Twin Peaks sai selkeän voiton kyselyssä vuoden 2017 parhaista tv-sarjoista.
Järjestin tänä vuonna toista kertaa Ollin elokuvakyselyn seuraksi vastaavanlaisen kyselyn tv-sarjoista. Paras-sanan määritelmä jätettiin tarkoituksella avoimeksi. Muuten raja vedettiin Suomessa laillisesti katsottavissa oleviin uusiin/uudehkoihin sarjakausiin, jotka pyörivät tv:ssä/striimauspalveluissa/tulivat tallenteelle ensimmäistä kertaa vuonna 2017. Ideana oli siis listata uusia/uudehkoja sarjoja, jotka pystyy haalimaan katsottavaksi laillisesti ja matalalla kynnyksellä.
Sarjoja sai listata viisi kappaletta ja bonuskenttään sai laittaa minkä tahansa vaikutuksen tehneen sarjan
– JP Jokinen
7 mainintaa
- Twin Peaks
4 mainintaa
-
- Better Things
- Rick&Morty
3 mainintaa
-
- American Gods
-
- Better Call Saul
-
- Legion
-
- Master of None
- Mindhunter
2 mainintaa
- Bo-Jack Horseman
- The Expanse
- Handmaid’s Tale
- Leftovers
- Rectify
- The Good Place
1 maininta
-
- 13 Reasons Why
-
- Big Little Lies
-
- Broad City
-
- Crazy Ex-Girlfriend
-
- Dark
-
- Dear White People
-
- Game of Thrones
-
- Glow
-
- Halt and Catch Fire
-
- Hassel
-
- Minkä taakseen jättää
-
- Mr. Robot
-
- National Treasure
-
- One Day At a Time
-
- Piikkejä paratiisissa
-
- Punisher
-
- Sairaan kaunis elämä
-
- SKAM
-
- Southcliffe
-
- Stranger Things
-
- The Crown
-
- The Deuce
-
- The Young Pope
- Yes No Maybe
Yksittäiset äänet ja perustelut:
Hannu Björkbacka
Kommentti televisiovuodesta: En katsonut kovin paljon, etenkään sarjoja.
SKAM – Koska se on paras, eikä mikään 2017 tv-sarjalista ole nimensä arvoinen ilman sitä.
Sairaan kaunis elämä kausi 2 (Polseres Vermelles) – Koska olen tunteellinen hupsu.
Piikkejä paratiisissa (800 words) – Perusidea on höpsö – kolumnin kirjoittaminen – mutta perhesarjana täydellinen.
Dark – Omaperäinen, hyvä tunnelma, jää tosin kiertämään kehää (!)
Minkä taakseen jättää (Unforgotten) – Kolmiosiainen brittirikossarja, normisarjojen aatelia, viitseliäs toteutus, uskomattomat näyttelijät: Tom Courtenay, Gemma Jones, Bernard Hill, Ruth Sheen
Mikko Hynynen
Kommentti televisiovuodesta: Harmittaa että ei ole ehtinyt tänä vuonna katsomaan sarjoja niin paljon kuin aikaisempina vuosina. Mutta ne muutamat sarjat mitä on ehtinyt katsoa ovat olleet timanttisen kovia.
Better Call Saul – Loistavat hahmot, jännitteitä, kinkkisiä ja tragikoomisia tilanteita. Katsojalle heitellään moraalisia kierrepalloja hyvällä rytmityksellä.
Legion – Supersankarointi maistuu aina allekirjoittaneelle, mutta tässä on jotain muutakin kuin supervoimia ja sankareita. Psykologista draamaa, joka laittaa katsojan todella vaativan katselukokemuksen eteen.
Mr. Robot – Sam Esmail pensselöi sopivan synkkää kuvaa modernin maailman pahuuden akseleista.
BONUS
Transparent – Löysin vasta tänä vuonna tämän mainion draamasarjan (kaksi kautta ehtinyt katsella). Pheffermanin perheen arki on erittäin mielenkiintoista katseltavaa.
Paavo
Kommentti televisiovuodesta: Enemmän kiinnostavia sarjoja kuin ehtii katsoa.
Twin Peaks – Koska ainoastaan homekorvat ottavat tämän elokuvalistoilleen ja onhan tämä täysin jotain muuta kuin tv:ssä ollaan totuttu näkemään. Siis ei hemmetti.
Rick&Morty – Tyhmästä fanikunnasta ja kontekstista poistetuista t-paitalausahduksista huolimatta älykkäintä ja hauskinta scifiä juuri nyt.
BoJack Horseman – Taas yksi kausi, joka osaa kertoa jotain oleellista ihmisyydestä, ja siitä, miten hankalasti rikki erilaiset ihmiset saattavat olla. Tämän kauden ovelin veto oli nokkela muistojen ja ajan käsittely.
GLOW – Parhaiten hyödynnettyä kasariestetiikkaa ja huumoria. Aika moni yritti.
Broad City –Broad City nyt vain on paras.
BONUS
Curb Your Enthusiasm – Uusi kausi ei ihan päässyt vanhojen tasolle. Mutta oli se silti mukavaa saada takaisin. Ja huonoimmillaankin tämä on, pretty, pretty, pretty good.
JP Jokinen
Kommentti televisiovuodesta: Oma lista tuli koostettua melkein täysin sattumanvaraisesti 15 parhaan sarjan kärjestä, joten katsottavasta ei ole pulaa. Listalla olisi yhtä hyvin voinut olla mukana mm. Legion, Master of None, Glow, Handmaid’s Tale tai American Vandal. Mukavasti yhä useammat sarjat saapuvat melkein reaaliajassa Suomeenkin. Kolikon kääntöpuolella sitten jotkut sarjat jäävät ikuisesti katveeseen, kun fyysiset julkaisut ovat vähentyneet.
The Good Place – Viime vuoden bonus-sarjani ilmestyi Netflixiinkin katsottavaksi. Näin kirjoitin siitä: “Jenkki-Officen ja Parks&Recreationin luojan Greg Danielsin uusi sarja on aika saavutus. Tietynlaiseen tuonpuoleiseen sijoittuva sarja onnistuu kääntämään täysin abstraktit konseptit viihteeksi ja käsittelemään moraalisia ongelmia siinä ohessa.”
Twin Peaks
Better Things
Rick&Morty
One Day At a Time
Samppa K
Kommentti televisiovuodesta: Jotain nykytarjonnan laajuudesta kertoo, että vuoteen mahtui 45 kokonaan katsottua tuotantokautta, mutta paljon kiinnostavaa jäi odottelemaan sopivaa aloitushetkeä tai pysyi vielä saavuttamattomissa striimauspalveluvalinnasta johtuen. Laatutasokin oli keskimäärin varsin korkea, joten kovin montaa aloitettua ei joutunut keskeyttämään.
Better Call Saul – Eipä olisi uskonut, että Breaking Badin kepulihahmosta tehdään tällainen sarja. Kiirehtimätön kerronta, tyylitietoisuus ja taustalla vellova suuri surumielisyys nostivat sarjan yhdeksi viime vuosien parhaista. Hyvät tarkoitukset eivät pyhitä kohtaloa.
Rectify – Hitaan draaman merkkitapaus sai ansaitsemansa lopun. Näitä hahmoja jää kaipaamaan.
The Young Pope – Se on jo itsessään hienoa, että isolla rahalla tehdään jotain näinkin paljon tyypillisestä tv-kerronnasta poikkeavaa (vieläpä ilman, että sarjan nimenä on Twin Peaks). Sorrentinon elokuvista tuttu kädenjälki näkyy vahvana. Vatikaanin outo oma maailmansa kuvataan kiehtovasti, Jude Law yllätyskonservatiivisena ja vähän kusipäänäkin paavina on mainio.
National Treasure – Vaikka sarja oli napannut inspiraationsa muutaman vuoden takaisista tapahtumista, loppuvuoden paljastukset tekivät tästä kylmäävän ajankohtaisen. Robbie Coltrane teki keskushahmosta karismaattisen ja miellyttävän, juuri sellaisen julkisuuden suosikin, josta ei haluaisi uskoa pahaa. Hienot musiikit Cristobal Tapia de Veeriltä.
The Expanse – Uusi Star Trek oli luultavasti vuoden suurin pettymys, mutta onneksi Expansen toinen kausi enemmänkin kuin paikkasi tilanteen. Kovaa scifisoppaa laadukkailla aineksilla.
BONUS
Legion – Olisi voinut yhtä hyvin olla viiden parhaankin joukossa. Osoitti, että rohkealla lähestymiskulmalla supersankarigenreen voidaan yhä tuoda uusia ja täysin muista poikkeavia elementtejä. Ja miksikö ei ole Twin Peaksia listoilla? En ole ehtinyt vielä kauden loppuu, joten eihän moinen olisi lainkaan soveliasta.
V. S. Luoma-aho
Twin Peaks – Tuskin kaipaa perusteluja. Television valtavirran kentällä voinee sanoa Lynchin olevan ainoa, jolla on yleisestä poikkeava näkemys nimenomaan audiovisuaalisessa mielessä, vaikka tässä vaiheessa historiaa Lynch onkin jo itsensä doppelgänger. Ei lähtenyt liikaa retroilemaan Twin Peaksin idylliä, vaan lähinnä metailee odotuksilla. Ei toimi aina, mutta silloin kun toimii, on ainutlaatuista. Kasijakso on minunkin makuuni parasta televisiota ikinä.
Mindhunter – Mukavan kuivakka epookkiproseduuri, joka käytännössä tutkailee siirtymää motiivien selkeästä ajasta ”motivoimattomaan postmoderniin”, sarjamurhaajaprofiloinnin keinoin. Alkaa hitaasti, kehittyy räiskähtelemättä mutta varmasti. Zodiac: The Series, tavallaan. Cameron Brittonin Ed Kemper on mahtava.
Handmaid’s Tale – Dystopia yli 30 vuoden takaa resonoinee Trumplandiassa vielä vähän ärjymmin kuin kotisohvalla. Kaikin puolin tömäkästi toteutettu prestiisi.
Legion – Fiilikseltään poikkeava Marvel-sarja on ajoittain lähes oikeasti häiritsevä ja pesee Netflixin vastaavat. Aubrey Plaza käy tyhjentämässä pajatson vuoden parhaassa tanssikohtauksessa.
American Gods – Tyylittely Neil Gaimanin ysäripostmodernissa jumalpantheonesoteriassa istuu makuuni ohi monen tukevamman ja ns. paremman mutta ”realistisemman” sarjan, vaikka sisällöllisesti AG on aika höttöä. Tuntui vähän trailerilta, tuleva kakkoskausi osoittanee onko sarjasta muuhunkin.
BONUS
Rick & Morty – Harmonin & Roilandin steroidianimaatio tuntuu jatkuvasti vain paranevan jatkuvasti ja väittäisin, että vuoden 2017 kolmoskausi on se varsinainen mansikkapaikka. Archer on edelleen kaikista kovin luu animaatiorintamalla, mutta vertailu on epäreilu; 8 kautta vs. 3 kautta. Rick & Mortyn fanikunta on internetpeelojen tyyssija ja meemi jo itsessään, mutta ei anneta sen häiritä.
Joonas
Game of Thrones – Game of Thrones ei petä!
Punisher – Vähän laahaava, mutta huippukohdat + Bernthal tarpeeksi hyviä.
Stranger Things – Hyvin kirjoitettu, hyvin näytelty, hyvin tuotettu
Miikka Mononen
Kommentti televisiovuodesta: Olen katsonut häpeällisen paljon televisiosarjoja tänä vuonna. Hävettävämpää on, että harva niistä on ollut hyvä. Prestiisitelevisio kärjistyy nopeasti pisteeseen jossa jatkuvasti suolletaan ihan hyvää kamaa ulos, mikä alkaa näyttäytyä silmissäni harmaana massana vaikka laadussa ei olisi moittimista. Vain poikkeuksellisemmat toteutukset herättävät oikeaa mielenkiintoa. Tämän huomaa listaamissani sarjoissa.
Kunniamaininnat:
Twin Peaks: The Return ei ole listattuna koska olen katsonut sitä jakson kahdessa-kolmessa viikossa. Säästellen. Se olisi varmasti listan kärkeä jos olisin saanut sen katsottua loppuun asti.
Better Thingsin 2. kausi on ensimmäistä parempi, ja vaikka tarinoiden mittakaava on selkeästi pienempi, sarjan ilmaisullinen kunnianhimo kasvaa. Finaalin lopetus on huti, mutta siihen mennessä tämä on ihastuttavan tunteellinen kuvaus äitiyden ja naiseuden välisistä konflikteista.
Stranger Thingsin 2. kausi nostaa sarjan retrorunkkauksen suosta, antaen kaikille hahmoille enemmän tekemistä jonka myötä heidän persoonansa pääsevät näkymään vahvemmin katsojalle. Täysin mitäänsanomattomasta Stevestä tulee koko sarjan paras hahmo! Valitettavasti kaiken pohjana oleva juonikuvio on yhä ykköskauden tasoista nostalgiatorttua, mutta ehkä 3. kaudella näiden hyvien hahmojen päälle osataan jo rakentaa hyvä tarinakin.
Girlbossin 1. ja ainoaksi jäävä kausi on puolivälistä lähtien oikein mainio kuvaus rikkinäisten ihmisten yrityksistä elää keskenään, jotka johtavat väistämättä epäonnistumisiin. Kaksi viimeistä jaksoa ovat sydäntäsärkevän erinomaisia, teräviä ja musiikkirakenteensa ansiosta viihdyttäviä.
Legion – Legion on kaikkien aikojen parhaita TV-sarjoja, taideinstallaatioita, kokonaisuuksia, ihan mitä vaan. Vuoden vetävin paketti on nerokkaan budjetoinnin tulos. Legion kierrättää materiaaliaan jatkuvasti ja sitä vain rakastaa ja rakastaa jakso jaksolta enemmän. Ainoa miinus siitä, että kauden lopetus petraa jatkoa eikä täten toimi yhtä kohesiivisena kokonaisuutena kuin siihen asti on annettu ymmärtää.
The Good Place – Sitcom-formaatti kypsyy vihdoin 2010-luvulle tavattoman hauskan, ovelan sarjan parissa, joka heittää vanhentuneen rakenteen romukoppaan korvaten sen ihan aidosti jatkuvalla juonella ja hahmojen kehittämisellä.
American Gods – Hannibal on mestariteos, ja tekijämies Fullerin adaptaatio Neil Gaimanin fantsumatskusta noudattaa lähes samaa linjaa. Lievästi röpelöisen tarinansa ansiosta samalle tasolle ei päästä, mutta American Gods on – silloin kun se sitä tekee – puhtaan visuaalisen tarinankerrontansa osalta television kiistämätöntä huippua.
Master of None – Master of Nonen 2. kausi on niin hyvä että se vihastuttaa minua. Miten jokin sarja voi olla näin lämmin, tarkkanäköinen ja humanistinen olematta samalla ärsyttävä tai tylsä? Legionin ja todennäköisesti Twin Peaks: The Returnin ohella vuoden TV-mestariteos.
13 Reasons Why – 13 Reasons Why on hyvin vaikea sarja. Sitä ei ole suunnattu yleisölle, jolle Netflix sitä tuputtaa. Se ei missään nimessä sovellu teineille. Mielenterveysongelmista kärsivänä en tiedä soveltuuko se välttämättä itsellenikään. Sen katsomiseen ilman merkittäviä haittavaikutuksia vaaditaan erittäin mediakriittistä silmää ja kykyä analysoida omaa sisäistä maailmaansa aktiivisesti. Kun tähän kykenee, 13 Reasons Why tarjoaa mitä syvintä analyysiä masennuksen eritasoisista ilmentymistä, minäkuvan vaikutuksesta todellisuudentajuun, suostumuksesta ja sitä ymmärtämättömien kuvasta konseptista ja vaikka mitä muuta. Kukaan ei ole täysin, edes hetkellisesti, symppis, ja on mieletön saavutus että 13 jaksoon saadaan kirjoitettua näin hyvin 20 monipuolista hahmoa. Malliesimerkki myös sarjasta joka jää erittäin tietoisesti kesken ilman, että se pohjustaisi yhtään mitään jatkoa itselleen.
BONUS
The Sinner – The Sinner on Todd Solondtzin ja David Fincherin tuotantojen epäpyhä risteymä, joka ensimmäisten kolmen jakson ajan toimii enemmän masentavana keskiluokkaisen americanan kuvauksena kuin motiivimysteerinä. Jälkimmäisenä se on myös välillä hyvä, mutta suurimman hyötynsä se saa lähes jatkuvasti painostavasta ilmapiiristä. Jessica Bielin ahdistuksen tuntee kerran tai pari joka jaksossa hyvin kouriintuntuvasti. Helppoja ratkaisuja myös vältellään kiitettävästi.
Mikko Pihkoluoma
Kommentti televisiovuodesta: Katon liian vähän täyttämään näitä listoja.
Twin Peaks – Alkuperäisessä sarjassa Lynchin näyttelijätyö ei tuntunut aina yhtä hauskalta, mutta vanheneminen on lisännyt kuulolaite-vitsien toimivuutta. Itse asiassa koko uuden kauden kantavaksi voimaksi muodostui vanheneminen ja kuoleman läsnäolo. Harry Dean Stanton kuoli pian sarjan loputtua, (alkuperäisessä Jean Renaultia esittänyt) Michael Parks ja Miguel Ferrer kuolivat ennen sarjan alettua ja mm. Bowien kuolemaan viitataan suoraan uudessa sarjassa. Frank Silva, Jack Nance, Don S. Davis – listaa voisi jatkaa surullisen pitkään.
Pelkästään kahdeksas jakso on parasta mitä Yhdysvaltain televisiosta on koskaan tullut. Kokonaisuutena uusi kausi ei nouse alkuperäisen tasolle, mutta se on silti parasta televisiota koko 2010-luvulla.
Master of None – Allora
Yes No Maybe – Laiskaa ja sekavaa feminismin kritiikkiä lukuunottamatta paras osoitus tanskalaisten osaamisesta (kritiikkikin, ah niin tanskalaista).
Better Things
Hassel
Juha Sipilä
Handmaid’s Tale – Ajatuksia herättävä, ajankohtainen ja vähän shokeeravakin. Vuoden paras.
Rectify, kausi 4 – Erinomainen lopetus upealle sarjalle. Kerrankin osasivat lopettaa ajoissa.
The Deuce – David Simonia niin perinteisimmillään. Aika näyttää mihin jatko vie.
Big Little Lies – Alku muistutti enemmän Täydellisiä naisia kuin laatusarjaa, mutta sellainen sieltä lopulta kuoriutui. Erinomainen minisarja.
Southcliffe – Pakollinen brittisarja mukaan.
Ville Seppälä
Kommentti televisiovuodesta: Parasta taas kerran.
Twin Peaks – Hieno taideteos ja television merkkipaalu. Lynch tietää miten katsojan olon saa sekä epämukavaksi että haltioituneeksi. Twin Peaksin mytologia on vertaansa vailla. Sisältää toki paljon pitkäveteisiäkin hahmoja ja kohtauksia, rapatessa roiskuu.
The Leftovers – The Leftovers luisui ekan kauden jälkeen yhteiskunnallisen mullistuksen kuvaamisesta hahmovetoisemmaksi draamaksi. Suurien linjojen jääminen lievästi taustalle harmittaa, mielikuvituksen kutkuttelu sillä ”mistä kaikessa on kyse ja miten maailma siihen reagoi” on sarjassa parasta, mutta The Leftovers osaa silti kaiken mitä tekee.
Rick&Morty – Tämän hetken hauskin komediasarja? Äärimmäisen popkulttuuritietoinen ja sanavalmis. Vie komediasarjoja genrenä eteenpäin harva se jakso. Dan Harmon on nero.
Better Things – Tämän hetken elämänmakuisin draamakomediasarja? En ole kolmen tytön yksinhuoltajaäiti LA:sta, mutta siltä tuntuu. Kursailematonta menoa, hienoa näyttelyä. Ykköskaudesta jäädään.
The Crown – Tämän hetken yleissivistävin draamasarja? Hyviä draamankaaria joka jaksossa, laadukasta tuotantoa joka aspektista. Hahmot tuntuvat ihmisiltä eivätkä historiallisten kulissien patsailta. Rahaa taitaa palaa järkyttävästi, mutta eiköhän tästä saadaan nauttia ainakin siihen asti että juoni ottaa nykyajan kiinni.
Olli
Master of None – Voiko olla henkilökohtaisempaa ja vapaamuotoisempaa ja silti niin hauskaa?
Better Call Saul – Breaking Badista luulis olevan vaikea parantaa, mutta parempi se on silti.
Rick&Morty – Paras animaatiosarja, paskimmat fanit.
The Expanse – Jess, skifikin voi olla coolia JA semirealistista taas?
Mindhunter – Voiko ankea virkamies -lähestymistapakin toimia sarjamurhaajajutussa? Ilmeisesti joo!
Bonus – The Ranch
Gaius Turunen
Kommentti televisiovuodesta: Katsomistahtini oli samantapainen kuin viime vuonna (noin 25 sarjaa tai tämänvuotista kautta), mutta välillä ylikuormitusta ja joidenkin tärkeiden juonisäikeiden unohtelua esiintyi kuin Lady Dynamiten Maria Bamfordilla väsyneimmillään. Edelleen kuitenkin monia miltei pelottavan hyvätasoisia, sisään käpertymään houkuttavia sarjoja tänäkin vuonna. Bubbling under -paikoilla ovat Lady Dynamite, Handmaid’s Tale, Bojack Horseman, Master of None ja Fargo.
Twin Peaks – Ero kakkospaikan ja tämän välillä tuntuu isolta. Tämä oli sarjoista ainoa, joka tuntui Todella Isolta Tapaukselta, jossa riittää tulkintakulmia ja jossa tuntui kuin median ja kertomusten väliset rajat olisi pirstottu täysin. Turtuneessa ja kylläisessä mediaympäristössä Twin Peaksin olikin tehtävä niin paljon enemmän, jotta sen vaikutus tuntuisi samalta kuin Peaks 1990-luvun alussa. Isolla porukalla katsottu finaali ja sen aikaansaama röyhkeä hämmennys pysynee mielessäni pitkän aikaa.
Leftovers – Ainoa, joka veti jotenkin vertoja Twin Peaksin järistyksille. Carrie Coon oli vuoden Tärkeimpiä Näyttelijöitä ja teki tässä liikuttavimman roolinsa. Ennalta-arvaamaton huumori sekoittui synkkyyteen tällä kaudella vielä paremmin kuin aiemmin ja sarjafinaali oli one for all times.
Crazy Ex-Girlfriend – On niitä mielenterveyskomedioita. Ja sitten on Crazy Ex-Girlfriend, joka olisi varmaan television synkin sarja, ellei se olisi myös usein niin hauska. Showrunnerit Rachel Bloom ja Aline Brosh McKenna polttavat ja kiertävät perinteiset juonikaavat ja ovat meitä usein muutaman askeleen edellä. Bloom on aivan Carrie Coonin rinnalla vuoden parhaita leadeja harkittaessa.
Halt and Catch Fire – HCF:n kehittyminen draamojen parhaimmistoon heikon ykköskauden jälkeen oli mitä mahtavinta. Tässä oli usein mukana pahaenteinen aavistus jostain Todella Huonosta Tulevasta Tapahtumasta, vaikkei pelattukaan ihmishengillä tai alamaailmassa. Tämä siksi, koska sarja rakensi ihmissuhteensa ja niiden väliset haavoittuvaisuudet huolella. Tietokoneiden vallankumous tapahtui siinä sivussa.
Alias Grace – Hienosti rakennettu anti-murhamysteeri. Handmaid’s Talea hienovaraisempi, mutta molemmat erittäin katsomisen arvoisia.
BONUS
The Americans – Tämä ei ollut sarjaa aivan vahvimmillaan, koska se tuntui puolikkaalta viimeisestä kolmanneksesta, jonka kuudes ja viimeinen kausi täydentänee. Kuitenkin Americansin kohdalla on usein mainittu käsite ”slow burn”, joka tekee sarjasta verkkaisimmillaankin mahtavaa katsottavaa. Kylmä sota lähenee loppuaan, Gorbatsov on jonkin ajan päästä vallassa ja kahden neuvostoliittolaisen sleeper-agentin kokema psykologinen paine on suurimmillaan. Hidastelu ennen loppua puolsi siis paikkaansa.
Anton Vanha-Majamaa
Twin Peaks – Tällaista televisiota ei ole ennen nähty eikä tulla toiste näkemään. Ainutlaatuinen 18 tunnin mittainen teos, joka ei olisi ollut mahdollinen ilman TP:n valtavaksi paisuneen kulttimaineen ja peak tv:hen syydetyn resurssimeren yhteentörmäystä.
Better Things – Toisella tuotantokaudellaan Pamela Adlonin luoma komediasarja nousee korkeimpaan kuninkuus- tai kuningattaruusluokkaan. Adlonin itse ohjaama kausi on kokoelma siivuja kalifornialaisen yh-äidin elämästä, johon ei voi ihan suorilta samastua, mutta josta tunnistaa vähän liikaakin. Siivut ovat kauniita, rikkonaisia ja täynnä elämää. Popmusiikkia niissä käytetään paremmin kuin missään. Sarjan luoja ja päätähti on vittuuntuneena ja vittumaisena mutsina niin hyvä, että fantasioin saavani häneltä huudot lopun ikääni.
BoJack Horseman
Dear White People
American Gods