Vuoden 2012 parhaat elokuvat olivat Amour ja Tinker Tailor Soldier Spy. Molemmat saivat viisi mainintaa suomalaisille elokuvablogaajille, podcastaajille ja muille kirjoittajille lähetetyssä kyselyssä. Toiselle sijalle pääsi neljällä äänellä The Dark Knight Rises.

Kysymyksenasettelu oli seuraava:

Toivon, että kertoisitte mielestänne viisi parasta, merkittävintä tai mieleenpainuneinta elokuvaa vuodelta 2012. Parhaus-kriteerin jätän tarkoituksella melko löyhäksi, koska Sight & Soundinkin tyypit teki niin. Vuodella 2012 tarkoitan elokuvia, jotka on ollut mahdollista nähdä Suomessa tämän vuoden mittaan. Siihen kelpaavat siis teatteriesitykset, erikoiset one-offit ja festarinäytökset, kunhan vain kuka tahansa on voinut edes teoriassa päästä katsomaan rainan.

Elokuvateattereissa oli tänä vuonna vallan hurja määrä ensi-iltoja, ilmeisesti yli 170. Silti kärkeen noussut Amour on tähän mennessä ollut nähtävissä vain Espoo Cinessä, joskin se tulee teatterilevitykseen 15.2.2013 Samoin kolmospaikalta löytyvä Margaret on Suomessa pyörinyt ainoastaan festivaaleilla (Sodankylä ja Rakkautta & Anarkiaa). Huomionarvoista on myös se, että kolmannelta paikalta löytyy kaksikin suomalaista dokumenttielokuvaa eli Kovasikajuttu ja Säilöttyjä unelmia.

ääniäelokuva
5Amour
Tinker Tailor Soldier Spy
4Dark Knight Rises
3Kovasikajuttu
Luihin ja ytimiin
Margaret
Moonrise Kingdom
Säilöttyjä unelmia
2The Artist
Beasts of the Southern Wild
Cosmopolis
Deep Blue Sea
Shame
Skyfall
121 Jump Street
Argo
The Avengers
The Cabin in the Woods
Call Girl
Carnage
Dredd 3D
Faust
Get The Gringo
The Grey
Himizu
Humiseva harju
Into the Abyss
John Carter
Just The Wind
Kilimanjaron lumet
Killer Joe
Lawless
Le Voyage extraordinaire (+ Trip to the Moon)
Looper
Magic Mike
Matkalla
Poikani Kevin
RoboCop – directors cut
Shogun Assassin
Sotahevonen
Ted
This Must Be the Place
Tropa de Elite 2

Järjestin kyselyn jo kolmatta kertaa, eli nyt voidaan puhua reilusti perinteestä. Vastauksia tuli peräti 14, mikä on oikein hyvä tulos. Jos joku olisi halunnut vastata mutta ei saanut kyselylomaketta, lähetä sähköpostia ja korjaan tilanteen ensi vuonna.

Lisäksi kyselyssä oli bonuskysymys elokuvasta, joka ei sovi varsinaiseen kategoriaan, mutta ansaitsee kuitenkin tulla mainituksi. Julkaisen listan niistä myöhemmin. Ensin on perusteluiden aika – kirjoittajan sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä.

Ursula Borg, Filmitahti.fi

  • Argo: Nostalgiaa hehkuva, ajankuvaltaan erinomainen ohjaus Ben Affleckilta. Poliittinen trilleri parhaasta päästä, ja ehjä kokonaisuus.
  • Dark Knight Rises: Nolanin Batman-trilogia päättyy arvoisellaan tavalla huikeaan visuaaliseen ja tunteelliseen teokseen.
  • Tinker Tailor Soldier Spy: Oldmanin suoritus on mahtava, samaa poliittista trillerilinjaa kuin Argo, näitä lisää!
  • Dredd 3D: Ärhäkkä, urbaani, sykkivä ja rouhea teos. Pukee sarjakuvan filmimuotoon äärettömän onnistuneella tavalla ja sisältää vuoden parhaan soundtrackin.
  • Cosmopolis: Erilainen, outo, kiehtova.

Hannu Björkbacka, Buster Kino

  • Moonrise Kingdom: En ole ollut kovin ihastunut Wes Andersonin aiempiin, joten siitäkin syystä tämä riisui aseista. Kaunis ja kekseliäs, musiikillinen elokuva. Jos näitä olisi ollut enemmän, niin 2013 olisi ollut onnellisten elokuvien vuosi.
  • Kilimanjaron lumet: Näin pitää elokuvasovitus tehdä kirjallisuudesta (runoudesta). Guédiguian ei petä (ihastutti jo aikoinaan Sodankylässä). Suurenmoinen ja suurella sydämellä tehty humaani ja ihmisläheinen elokuva. Sanoinko jo, että inhimillinen~(;^)~.Jatko sarjaamme Onnellisten elokuvien vuosi.
  • Syvänsininen meri: Terence Davies ei ole huonoa elokuvaa tehnytkään. Väkevän intensiivinen ja syvä, huikaisevasti näytelty Terence Rattiganin näytelmän sovitus, täydellistä matskua ohjaajalle jota on sanottu ”Britannian suurimmaksi eläväksi ohjaajaksi”, eikä aiheetta. (Onhan Mike Leigh hyvä myös!)
  • Killer Joe: Näin tämän näytelmän aikoinaan pohjoismaisena kantaesityksenä Helsingin Viirus-teatterissa, jolloin Irina Björklund oli vielä uusi nimi. Sekin oli komea esitys, ja kiintoisaa on nähdä, että kanankoipikohtaus on tehty ihan samalla tavalla myös Friedkinin filmissä. Upeiden näyttelijöiden vuosi, ja sellainen, jolloin tähtinäyttelijät osoittavat muuntautumiskykynsä – niin kuin tässä McConaughey. Ei heikkohermoisille – vaikka filmi on myös hyvin hauska ja eroottinenkin. Lopun 20-minuuttinen traileri(vaunu)kohtaus on huikaiseva. Upea näytemäsovitus, tämäkin.
  • Get The Gringo: Menin katsomaan tämän viimeisenä esityspäivänä, ettei siitä ollut sitten mieltä kirjoittaa varsinaista arvostelua. Olin varma, että inhoan Mel Gibsonia, mutta saakutarallaa, tämähän on aivan mainio elokuva. Musiikki ja kaikki. Sujuu, vetää, naurattaa, koskettaa, on jäntevä ja rento. Toimii!

Jouni Heinonen, Damn Good Coffee

  • Amour: Michael Haneke pystyy aina vaikuttamaan elokuvillaan. Niitä katselee henkeään pidätellen, ihaillen, liikuttuneena ja vihaisena. Vanhan, poikkeuksellisen hyvin toistensa kanssa viihtyvän pariskunnan väistämätön kohtalo on riipaiseva, vaikka jollain tapaa kaunis. On se sitten lohdullinen tai lohduton, se kertoo rakkaudesta syvemmin kuin kovinkaan moni muu asia.
  • Le Voyage extraordinaire (+ Trip to the Moon): Espoo Cinéssa nähty Méliès-elämys koostui tuoreesta dokumentista, jossa käsitellään Matka kuuhun – elokuvan mahdottomalta tuntunutta restauroimista ja lopussa nähtiin itse elokuva Cleaning Womenin säestämänä. Matka kuuhun tulisi nähdä tuossa yhteydessä jatkossakin, ei se tunnu enää muuten miltään.
  • The Artist: Oscar-menestyjä, jollain tapaa jopa helppo ja kepeä viihdeannos, The Artist, on mitä mainioin hyvän mielen elokuva. Ei se kaikille anna paljoakaan, mutta tyylillisen onnistumisen, hienovaraisten viitteiden ja eleganssin kautta se on äärimmäisen antoisa kokemus mykkäelokuvafaneille, ja toimii varmasti siltana genren uusille ystäville.
  • Kovasikajuttu: Jälleen hieno vuosi suomi-dokumentille. Säilöttyjä unelmia oli hienoa työtä sekin, mutta itse nostaisin Kovasikajutun sen ylitse. Erittäin laadukkaasti ja nokkelasti toteutettua dokumenttia, joka onnistuu olemaa hauska, vilpitön ja sympaattinen.
  • Yön ritarin paluu: Näyttävä toimintafantasia on tämän päivän trendi, ja sen kovimpia edustajia on Nolanin Batman-trilogia. Yön ritarin paluu on kaikkea muuta kuin virheetön ja täydellinen elokuva. Se on välillä jopa vähän korni, mutta täydellistä Bat-viihdettä.

Paavo Ihalainen, The Last Movieblog

  • Tinker, Taylor, Soldier, Spy: Hieno, yleisöä aliarvioimaton ajankuva ja yksityiskohtia pursuava kamaridraama. Elokuvan jännite ei ole niinkään keskeisestä mysteeristä kiinni, kuin siitä että pieninkin, vaivalla rakennettu luottamuksen murunen murtuu puolin ja toisin. Ja sekös tuntuu pahalta. Virkamiehet niin syvällä omassa pelissään, etteivät he enää kykene elämään pelaamatta sitä hetkeäkään.
  • Amour: Samaan aikaan totuttua, ja yllättävää Hanekea. Kylmän rauhallinen ja analyyttinen, mutta selvästi lämpimän keskuksen sisältävä, murheellinen tarina. Ohjaajalle tyypilliseen tapaan hylkää nostatuksen ja avainkohtaukset ja pyytää yleisöä täyttämään itse puuttuvat kappaleet.
  • Tropa de Elite 2: Kyyninen, monitasoinen ja äärettömän jännittävä trilleri Brasilian yhteiskuntasysteemin korruptiosta. Jäänyt turhan vähälle huomiolle.
  • Carnage: Selvästikin vuoden elokuvat ovat jakautuneet yhden asunnon draamoihin ja koko yhteiskuntaa kohtaan kriittisiin poliittisiin trillereihin. Carnage oli vuoden hauskin elokuva, täydellisesti näytelty ja riviensä välissä ohjaaja Polanskin vino kommentti omaan taannoiseen kotiarestiinsa.
  • Kovasikajuttu: Oli vaikeaa puntaroida, kumpi musadokkari sopi tähän loppuun, tämä vai Searching For Sugar Man. Vaikka jälkimmäinen on tarinallisempi ja kiehtovampi, täytyy vetää vähän kotiin päin. Ovatkan Pertti Kurikan nimipäivien muusikot vuoden sankareita, suorapuheisia ja epätäydellisyyttään tai ylipäänsä itseään häpeilemättömiä taiteilijoita.

Alina Kangasluoma, Popcorn-tyranni

  • Beasts of the Southern Wild: Erilainen, elämänmakuinen, erinomainen. Tuntemattoman ohjaajan johdolla näyttelijät, tarina ja musiikki vievät kohti taianomaista kokemusta, joka jättää katsojan vereslihalle.
  • Margaret: Margaret on Kenneth Lonerganin taidonnäyte siitä, mitä moderni amerikkalainen draama parhaimmillaan on. Elokuvan dialogit ja henkilöhahmojen kehitys tuovat mieleen Michael Cunninghamin ja Paul Austerin kirjat, ei vähiten post-9/11 -tunnelman ja New York –vibojen takia. Hitaasti kehittyvän draaman parasta antia ei ole tarina, vaan henkilöiden sisäiset ristiriidat. Dialogit ovat vangitsevia. Tämä elokuva ei tule levitykseen Suomessa, mikä on käsittämätöntä.
  • Skyfall: Synkkä, rosoinen ja inhmillinen Bond tekee paluun yhdessä vuoden odotetuimpia leffoja. Mendesin filkan ytimessä paistattelee ihmissuhteet toiminnan sijaan, ja Javier Bardem on kerrassaan mainio pahis.
  • Luihin ja ytimiin: Audiardin teos on ehkäpä vuoden paras. Koskettavan tarinan pääpari näyttelee upeasti kahta rikkinäistä, jotka löytävät pelastuksen toisistaan. Eheä kokonaisuus, joskin aavistuksen venytetty.
  • Shame: Kyyninen ja ajoittain inhorealistinen, mutta samalla herkkä ja vaikuttava. Upea kuvaus, upea soundtrack. Fassbender ja Mulligan tekevät erinomaista roolityötä.

Kalle Kinnunen, Kuvien takaa

  • Amour: Michael Haneken lähes täydellisellä elokuvalla on hankala, usein sivuttu mutta harvoin näin syvästi käsitelty aihe.
  • Margaret: Viisas, runsas, hauskakin.
  • Shogun Assassin: Yksi kaikkien aikojen svengaavimmista toimintaelokuvista vihdoin Suomessa valkokankaalla.
  • Pappi lukkari talonpoika vakooja: Herkullinen ja täsmällinen elokuva on sekä koskettava draama että todella tehokas trilleri. Le Carren mutkikkaan kirjan saattaminen onnistuneeksi elokuvaksi olisi jo teknisenä suorituksena huikea. Kuuluu niihin ”talismaanielokuviin”, joita tekee mieli katsoa yhä uudelleen.
  • RoboCop – director’s cut: Yksi parhaista tieteiselokuvista. Nyt definitiivisenä versiona.

Roni Laukkarinen, Rollen leffalista

  • John Carter: Leffa loi minuun samankaltaista riemua kuin katsoessani Star Warseja ensimmäistä kertaa. Vaikka vaikutteita helposti löytyy elementeistä, pidin suunnattomasti elokuvan menosta, seikkailusta, tietynlaisesta mahdollisuuksien loputtomuudesta, juuri niistä asioista joita scifileffoissa arvostan. Aika, teknologia, matkustus, planeetat ja avaruus ovat ehdottomasti elementit jotka kiehtovat minua tieteis- ja seikkailuelokuvissa. John Carter on koko paketti. Hieno ohjaustyö Andrew Stantonilta, joka on aiemmin ohjannut lähinnä lasten Pixar-animaatioelokuvia.
  • The Dark Knight Rises: Christopher Nolanin kolmatta Batman-elokuvaa ole syyttä suotta kehuttu, sillä kaksi ja puolituntinen äksöni on silkkaa timangia alusta loppuun. Tarina twisteineen on upea, tehosteet hienoja, äksöni silmiähivelevän kaunista, pahikset uskottavia, soundtrack priimaa. Toivoa ei anneta katsojalle liikaa.
  • Looper: Originaali, hienosti näytelty, upeasti toteutettu scifielokuva, joka on alusta loppuun saakka älyttömän viihdyttävä ja äärimmäisen vähän ennalta-arvattava twisteineen. Tutuhkoon aikamatkustusteemaan on saatu hienosti jotain uutta, jota ei ole muissa vastaavissa leffoissa vielä nähty.
  • Lawless: Upea tositarinaan pohjautuva kurkistus menneisyyteen, kieltolain aikaiseen Amerikkaan. Nick Caven pienen osallistumisen suorastaan haistaa, nyt ei pelkästään soundtrackin osalta kuten miljööltään vähän samantyyppisessä elokuvassa The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford. Shia LaBeouf, Tom Hardy, Jason Clarke ja Guy Pearce ovat kingejä. Boardwalk Empire -sarjan faneille leffa toimii takuuvarmasti.
  • Ted: Ei uskoisi että puhuvasta nallesta saisi näin hyvän elokuvan. Ted on komediana erittäin hauska, pomminvarma naurattaja. Takuuvarma piristysruiske, hieno teos Family Guyn taustalla olevalta käsikirjoittaja-ohjaaja-näyttelijä-tuottaja Seth MacFarlanelta.

Lauri Ojanen, Cigarette Burns

  • Kovasikajuttu: Näin Kovasikajutun ensimmäistä kertaa Helsingin Pacificossa järjestetyssä Doc Loungessa. Loungemaisen rauhallinen tunnelma oli aika kaukana tästä näytöksestä. Yleisö hurrasi aivan jatkuvasti ja bändin jätkät nousivat tuulettelemaan tuon tuosta huippukohtien aikana. Meininki olikin lähempänä Pertti Kurikan nimipäivien keikkaa, kuin normaalia leffanäytöstä. Ja onhan se elokuvakin hyvä. Kävin sen toistamiseen katsomassa normilevityksessä ja toimi ilman sekoilevaa yleisöäkin.
  • Poikani Kevin: Siitä lähtien kun näin Kevinin, eli Artisokasta lähtien, olen pitänyt sitä vuoden parhaimpana elokuvana. Jo avauskohtaus iskee äänenkäytöllään ja kuvituksellaan, ja luo kiitettävän uhkaavan tunnelman loppuelokuvalle. Tilda Swintonkin on aivan loistava kauhukakaran äitinä.
  • Säilöttyjä unelmia: En nähnyt tätä teatterissa, vaikka olisi pitänyt. DVD:ltä katsottunakin nappasi pauloihinsa ja kosketti. Hienosti kuvattu ja loistavasti koostettu!
  • Matkalla: Helvetin hieno ajankuva ja kuvaa loistavasti Beat-skenen syntyhetkiä. Haahuiluakin on juuri niin paljon kuin pitääkin.
  • 21 Jump Street: Aivan tajuttoman tyhmä elokuva, mutta Jonah Hillin ja Channing Tatumin kemiat pelaavat, huumori toimii ja toimintakohtauksissakin on sopivasti imua ja tuoreita jippoja. Ei se ihan paska voi olla, jos se on tullut katsottua jo kolmeen kertaan vuoden aikana.

Antti Pesonen, Second Act

  • TINKER TAILOR SOLDIER SPY: ”We’re not so different, you and I. We’ve both spent our lives looking for the weakness in one another’s systems. Don’t you think it’s time to recognize there is as little worth on your side as there is on mine?”
  • SKYFALL: ”It always makes me feel a bit melancholy. Grand old war ship. being ignominiously haunted away to scrap… The inevitability of time, don’t you think? What do you see? ”
  • THE AVENGERS: ”There’s no throne, there is no version of this where you come out on top. Maybe your army comes and maybe it’s too much for us but it’s all on you. Because if we can’t protect the Earth, you can be damned well sure we’ll avenge it!”
  • THE DARK KNIGHT RISES: ”There’s a storm coming, Mr. Wayne. You and your friends better batten down the hatches, because when it hits, you’re all gonna wonder how you ever thought you could live so large and leave so little for the rest of us.”
  • THE GREY: ”Do something. Do something. You phony prick fraudulent motherfucker. Do something! Come on! Prove it! Fuck faith! Earn it! Show me something real! I need it now. Not later. Now! Show me and I’ll believe in you until the day I die. I swear. I’m calling on you. I’m calling on you! Fuck it. I’ll do it myself.”

Sami Pöyry, Monadi-Filmi

  • This Must Be the Place: Elokuvavuosi oli sikäli kohtuullisen hyvä, että viime vuosina selkeästi muiden yläpuolelle nousseita elokuvia on ollut kaksi, ja nyt niitä oli neljä. This Must Be the Place oli silti helposti vuoden paras. Älykäs, hauska, koskettava, elokuvallinen ja luontevasti monikerroksinen road-movie.
  • The Cabin in the Woods: Kuinka lämmittääkään sydäntä, kun vuoden parhaiden joukkoon voi listata kauhuelokuvan. Vaikka huiman terävästi kirjoitettu The Cabin in the Woods nojaa vahvasti juonensa yllätyksellisyyteen, toimi se loistavasti myös toisella katsomiskerralla. Ravistelee täysin hunningolle joutunutta genreä äärimmäisen viihdyttävästi.
  • Sotahevonen: Yleisesti liian sokeriseksi tuomittu Sotahevonen tarjosi monia vuoden sykähdyttävimpiä hetkiä. Kokonaisuutena se saattaa olla vähän epätasainen, muttei lainkaan niin kevyt ja turhanpäiväinen kuin monet arvostelut antoivat ymmärtää.
  • Moonrise Kingdom: Anderson on aiheuttanut minussa aiemmin lähinnä puistatuksia. Moonrise Kingdom hehkui kuitenkin siinä määrin lämpöä, että ohjaajan aiemmatkin elokuvat täytynee ottaa tarkempaan syyniin.
  • Magic Mike: Viides sija oli vaikeampi jakaa. Mission: Impossiblen, Syvänsinisen meren, Säilöttyjen unelmien ja Kovasikajutun ohi kiri nyt Magic Mike. Ehkä siksi, että sen laadukkuus tuli niin totaalisena yllätyksenä ja koska se on tätä kirjoitettaessa tuoreessa muistissa. En usko, että se muuttaa mielipidettäni Soderberghistä, mutta tällä kertaa miehen etäinen tyyli toimi todella väkevästi.

Aleksi Salonen, Filmgoer.fi

  • Säilöttyjä unelmia: Katja Gauriloffin ihmislähtöinen, kiihkoton ja stimuloiva tutkielma modernin ruoan eettisestä hinnasta loistaa taiteellisilla keinoillaan; työläisromanttiseen vivahtavan kuvauksen sekä äänen ja kuvakerronnan taitavalla yhteenasettelulla.
  • Into the Abyss: Werner Herzogin loputtoman surullinen, mutta epätoivoon vaipumaton dokumentti kahdesta murhaajasta ja heidän julmien tekojensa kerrannaisvaikutuksista on poikkeuksellisen väkevä argumentti kuolemanrangaistuksen poistamiseksi.
  • Pappi lukkari talonpoika vakooja: John Le Carrén vakoilutrillerin herkullisen kuivan filmatisoinnin keskiössä ovat suurvaltapelin nappulat, joille inhimilliset vaikuttimet – turhamaisuus, kateus, uskollisuus – ovat kaikkein painavimpia. Gary Oldman mikronäyttelee yhdessä kirjavan uran merkkipaalusuorituksista.
  • Amour: Fiktioelokuvassa harvoin näin perinpohjaisesti tutkiskeltu aihe – elämän päättyminen vanhuuteen – saa paljon Haneken viileästi etäältä seuraavasta, verkkaisesta ja kuvakieleltään staattisesta tyylistä. Draaman paljaassa avoimuudessa on jotain kaunista, vaikka hirvittävää.
  • Just The Wind: Just The Wind ottaa suuntansa Unkarissa 2008 ja 2009 tehdyistä hyökkäyksistä romanivähemistöä vastaan. Intiimi köyhän arjen kuvaus kehittyy väkivallan uhan sinfoniaksi. Piinaaviin mittoihin nouseva jännitys rakentuu etenkin kuvakielen kautta: hahmojen olan yli, linssi etäisyyksiin sumeana, kamera kuin pää alas painettuna. Tuntuu kuin joku löisi kohta takaapäin.

Jutta Sarhimaa, Cinefiliaa – elokuvahullun päiväkirja

  • Shame: Steve McQueenin ”Shame” on täydellinen elokuva särkyneen ihmisen tyhjyyteen paosta. Michael Fassbenderin esittämä Brandon harrastaa seksiä pakonomaisesti. Goldberg-variaatiot, suljetut sälekaihtimet, puhdas valo ja yökerhostrobojen ahdistava pumppaus ovat maailman peruspalikoita. – Lainaus blogista: Keskustelua pornosta ympäröi rautainen tekopyhyyden verho. Steve McQueen onnistuu avaamaan sitä ravistelevan suoralla teoksellaan, joka ei itse suostu häpeämään ja jossa ei ole mitään ylimääräistä.
  • Amour: Ihmeellisen hillitty ja hallittu kuvaus vanhuudesta, muistoista ja ihmiselämän banaaliudesta. Georges ja Anne joutuvat eroon toisistaan muistisairauden vuoksi. Kuvaus, valaistus ja äänisuunnittelu ovat huippuluokkaa. Jean-Louis Trintignant ja Emmanuelle Riva loistavat päärooleissa.
  • Luihin ja ytimiin: Vuoden ravisuttavin, kiduttavin ja armoa antavin filmi. – Lainaus blogista: Ohjaaja Jacques Audiard lataa katsojaa turpaan häikäisevillä hetkillä, pysäyttävillä kuvilla, syvänmeren väreillä ja tylyillä kertomuksilla Euroopan alipalkkatyöläisistä, joista kukaan ei välitä. Marion Cotillard ja Matthias Schoenarts esittävät pääosissa ihmisiä, joista me emme ehkä edes pidä.
  • Faust: Aleksandr ”Tarkovskin suojatti” Sokurovin vääristävillä linsseillä ja flaamilais-germaanisen maalaustaiteen paletilla luoma suurmieselokuva ja korruptiokuvaus on välttämätöntä katsottavaa elokuvaa rakastaville. Hurmeinen, viiltävä, kantaaottava – ajaton klassikko. – Lainaus blogista: Faust on ekstaattinen aistihurmio, eurooppalaisen kirjallisuuden klassikkoteemoja lainaava ja mieltäpiinaava allegoria uuden ajan ihmisen muotoutumisesta, etäisyyden taittamisesta ruumiista mieleen.
  • Himizu: Japanilaisen nykyelokuvan kauhu, runoilija ja yhteiskuntakriitikko Sion Sono ylittää itsensä tällä bacchusmaisella aikalaiskuvauksella. ”Himizu” käyttää reaalimaailman tragedioita (tsunami, väkijoukkopuukotukset) käsitelläkseen jaettua ja avointa symbolista haavaa (yhteisöllisyyden kuolema). – Lainaus blogista: Sono ensin kyseenalaistaa ja lopulta uudelleentulkitsee yhdessä yrittämisen eetoksen, joka on ollut idässä mutta myös lännessä ja esimerkiksi sotien jälkeisessä Suomessa vahva normi: Tsempataan yhdessä toisiamme mutta ei mihin tahansa yhteiskuntaan.

Olli Sulopuisto, Kuva

  • Moonrise Kingdom: Wes Andersonin elokuvat ovat aina olleet joko rajattoman kauniita tai hurjan tunteellisia, mutta ihan aina molemmat eivät ole mahtuneet samaan elokuvaan. Nyt mahtuivat.
  • Margaret: On aivan hillitön klise kuvailla taideteosta tarkaksi esitykseksi elämästä, mutta sitä Margaret on. En muista nähneeni toista elokuvaa, jossa puhe olisi samalla tavalla dramaattista olematta lainkaan dramatisoitua.
  • Deep Blue Sea: Alusta asti olin varma siitä, että luvassa on jotain poikkeuksellista. Sen kuuli, näki ja aisti siitä täydellisen varmasta tavasta, jolla Terence Davies ohjasi katsojat elokuvansa maailmaan.
  • Säilöttyjä unelmia: Rakastan dokumenttielokuvia, joissa yhdyssanan molemmat puoliskot saavat arvoisensa kohtelun.
  • Cosmopolis: David Cronenberg tuskin osaisi ohjata huonoa elokuvaa, mutta jokin Cosmopoliksen kuolleita rottia tulvineessa kulmikkaassa kielessä vetosi minuun suuresti. Perhanan hauskakin se oli.

Janne Sundqvist, Yle Uutiset

  • Beasts of the Southern Wild: Kauniisti kuvattu ja upeasti näytelty. Täysin omaperäinen elokuva Louisianan rämeillä yhteiskunnan suojan ulkopuolella elävästä pikkutytöstä ja tämän alkoholisti-isästä. Kuvattu kauniisti tyylillä, joka näyttää maailmanelokuvalta mutta keventää raskasta naturalismia runollisen kauniilla oivalluksilla. Tarinassa lapsi kohtaa elämän rankat puolet, mutta mielikuvitus tarjoaa puskurin niiden kohtaamiseen. Suoyhteisön elämä on kuvattu ihailtavan avoimesti ilman turhaa tuomitsemista. Lapsidiiva Quvenzhané Wallis on jo alle 10-vuotiaana Yhdysvaltain paras luonnenäyttelijä.
  • Luihin ja ytimiin: Toinen kuviensa ilmaisussa ylivoimainen elokuva. Käsivara kohtaa kauneuden, arki runouden. Onko lyyrinen naturalismi 2010-luvun juttu? Tarinat itsessään eivät ole kummoisia, mutta hienot näyttelijät tekevät niistä näkemisen arvoisia. Aivan lopussa ensin kuristaa sydäntä, sitten lässähtää, mutta siihen mennessä on jo aikaa sitten myynyt itsensä Audiardin uusimman elokuvalliselle voimalle.
  • Call Girl: Ruotsalaiset ovat inhottavia. Kansankodin kulisseita valonheittimen teholla luutiva trilleri on yhtä aikaa riittävän ahdistava ja viihdyttävä. Upea ajankuva, hienosti kuvattu. Ensimmäistä kertaa nordic noiria, joka tuntuu noir-perinteen jatkajalta – aina sateisia katuja myöten.
  • Humiseva harju: Lyyrinen naturalismi osa 3. Ei yhtä onnistunut kuin Beasts tai Luihin ja ytimiin, mutta kaikin puolin hieno elokuva. Äärimmäisen tehokas ennen loppua, jossa luontoon liittyvät kuolemisen ja mätänemisen kuvat vaihtuvat äkisti tympeäksi pukudraamaksi. Ei suotta voittanut parhaan kuvauksen palkintoa Venetsiassa 2011.
  • The Artist: Uusi mykkä on parhaimmillaan silloin, kun se pysyy uskollisena 1920-1930-lukujen Hollywoodin mykkäelokuvan estetiikalle ja kerronnalle. The Artist on toki kopio, mutta rakkaudella tehty sellainen. Äänen tulo elokuvaan on kiinnostavan omaperäinen lähtökohta. Paradoksi on tietysti se, että uuden hyväksymisestä kertova elokuva on toteutettu nostalgisin keinoin.

***

Lisäys: Sain Antti Alasen valinnat hieman myöhässä, joten en laske niitä mukaan kokonaistulokseen, mutta kirjaan kuitenkin tähän kaikille nähtäväksi.

Antti Alanen, Antti Alanen: Film Diary

  • A Torinói ló (The Turin Horse, HU/FR/DE/CH/US 2011, Béla Tarr) : Jykevä, hurja lataus ensimmäisestä otoksesta viimeiseen. Kertoo maailmasta, jossa eletään kuin viimeistä päivää.
  • Side by Side (US 2012, Chris Kenneally; Keanu Reeves) : Vuosi 2012 oli digitaalisen läpimurron keskeisin vuosi, ja tämä elokuva todistaa, miksi filmi on silti välttämätön. Se on yhä ainoa pätevä säilyttämisen formaatti, maailmassa on yli miljoona filmiä, joiden digitointi kestää vuosisatoja, ja monet parhaat elokuvantekijät kuvaavat mieluiten filmille (Spielberg, Tarantino, P.T. Anderson, Nolan…).
  • Moonrise Kingdom (US 2012, Wes Anderson) : Wes Andersonin omaperäinen näkemys toimii täydellisesti tässä tyylitajuisessa romanssissa, jonka jokaisessa otoksessa on yllätys.
  • Sinivalkoinen valhe (FI 2012, Arto Halonen) : Juuri kun luulimme tietävämme tarpeeksi tai liikaakin hiihtourheilun dopingista Arto Halonen esittelee aineiston, joka viittaa vastustamattoman todistusvoimaisesti sen alkaneen jo kauan sitten ja levittäytyneen koko maailmaan.
  • Palme (SE/DK 2012, Maud Nycander, Kristina Lindström) : Olof Palme oli kansainvälisten mittojen valtiomies, ja Maud Nycander ja Kristina Lindström kohoavat haasteen tasolle elokuvassa, joka on myös pohjoismaisen hyvinvointivaltion historia kaikkine ristiriitoineen. Skandaalejakaan ei kaihdeta.

Ota osaa keskusteluun

3 kommenttia

  1. Kiitos, Olli, että viitsit kysellä – perinteet kunniaan! Todella kiinnostavaa lukea muiden listauksia ja näkemyksiä, olla kateellinen niistä (kärkifilmeistä), joita ei itse ole vielä nähnyt (Amour) ja ihmetellä niitä (kärkifilmejä), joissa ei nähnyt mitään laatua ihmeellisempää (Pappi, lukkari – mikä saattoi johtua siitä, että olin äskettäin katsonut BBC-tv-sarjaklassikon – huomasitteko muuten, miten samanlaista kuvamaailmaa yritettiin luoda väkinäisesti myös Call Girliin, jossa oli kuvaajana myös Hoyte van Hoytema?). Selityksenä sekoiluihini, että vuosiluku osuudessani piti olla 2012, tietysti, ”onnellisten elokuvien vuotena”. Ja vielä: joku päivä äänestyksen jälkeen näin Piin elämän ja se tuli lehdessäni julkaistavan listani 4eloseksi ja muut putosivat pykälän verran alaspäin. Pöyryn Monadi-sivuilla on hänen kiehtova Worst of 2012 -listansa. Hän ei pitänyt Humisevasta harjusta, joten oli kiva, että se löytyi täällä äänestetyissä parhaissakin. Sulopuiston kanssa löytyi yhteinen sävel kolmen filmin kanssa (Humiseva harju oli minun listallani hiukan vitoskärjen alapuolella.) Se toi joulumielen! Hyvää joulua saman- ja erimielisille. Mutta ihan vakavasti, do we really have to talk about Kevin?~(;^)~

  2. Uups nro 247: Korjauksen korjaus: Ollin listalla ei ollutkaan Humisevaa, vaan Janne Sundqvistin – hyvä Janne! Sen sijaan Sulopuiston listalla oli Cosmopolis, joka oli minullakin kymmenen parhaan listalla.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *