Käsikirjoittaja William Goldman ei tunnetusti erityisemmin arvosta The Right Stuff -elokuvaa. Hän olisi halunnut tehdä laman kourissa kituneelle Amerikalle elokuvan maan suuruuden vuosista, mutta ohjaaja Philip Kaufman olikin kiinnostuneempi testipiloteista. Olipa kumpi vain oikeassa (jos vain toisen on pakko olla oikeassa), lopputulos on möhkäletaudista pahasti kärsivä elokuva, joka yrittää kertoa niin paljon, ettei tule keskittyneeksi oikein mihinkään. Ehkä siksi alun Yeager-kohdat toimivat parhaiten.
Epäilyksen varjossa olisi voinut keskittyä enemmän Alpo Rusin henkilöön ja jättää täysin irtonaiselta tuntuvat kuvitukset huitsin helvettiin. Lisäksi en oikein lämmennyt ajatukselle Eva Polttilasta elokuvan kertojana, semminkin kun hän esiintyy myös arkistokuvissa Ylen uutistenlukijana. Kaksoisrooli on omituinen ja tarpeeton, etenkin kun koko haastatteluista kieltäytymisen dramatisointi tuppaa menemään vähän kornin puolelle.
Ja mitäkö tarkoitan Rusiin keskittymisellä? No sitä, että jossain elokuvan loppupuolella Rusi (muistaakseni) makoilee laverilla, lukee hänestä kirjoitettuja asiakirjoja ääneen ja alkaa nauraa niistä löytyvälle erikoiselle sanamuodolle. Meinaan, että nykyisellään Rusi on yksiulotteinen yhden asian hahmo, ja siten hänen kiinnostavuutensa on rajattu. Toki dokkarin kertomat asiat ovat kiinnostavia, oli ne esitetty miten tahansa, mutta elokuvasta olisi voinut tulla toisenlaisena parempi. (Ehkä paras kriitikkolause ikinä.)
Percy Jackson & The Olympians: The Lightning Thief on hirveää kuraa. Sen voi tiivistää yhteen kohtaan: kun teini-ikäisten puolijumalten pitää etsiä muinaisia kreikkalaisia aarteita, joista yksi on piilotettu Partenoniin, ei kyseinen temppeli löydykään Ateenasta vaan Nashvillestä, Tennesseen osavaltiosta. Ttu aatana.
Men Who Stare At Goats alkaa mahtavasti. Ewan McGregor toimii straight manina George Clooneyn deadpan-slapstickaajalle, ja yhdistelmä toimii kuin hiilimonoksidi. Valitettavasti vain jossain puolen tunnin paikkeilla satunnainen hassuttelu alkaa jäädä kakkoseksi juonen rakentelulle, ja mitä vakavammaksi ja määrätietoisemmaksi meno muuttuu, sitä tylsemmäksi se käy. Toki Jeff Bridges ja Kevin Spacey ovat hauskoja hippeinä, mutta se ei riitä pitämään leffaa kasassa.
Shutter Island -arvioni on Kaistalla. Näin jälkiviisaasti voisin sanoa, että kun olen jonkun verran lueskellut jenkkikriitikoiden kommentteja leffasta, niin tulee sellainen olo, että rainalle pitäisi antaa toinen mahdollisuus, koska ilmeisesti en vain tajunnut sitä ensimmäisellä katsomiskerralla. Mutta toisaalta taas en taida jaksaa ihan lähivuosina sitäkään tehdä. Että sinne menee sitten lapsi pesuveden mukana, kai.