Pieni Sopranos-muistelo

James Gandolfini, Brian Torres,  AndresUseche / CC BY-ND 2.0

Sopranos oli ensimmäinen tv-sarja, jonka tunsin omakseni ja jonka katsoin kokonaan alusta loppuun. Sarja, jolla oli väliä, joka ei ollut pelkkää Ihmemiehen tai Ritari Ässän kaltaista huvitusta – enkä tarkoita vähätellä niiden merkitystä pikku-Ollille. Kyse ei ole siitä, että aiemmat sarjat olisivat olleet huonompia tai liian suurelle yleisölle suunnattuja, vaan yksinkertaisesti ajoituksesta.

Näin pienenä pätkiä Dallasin ja Dynastian tapahtumista, mutta olin aivan liian nuori seuratakseni niitä säännöllisesti. JR:n ampuminen jäi tapahtumahorisontin taakse piiloon.

Twin Peaksin ensimmäinen esityskerta Suomen televisiossa meni samoin sivu suun, vaikka kakkoskierrokselle ehdin jo mukaan. Erona oli, että silloin kaikki tiesivät tarinan jäävän kahteen tuotantokauteen eikä lisää ole tulossa.

Salaisia kansioita seurasin innolla ensimmäisestä jaksosta asti, mutta se oli ehtinyt pyöriä Yhdysvalloissa jo pitkään ja jossain vaiheessa väsähdin. Siinä oli paljon potentiaalia, muttei kuitenkaan pystynyt lunastamaan lupauksiaan.

Toisin kuin Sopranos.

Kun ensimmäinen jakso näytettiin Nelosella syksyllä 1999, asuin solussa Jyväskylän Kortepohjan ylioppilaskylässä. Se oli ensimmäinen kerta, kun pystyin katsomaan kaapeli-tv:tä ja siten Nelosta. Tosin pitää tunnustaa, että tässä kohdin muistini on hämärä: eikö Nelonen tosiaan näkynyt Joensuussa antenniverkossa vielä 1999? Ja alkoiko sarjan esittäminen 1999 vai sittenkin 2000? En osaa googlata vastauksia.

Lehtijuttujen takia tiesin, että uutuussarja oli Amerikassa kova juttu ja ehdottomasti seuraamisen arvoinen. (Muistatteko, kun tieto siisteistä uutuuksista löytyi painetuista aviiseista?) Luulen, että ensimmäiset jaksot eivät tehneet kovin suurta vaikutusta, mutta jatkoin katsomista, koska fuksilla on aikaa ja sitä paitsi kaikki siistit jätkät halusivat tykätä Sopranosista.

Pine Barrens on varmaan ensimmäinen jakso, jonka muistan selvästi. Sitä olivat edeltäneet Employee of the Month ja Big Pussyn kuolemasta muistuttava koristekala. Oli selvää, että Sopranos oli sarjana erityinen.

Se oli väkivaltainen, jännittävä ja pelottava. Se oli hauska ja kiihottava. Eikä se ollut pelkkää juonta, vaan henkilöhahmot ja näyttelijät – jumaliste miten hienot näyttelijät! – tekivät siitä kiinnostavan. Välillä rekisteri heilasti reilusti art house -elokuvan puolelle, eikä se haitannut. Matt Zoller Seitz on kirjoittanut kauniisti siitä, miksi juuri monipuolisuus teki Sopranosista maailman parhaan tv-sarjan.

Luulisin, että Sopranos-intoilu kavereiden oli saavuttanut tässä vaiheessa jonkinlaisen huipun. Aamutakki, spekulaatiot Tonyn tuhinan äänittämisestä (oliko sille oma nappimikki?), kermavaahto suoraan pullosta ja toisesta maailmansodasta kertovat dokkarit, joita hän katsoi turhautuneena. Viikon kestävä sietämätön jännitys ennen seuraavan jakson esittämistä. Halusimme tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Kuudennen kauden alkupuolella Tony ja sitä myöten myös koko sarja tuntui jumiutuvan tahmeaan unimaailmaan. Oliko David Chase kirjoittanut itsensä umpikujaan? Mutta missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että jättäisin katsomisen kesken. Ei Tony Sopranoa hylätä tienposkeen näin pitkän matkan loppupuolella. Oli kuitenkin jo tiedossa, että tämä olisi viimeinen tuotantokausi, jonka jälkeen Sopranosia ei enää tehtäisi lisää.

Ja se viimeinen jakso. Esa ja Iikka asuivat jo eri kaupungeissa, mutta he tulivat kylään ihan vain Sopranosia varten. Teippasimme asunnon ikkunat kiinni jätesäkeillä ja napsautin videotykin päälle.

Jumalauta sentään. Minäkin olin aivan varma, että lähetykseen oli tullut katko ja viimeiset sekunnit jäivät näkemättä.

Siinä se sitten oli. Olin nähnyt jokaisen jakson ja hankkinut dvd-boksit melkein sitä mukaa kuin ne ilmestyivät. Olin paikalla, kun kaikki alkoi ja kun kaikki päättyi.

Sopranos oli minun sarjani. Näin Wiren ensimmäisen tuotantokauden SubTV:ltä, mutta sitä seuraavat vasta vuosia myöhemmin dvdltä (hei, viides kausi on vieläkin katsomatta). Deadwood, Breaking Bad, Mad Men, Game of Thrones… kaikki katsomatta. Ei siksi, että olettaisin niiden olevan kehnoja, mutta kun en aloittanut ajoissa, en ole ehtinyt hypätä kyytiin enää myöhemmin.

Toisin kuin Sopranos.

Eikä lisää enää tule, sillä James Gandolfini on kuollut.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.