Suomalaiset leffablogaajat osoittivat harvinaislaatuista solidaarisuutta vuoden 2018 parasta elokuvaa valitessaan. Ykkössijan vei äänivyöryllä Paul Thomas Andersonin Phantom Thread. Yhdeksättä kertaa järjestettyyn kyselyyn osallistui tänä vuonna 14 bloggaajaa.

Kysymys oli muotoiltu, tällä kertaa striimaus huomioiden, seuraavanlaisesti:

Toivomme, että kertoisitte mielestänne viisi (5) merkittävintä tai mieleenpainuneinta elokuvaa vuodelta 2018.
Parhaus-kriteerin jätämme tarkoituksella melko löyhäksi, koska Sight & Soudinkin tyypit teki niin. Vuodella 2018 tarkoitamme elokuvia, jotka on ollut mahdollista nähdä Suomessa tämän vuoden mittaan. Siihen kelpaavat siis teatteriesitykset, erikoiset one-offit ja festarinäytökset, kunhan vain kuka tahansa on voinut edes teoriassa päästä katsomaan rainan. Ja koska olemme streaming motherfuckers, meille kelpaavat myös Netflixissä/MUBIssa/muussa Suomessa näkyvässä (S)VOD-palvelussa enskarin saaneet jutut.
Perustelut olisivat hirmu kivoja. Elokuvien järjestyksellä ei ole väliä, sillä jokaisesta maininnasta tulee yksi piste.

Lisäksi kysyttiin bonusleffaa, jonka valintakriteerit olivat vielä löyhemmät. Niiden listaus julkaistaan myöhemmin.

Näin äänet jakautuivat:

7 mainintaa:

  • Phantom Thread

4 mainintaa:

  • Call Me By Your Name
  • First Reformed

3 mainintaa:

  • Cold War
  • Hereditary
  • Roma
  • The Florida Project

2 mainintaa:

  • First Man
  • Happy As Lazzaro
  • Lady Bird
  • Mandy
  • Minding the Gap
  • The Ballad of Buster Scruggs
  • The Post
  • Touch Me Not
  • You Were Never Really Here

1 maininta:

  • A Ghost Story
  • A Season in France
  • Anna’s War
  • BlacKkKlansman
  • Donbass
  • Halloween
  • Hölmö Nuori Sydän
  • Iloisia aikoja, mielensäpahoittaja
  • Leave No Trace
  • Lucky
  • Madeline’s Madeline
  • Mission: Impossible – Fallout
  • Shoplifters
  • Spider-Man: Into the Spider-Verse
  • Suojelijat
  • Synkin hetki
  • The Load
  • The Other Side of the Wind
  • The Rider
  • The Shape of Water
  • The Venerable W.
  • The Wild Pear Tree
  • Tully
  • Yrittäjä
  • Zama

Äänet ja perustelut löytyvät alta.

Antti Alanen

The Post – Spielberg parhaassa iskussaan. Tarina vapaan laatumedian merkityksestä ja siitä mitä on olla ainoa nainen vain miehistä koostuvassa johtokunnassa.

A Season in France – Sodankylässä vieraillut Haroun on nykyelokuvan suurimpia mestareita. Ihmisarvon säteily on voimakas tarinassa turvattomasta turvapaikananojasta.

The Venerable W. – Sodankylässä vieraillut Schroeder rakentaa uuden median pohjattomista kuvamassoista ammentaen hirmuisen kollaasin rohingyojen kansanmurhasta Myanmarissa.

Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja – Huumori on monitahoista tarinassa menneisyyden miehestä, joka alussa veistää ruumisarkkua itselleen ja lopussa kehtoa lapsenlapsenlapselleen.

BlacKkKlansman – Spike Lee parhaimmillaan. Rohkea satiiri vetää vertoja Ernst Lubitschille (Ollako vai eikö olla).

Samppa K

Jälkikäteen tarkasteltuna 2018 oli tasokas elokuvavuosi, sillä viiden parhaan poimiminen osoittautui yllättävän hankalaksi.

The Shape of Water – Del Toron elokuvista puuttuu usein se jokin pikkuinen, vielä seuraavalle tasolle nostava loppusilaus. Tästä ei puuttunut. Parhaan elokuvan Oscar creature featurelle, sekin on melkoinen saavutus.

The Florida Project – Värikylläisen energian alla piilee kaunistelematon köyhyyskuvaus. Lapsi tekee parhaansa löytääkseen paikkansa olosuhteista huolimatta.

Call Me By Your Name – Kesä ja sen loppu. Guadagninolta taas iso annos kesälomailullista raukeutta.

Roma – Kaunista elokuvaa, pienen ihmisen suuri elämä keskellä ulkoisia mullistuksia.

First Man – Suuren saavutuksen sijaan kyse onkin lukuisista menetyksistä, rauhaa joudutaan hakemaan aina Rauhallisuuden merestä asti. Lentolaitteiden räminä ja tärinä vie hienosti keskelle tapahtumia.

Waltsu

Call Me By Your Name – Kaunis elokuva, joka onnistuu laineilevalla tunnelmallaan hivuttautumaan katsojan sydämeen, jotta voi sitten murskata sen sisältäpäin.

Phantom Thread – Klaustrofobinen, vahva, vaikuttava. Paul Thomas Anderson osaa heilutella katsojaa mennen tullen sormenpäissään.

Cold War – Puhuu volyymeja hiljaisuudellaan, tekee monumentaalisuutta yksinkertaisuudellaan ja maalaa kaunista kuvaa värittömyydellään.

The Florida Project – Erikoinen, visuaalisuudellaan pysäyttävä elokuva.

Tully – Ovelalla tavalla nerokas. Luulet katsovasi tietynlaista kertomusta tavallisen nuoren perheen ruuhkavuosista, mutta elokuva rakentuukin häiritseväksi psykologiseksi prismaksi paljastaakseen Charlize Theronin vavahduttavasti tulkitsemasta naisesta kaikki sisuskalut auki.

Kari Naskinen

Cold War – Pääkuvaaja Lukasz Zalin jälki on elokuvavuoden kohokohta. Kapealla kuvasuhteella (melkein neliömäinen 1,37:1) rajatut kuvat ovat surullisista sisällöistään huolimatta kauniita. Pysäytyskuvista voisi tehdä muutaman sadan kuvan taidenäyttelyn. Hillittyjen kuvien vastapainoksi on loistavan vauhdikasta kuvausta kansantanssiryhmän harjoituksista ja esityksistä.

The Post – Elokuvassa käsitellään myös toimittajien ja poliitikkojen suhdetta. Voiko toimittajan ja poliitikon suhde johtaa korruptiiviseen asetelmaan? Aina ei kysymys ole edes taloudellisista asioista, vaan siitä, että koska ollaan samaa jengiä, niin ollaan sitten, pelataan vaikka golfia yhdessä. Eikä pelikaveria ole fiksua saattaa nalkkiin. Korppi ei korpin silmää noki.

Lucky – Kaunis elokuva ja hieno muistomerkki Harry Dean Stantonille. Kuin muisto menneiltä ajoilta. Niiltä paremmilta. Ketään ei lyödä turpaan, pari kertaa sentään kiroillaan. Tällaisia rauhallisesti eteneviä, kiinteällä jalustalla olevalla kameralla kuvattuja, erinomaisesti näyteltyjä elokuvia ei nykyisin liikoja tehdä.

Synkin hetki – Lähihistoriaa hienosti kuvaava elokuva. Winston Churchillia esittää Gary Oldman, joka on tehnyt roolistaan niin mahtavan, että elokuvaa voi pitää Oldmanin elokuvana.

Suojelijat – Kun miehet ovat sodissa, naiset hoitavat muut asiat. Elämä on ankaraa, pelkkää työntekoa ilman ilonaiheita. Töitä on paljon, vehnäpellolla, navetassa, vihannesmaalla, puunhakkuussa, leipomisessa jne. Arjen rytmin katkaisevat vain sunnuntain jumalanpalvelukset, joissa luetaan kuolleiden nimet. Kuvaaja on sama Caroline Champetier, joka kuvasi Beauvoisin edellisen ankaruudesta ja hiljaisten ihmisten elämästä kertovan elokuvan Jumalista ja ihmisistä (2010). Kuvatkin hiljentävät, ne ovat paikoin kuin itsenäisiä taideteoksia.

Mikko Pihkoluoma

Elokuvavuosi oli naurettavan hyvä ja vähän ällöttää etten saanut Shirkersiä tai Other Side of the Windiä mahtumaan mukaan.

Phantom Thread – Paul Thomas Andersonin elokuvassa hypätään syvälle 1950-luvun Britanniaan, jota leimasi austerity-politiikka. Ei liene sattumaa, että käsikirjoitukseen vaikuttanutta ja Irlannissa asuvaa Daniel Day-Lewisiä askarruttavat nämä asiat.

Happy as Lazzaro – Alice Rohrwacherin kaunis satu Euroopan suurista kysymyksistä.

Mandy – Cosmatosin elokuva on ärsyttävän epätäydellinen, mutta se on visuaalisesti niin upea, että se saattaa jäädä tämän vuoden todelliseksi kulttisuosikiksi, jota jaksaa katsoa vuosikymmentenkin jälkeen. Nicolas Cagen uran onnistuneimpia elokuvia.

The Wild Pear Tree – Nuri Bilge Ceylanin polveileva elokuva ärsyttävästä nuorukaisesta, joka oppii rakastamaan isäänsä.

Zama – Runollinen elokuva, joka valuu kuin hiekka nyrkistä maahan. Lisäksi se on ivallisen hauska (ja traaginen) tarina etuoikeutetusta miehestä, joka ei tunnu millään saavan haluamaansa.

Paavo

Phantom Thread – Kiero ja nokkela ilman että alleviivaa kumpaakaan. Todistetusti ei ehkä paras treffielokuva, mutta sen antaa anteeksi.

Roma – Ehdottomasti elokuvateatterikokemus, samaan aikaan intiimi ja eeppinen. Äänisuunnittelu on parasta, mitä olen pitkään aikaan kokenut.

Lady Bird – Fiksu ja älykäs kasvutarina, joka kerrankin ei tunnu olevan lypsämässä yleisöstä odotettuja reaktioita vaan antaa asioiden toimia omalla painollaan.

Florida Project – Todella kaunis elokuva, aluksi iloluonteinen, mutta pikku hiljaa alkaa ymmärtää, miten traagisista aineksista se on koottu.

First Reformed – Vuosi (2017) oli Taxi Driverin uudelleen tulkintojen, sillä myös You Were Never Really Here oli vähällä päästä listalle. Kuitenkin Schraderin tulkinta on vielä osuvammin oman aikamme ristiriitaisuudessa kaikessa kaameudessaan.

Otto Suuronen

Phantom Thread – Aiemminkin loisteliaita elokuvia tehnyt Paul Thomas Anderson (Magnolia, There Will Be Blood) vyörytti valkokankaalle ehkä uransa mestarillisimman elokuvan vallankäytön ja dominoinnin kuvauksella Phantom Thread. Hienovaraisen tarkalla näyttelijäntyöllä etenevä elokuva on rytmityksen taidonnäyte ja ennen kaikkea tyylikkyyden huipentuma.

Call Me By Your Name – Kipeä, rakastettava ja ihanan todellinen. Tuotteliaan Luca Guadagninon rakkauselokuva kesän pysähtyneisyydestä välittyy katsojalle konkreettisena ja kirkkaana kokemuksena. Hienolla soundtrackilla (erityisesti Sufjan Stevensin Mystery of Love) siunattu elokuva on voimallinen kokemus, joka jää elämään katsojan tajuntaan pitkäksi aikaa.

Yrittäjä – Tarkkanäköinen Virpi Suutari onnistuu jälleen rakentamaan vahvalla tarinalla ja kiehtovilla henkilöhahmoilla etenevän dokumentaarin, joka samalla tiivistää runsaasti suomalaisesta yhteiskunnasta 2010-luvun lopulla. Sanna Salmenkallion taianomaisella musiikilla etenevä Yrittäjä on suomalaisen dokumenttielokuvan tuorein mestariteos. Koskettava ja hauska elokuva, joka on samalla tekijänsä paras (soolo-)ohjaus. ”Elokuva kuvaa ihmisiään niin todesti ja kunnioittaen, että heidän ponnistelujensa hartaus välittyy.” -Antti Selkokari (Aamulehti, 22.3.2018).

You Were Never Really Here – Cannesin elokuvajuhlilla jo vuosi sitten huomiota herättänyt You Were Never Really Here saapui Suomeen melkoisella viiveellä. Vahvana Taksikuski-pastissina alkava elokuva vääntyy voimakkaaksi väkivallan ja yksinäisyyden esseeksi psykologisena katselukokemuksena. Joaquin Phoenix sai henkisesti vaativasta roolista ansaitun parhaan miespääosapalkinnon Cannesissa.

Hölmö Nuori Sydän – Selma Vilhunen onnistui toisella pitkällä fiktiollaan täysosumaan, jonka vahva autenttisuuden tuntu perustuu vetäviin roolisuorituksiin (Rosa Honkonen, Jere Ristseppä). Ajan hengen läpivalaiseva Hölmö nuori sydän huokuu lämpöä ja hurmaa ymmärtäväisellä huumorillaan.

Hannu Björkbacka @BjorkbackaHannu

Avartava, Suomelle ja itselle uusia festariavauksia.

Minding the Gap – Rakkautta skeittilaudalla

First Reformed – Pastori rakastaa laumaansa, vähemmän itseään

A Ghost Story – Rakastavat ne kummituksetkin

Hereditary – Tai sitten ei

Happy As Lazzaro – Eka tunti täynnä rakkautta, toka ei niinkään

Markku Ylipalo

2018 muistettaneen ennen kaikkea vuotena jolloin Netflix nousi suurten studioiden rinnalle tasavertaiseksi kilpailijaksi.

First Reformed – Paul Schrader ja Ethan Hawke ovat tasavahva tekijäpari askeettisessa uskonkriisin kuvauksessa. Yksinäinen pappismies kokee yhtä aika henkistä ja fyysistä tuskaa: planeetta on kuolemassa, eikä omakaan terveys tunnu kestävän. Bergmanit ja bressonit on katsottu tarkkaan. Ahdistuksen keskellä jumala pysyy vaiti, mutta kaikki toivo ei ehkä silti ole menetetty.

The Ballad of Buster Scruggs – Coenien äkkiväärä näkemys lännen valloittajista on yhtä aikaa romantisoitu ja raadollinen. Eri episodien listaaminen paremmuusjärjestykseen missaa pointin: balladien tarkoituskin on olla vuoroin hauskoja ja hirtehisiä, vuoroin eeppisiä ja dramaattisia. Elokuvaa seuratessa käsittää pian, että tarinoiden järjestys on mietitty tarkkaan. Kehutaan nyt kuitenkin erikseen jaksoa The Gal Who Got Rattled, jonka viimeinen kuva jää kummitelemaan mieleen pitkäksi aikaa. Ehkä ikuisesti.

Cold War – Vuoden toinen suurelokuva jossa vanhempi muusikko rakastuu nuoreen laulajatähteen, tällä kertaa tapahtumapaikkana on rautaesiripun takainen Eurooppa. Kansanmusiikki, työväenlaulut ja haikeat chansonit soivat sodanjälkeisiä vuosikymmeniä kuvaavassa tarinassa. Pawel Pawlikowski jatkaa Idan viitoittamalla historiallisella tiellä, naispääosan Joanna Kulig on ilmiömäinen.

Roma – Varakkaan perheen palvelija Cleo ei voi muuttaa historian kulkua, ei edes vaikuttaa omaan elämäänsä, mutta näkee kaiken 70-luvun Meksikossa. Lapsuusmuistojaan kertaava Alfonso Cuaron luo kuin vaivihkaa hienoja kohtauksia toisensa perään. Upea mustavalkokuvaus on myös ohjaajan itsensä käsialaa. Varsinaista juonta ei ole, vain yksittäisiä hetkiä joiden kumulatiivinen vaikutus on tyrmäävä.

Hereditary – Toni Collette käy hurjilla kierroksilla Ari Asterin kavalassa kauhuelokuvassa. Mummon kuolema suistaa taitelijaperheen elämän raiteiltaan, kun näennäisesti selittämätön pahuus alkaa vainota metsän keskellä sijaitsevaa taloa ja sen asukkaita. Monissa elokuvan hiostavimmista kohtauksista ei mörköjä edes näy, perheen sisäiset jännitteet ovat tarpeeksi raastavia ilmankin.

Emmi Koivumäki @aekoiv

Alkuvuosi oli hieno, mutta niin festarivuotta kuin teatterijulkaisuja vaivasi hienoinen tylsyys. Hienot elokuvat erottuivat joukosta. Ihan ok leffoja oli tänä vuonna tarjolla todella paljon, mutta niistä ei varmaan moni jää mieleen kovin pitkään. Mikä oli hienoa huomata oli se, että tarjolla oli paljon hienoja naisten ohjaamia elokuvia sekä tarinoita naisista, vaikka toiset elokuvat jäivät vain festivaalikierrokselle.

The Rider – Chloé Zhao on luonut The Riderissa rehevän maailman, joka elää runollisessa todellisuudessaan. Se hengittää luontevasti saaden Zhaon mestarillisen työn näyttämään vaivattomalta.

Lady Bird – Paperilla Lady Bird tuntuu sympaattiselta pieneltä elokuvalta, jonka ei pitäisi olla niin hyvä kuin se oikeasti on. Valkokankaalla vain tapahtuu jotain maagista, kun elokuva alkaa elää omaa elämäänsä.

Phantom Thread – Pelkäsin, että tämä elokuva on tarina väärinymmärretystä miesnerosta. Ainoa elokuvan hahmoista, joka on ymmärtänyt päähenkilön väärin on mies itse. Valtapelit ovat täynnä sysimustaa huumoria ja vahvoja naishahmoja. Erityisesti Lesley Manville hallitsee tarinaa.

Leave No Trace – Debra Granikin elokuva kysyy, milloin saavutetaan se piste, jolloin on valittava itsensä. The Riderin tapaan se käsittelee irtiottoja unelmista ja tekee sen kauniin pohtivaan sävyyn. R&A2018

Minding the Gap – Tänä vuonna festareilla oli tarjolla paljon hienoja dokumentteja. Minding the Gapissä yhdistyy vaivattomasti kaupungin ja vuosien läpi liukuva kameratyö sekä taitavasti kerrottu tarina ylisukupolvisesta perheväkivallasta. R&A2018

HT Nuotio

Anna’s War

The Load

Shoplifters

Donbass

Touch Me Not

V. S. Luoma-aho

Yllättävänkin hyvä vuosi. Itseltäni katsomatta vielä ainakin Burning ja First Reformed, jotka olisivat saattaneet kiilata listalle. Yleisenä huomiona viime vuosien trendi tuntuisi jatkuvan, eli kauhuelokuva tuntuisi olevan toditusvoimaisin genre viihteellisemmäm kaman puolella. Tahtoo sanoa: kauhuelokuvan alalla tuntuu tapahtuvan edes jotain, mitä tulee ajanmukaisuuteen. Vastaavasti yksi vuoden parhaista sarjoista oli kauhua (The Haunting of Hill House). Sikäli loogista, elämmehän hauntologian vuosikymmentä.

Call Me By You Name – Ideologisesti eskapistis-utopistinen sivistysporvaristopastissi, mutta yksinkertaisesti niin hyvin kuvattu, ohjattu ja äänisuunniteltu, että sitä katsellessa sielu laulaa. Rohmer-vibaa aikana, jossa ei ole enää tietoakaan Rohmerista, mikä on harvinaislaatuinen saavutus. Stuhlbargin hahmon puhe lopussa: aijai. Onko ”väärin”, että elokuvan sävy on niin optimistinen ja humanistinen, että siinä ei lopulta ole edes (yleisen draaman kaaren vaatimaa) konfliktia? Minun mielestäni se oli hyvin virkistävää. On myös hyviä ihimisiä, hyviä perheitä.

The Other Side of the Wind – Suurelokuvatkin tulevat enää reliikkeinä menneisyydestä. Ajatus säilyneestä, ennenjulkaisemattomasta Wellesistä on älytön ja niin itse elokuvan kuin sen tuotantohistoriankin metatasot heittävät kärrynpyörää jossain kaukana kosmoksessa. Viihdyttävä, vetää kuin musta aukko. Klassisen Hollywoodin törmäys uusien tekijöiden murrokseen ja postmoderniin on omituisen myrkyllistä maultaan. Dialogi loistavaa näsäviisastelua. Huston on uskomaton. Jne. jne.

Phantom Thread – Vicky Krieps jättää Day-Lewisin lähes varjoonsa, vuoden rikollisesti aliarvostetuin roolisuoritus. Jotkut pitävät elokuvaa kylmänä tai ulkokultaisena, mikä johtuu vain siitä että se on teknisesti niin ällöttävän täydellinen ja miljööltään niin elitistinen. Silti se on myös vuoden psykologisimpia ja hienovaraisimpia elokuvia, vaikka varsinaista tarinaa on lopulta melko vähän. Luurangosta revitään kuitenkin kaikki irti. Lopun ”twisti” voi tuntua teennäiseltä, mutta vastaa paljon tarkemmin ihmisyyttä kuin yleisemmät romanttiset kaavat. Rakkaus ei ole mikään ilmiselvyys. Sen ongelma on ajan kuluminen ja arjen sietäminen ihmiselämässä, joka koostuu pääasiallisesti addiktioista, peloista ja tavoista.

Hereditary – Vuoden vahvasta kauhuleffakaksikosta Hereditary teki minuun kuitenkin suuremman vaikutuksen kuin Suspiria yksinkertaisesti siksi, koska se TUNTUI enemmän. Suspiria on kaikin puolin tuuheampi ja teknisempi, mutta lopulta myös jokseenkin ylensyönyt pastissisekasotku, joka kaivaa tehonsa body horrorista. Hereditary on elegantti, simppeli ja psyykkisesti paljon, paljon ilkeämpi. ”Se” kohtaus lienee kauhuelokuvahistorian vaikuttavimpia, tragedian petaamista ja jännityksen kasvattamista myöten. Mahtavaa äänisuunnittelua ja loistava score. Rakastin tietenkin myös lopun hölmöä pakanallista sekoilua. Magia, esoteria ja salatieteet ovat tulossa takaisin ja lujaa. Kyllä te tiedätte.

The Ballad of Buster Scruggs – Coenin veljesten vinjettikimara toimi lopulta varsin tukevasti ja minun on pakko antaa sen sysätä You Were Never Really Here ulos listalta, vaikka muutama stooreista onkin heikompi. Teknistä, niin teknistä, mutta olen maultani usein mieltynyt juuri kylmyyteen. Tässä on esimerkiksi muutama täydellinen käsikirjoitus, mitä jenkkityyliseen, toiminnalliseen lyhytleffamuotoon tulee. Coenien omin miljöö taitaa olla nimenomaan villi länsi.

Miikka Mononen @VierasTalo

Katsoin tänä vuonna vähiten elokuvia viimeisen vuosikymmenen aikana. Masentavaa.

You Were Never Really Here – Kaunis, empatiantäyteinen elokuva. Lynne Ramsay näyttää, mitä toimintaelokuvien sankareille, pahiksille ja rivikätyreille tapahtuu heidän ymmärtäessään luonteensa epäinhimillisinä hirviöinä ja miten tämän ymmärryksen synnyttämä paine muuttaa heitä aja ajaa heidät ajatuskierteeseen siitä, voivatko he koskaan antaa itselleen tekojaan anteeksi. Hämmästyttävän lämmin elokuva.

Spider-Man: Into the Spider-Verse – Paras supersankariadaptaatio sitten Batman Beginsin. Hengittää uutta eloa eltahtuneeseen genreen taipumatta kovasti sen trooppeihin. Juonta kliseiseksi väittävät ovat väärässä. Sen käänteet ja yllätykset ovat lukuisia ja toimivia, ja ainoa ”klisee” on ytimessä oleva tarina kasvamisesta ihmisenä, joka ei ole tässä genressä klisee niinkään kuin selkäranka. Tähän päälle vielä vuoden parhaisiin kuuluva soundtrack ja suunnilleen komein animaatiotyyli mitä ison studion ison budjetin elokuvalta voisi odottaa niin mainio paketti on kasassa.

Mission: Impossible – Fallout – Fallout leikittelee, mielenkiintoista kyllä, samoilla ajatuksilla kuin Ramsayn You Were Never Really Here, mutta se ei sukella niiden sisuksiin, koska sillä on liian kiire toteuttaa toinen toistaan naurettavampia ja nautinnollisempia, upeasti kuvattuja stuntteja. Luotijunan lailla rymistelevä juoni kantaa elokuvan komeasti.

Halloween – Vuonna 2018 ilmestyi uusi Halloween-elokuva, eikä se ollut huono. Nostan sen täten tälle listalle. Kirjoitin tästä erittäin pitkästi ja spoileritäyteisesti Laajakuvaan ja esiinnyin Rauli Ylitalon Totuus Elokuvasta -ohjelmassa asian tiimoilta, myöskin spoileritäyteisesti.

First Man – Vuoden surullisimmassa elokuvassa Neil Armstrong seisoo kuun pinnalla vailla kansakunnan sielua jonka olemme aina ajatelleet hänen sinne kantaneen, seuranaan vain oma masentunut ja väsynyt kehonsa. En voi kuunnella elokuvan upeaa, theremin-täytteistä musiikkia, koska alkaisin itkeä.

Sanna Haukkala @Sahhmi

First Reformed – Tästä on niin helppo sanoa että Paul Schrader teki Bergmanit, mikä on ihan totta. Toisaalta, Schrader teki myös Bressonit ja kourallisen muita totisia auteur-ohjaajia. Kolmanneksi, Ethan Hawken näyttelemän papin tunnontuskien ja Amanda Seyfriedin nuoren vaimon kärsimyksen ankeudella on lopulta jopa äkkijyrkän humoristinen ja/tai fantastinen mutka, jonka naivismiin Bergman tai Bresson (kai?) eivät ole pahemmin tähdänneet. Lisää auteur-droppailua: tässähän on siis myös nokare Felliniä mukana.

Phantom Thread – Paul Thomas Anderson teki taas Andersonit ja rakensi hyvin keskinkertaisen kuuloisista palasista pinnan alta paljon monimutkaisemman, tai ainakin monikerroksisemman kudelman kuin hennoin odottaa. Daniel Day-Lewisin mestarivaatturi/muotisuunnittelija Woodcock on elokuvassa aika perinteinen nerohahmo joka tarvitsee elämänsä sivuhahmot pitämään yllä arkielämäänsä. Suhdekolmiossa sisko pitää sisarusten yhteistä muotitaloa pystyssä (jossa työläiset ovat kuin muurahaiskeon ahkeria pikku työläisiä) Alma Woodcockin uutena mielitiettynä muuttaa kaikkien hahmojen välistä dynamiikkaa. Anderson on onneksi kiinnostunut eniten Almasta, jonka motiivien arvoituksellisuus on myös iso osa elokuvan viehätystä.

Mandy – Nicolas Cagen valitseminen Red-hahmon esittäjäksi Panos Cosmatoksen toiseen pitkään elokuvaan oli hemmetinmoinen uhka/mahdollisuus -kombo: tunnettu näyttelijä houkuttelee katsojia pelkällä nimellä aivan toisella momentumilla kuin pelkästään Cobra-Cosmatoksen pojan nimi, mutta houkuttelee myös katsojia joille elokuva on sen takia se perinteinen Cage-clusterfuck. Cage suorittaa Mandyssa toki yhden money shotin itkuraivoamalla vessassa vodkapullo kädessä, mutta melkein koko muu elokuva on unenomaista ihanaa outoutta ja kaihoa. Outous on hidastempoista, tuijottavaa rakeista usvaa jonka rikkoo yleensä puskista hyökkäävät prätkäpahikset sekä Linus Roachen johtama uskonlahko. Mandy on paitsi surutyötä edesmenneiden rakkaiden parissa, myös karkkivärinen kuvitelma Cosmatoksen lapsuusvuosilta. Suosikkiyksityiskohtani elokuvassa on muuten keskellä yötä televisiosta tuleva hälytysjärjestelmän raspiääninen testaussignaali.

Madeline’s Madeline – Josephine Deckerin ohjaustyö tuntui häiritsevältä, niin hyvässä kuin pahassakin. Molemmat ääripäät liittyivät päähenkilön (Helena Howard) pään sisäiseen sekasortoon, jota ei katsojalle alusteta tai selitetä. Madelinen ilmiömäinen lahjakkuus aloittelevana näyttelijänä pettää useampaan kertaan muiden hahmojen odotukset Madelinesta kuin myös katsojien oletukset millaista tarinaa elokuva on rakentamassa. Perinteinen ojasta lavalle -kasvutarina (jollaisen voi katsoa tämän vuoden ihan ok-tasoisesta, jo neljännestä A Star Is Born -filmatisoinnista) ei tässä ole kyseessä, ei edes konflikteista kohti keskinkertaista mielenterveyttä -kasvutarina. Madeline johdattaa omassa tarinassaan sinkoillen läpi ongelmat perheessä ja arjessa, päätyjen lopulta ehkä harkittuun kaaokseen jossa Madelinen oma todellisuus on kenties hajotettu ja rakennettu uudelleen.

Touch Me Not – Kovasti yleistynyt fiktion ja dokumentaaristen aineksien yhteensulautuma on tämäkin, terapiaelokuvalta vaikuttava Adina Pintilien seksuaalisuutta ja kehollisuutta käsittelevä Berliinin elokuvajuhlien voittaja. Elokuvassa on fiktiivinen päähahmo sekä ainakin yksi fiktiivinen iso sivuhahmo, mutta myös kaksi oikeaa, ehkä dokumentaarista sivuhahmoja jotka ohjaavat päähahmon kokemuksia. Lisäksi ohjaaja rikkoo neljättä seinää jatkuvasti, paitsi puhumalla myös katsomalla jatkuvasti kohti katsojia ja hahmoja. Elokuvan dokumentaariset hahmot kertovat omassa kehossaan elämisestä ja seksuaalisuudestaan mielettömällä rohkeudella ja uskalluksella, siirtäen käsityksiä normaaliudesta ja tabuista. Lars Von Trierin vuosien takainen Nymphomaniac ehkä yritti jotain samaa seksuaalisuuden sovinnaisuuksien kaatamista (sekä tietenkin mielenterveysongelmiensa ruotimista) fiktion keinoin, mutta päätyi lähinnä keimailemaan raflaavien aktien ja kauniiden ihmisten äärellä. Pintilien elokuva kaivelee katsojia oikeasti vereslihalle.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.