei tämä nyt ihan ehkä vastannut hypetykseen. Siinä on toki pirusti hienoa: röppöisen arkisena efektileffana D9 on mahtava, aivan Children of Menin tasoa. Siinä on power armor, joita ei nähdä koskaan liikaa. (Minut on helppo tehdä onnelliseksi.)

Diggailin alun dokkarimeininkiä, joskin minua vaivasi se, että kamera oli monasti mahdottomissa paikoissa, kuten salamyhkäisiä hommia puuhailevien ötököiden mökissä. Totta kai sille on dramaturginen perustelu, mutta jos halutaan lunastaa uskottavuuspisteet käyttämällä mukamas aitoa arkistokuvaa, niin sitten pidetään näkökulmasta kiinni. Samasta syystä minua vähäsen ärsytti siirtymä suoraan kerrontaan. Kakkua ei voi sekä syödä että säästää, sanoi anglismi.

Toinen mainio juttu oli muukalaisten puhe, jonka sisällöstä ymmärsi vain sen verran, mitä ihmiset sattuivat omissa puheissaan toistamaan. Tosin käsittääkseni tässä oli kysymyksessä pressinäytännön ominaisuus, ei virhe ja teattereissa muukalaispöpinät on tekstitetty. Buu!

Varsinaisesti minua kuitenkin jäi rassaamaan se, että rasismiteema vähän katoaa takaa-ajojen ja pyssyttelyjen taustalle. Muutenkin tuppaa käymään niin, että mitä enemmän juoni alkaa jyskytellä päälle, sitä vähemmän se kiinnostaa. Niin kauan kuin mahdollisuudet ovat auki, voisi luvassa olla vaikka mitä jänskää, mutta lopulta päädytään taittelemaan kukkasia.

Ongelma on siis tiivistettynä siinä, että vaikka leffa näyttää varsin hyvältä, ei se jaksa pitää täysin kiinni omista kerrontaparametreistaan (!) ja toisekseen scifistinen allegoria jää vähän platkuksi. Suvaitsevaisuus hyvä, suuryritykset paha. Plääh.

…………………………………………………

Vähän samanlaisista pulmista kärsii Duncan Jonesin Moon, jonka Espoo Cinén raati rankkasi kilpasarjan ykköseksi tänä vuonna. Leffan pieni budjetti on käytetty varsin viisaasti, sillä fiilis on kova: Kuussa ollaan, yksinäistä on ja avaruusasema näyttää vahvasti 1970-lukulaiselta. (Se on tässä yhteydessä hyvä asia.)

Vaikka elokuvassa käsitellään isoja, ihmisyyden perimmäisiä saloja sivuavia teemoja, on se muodoltaan mysteeri – ja siitä seuraa, että sillä on samanlainen juonivetoisen rainan ongelma kuin District 9:llä. NImittäin niin kauan kuin lähinnä fiilistellään ja ihmetellään outoja tapahtumia muttei selitetä niitä, on meno kiehtovaa.

Vaan annas olla, kun päästään kakkosnäytöksen loppupuolelle ja homma lähtee ratkeamaan. Eipä siinä enää kauheasti ihmisyyttä mietitä, kun juostaan kelloa vastaan.

Mainittakoon, että suuresti ihailemani Children of Men kärsii samasta ongelmasta. Se oli toisella katsomiskerralla paljon tylsempi kuin ensimmäisellä, koska – aivan niin – alun tunnelmanrakentelusta ja maailmanluomisesta siirrytään takaa-ajoon. Kyseinen takaa-ajo on tehty julmetun hyvin, mutta osioiden eriparisuus töksähtää silti vähän.

Moonilla on toinenkin yhtäläisyys District 9:n kanssa. Sen näkemys turmion aiheuttajasta on nimittäin täsmälleen yhtä kyberpunkkia, eli nähty, koettu ja käsitelty ennenkin.

Jos näkemykset leffoista pitäisi tiivistää yhteen sanaan, D9 saisi suosituksen ja Moon ei. Näillä eväillä ei vielä scifiä pelasteta.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.