Suomalaiset leffablogaajat saapuivat sähköisille äänestyskopeille ennätyslukemin valitsemaan vuoden 2019 parhaan elokuvan. Ensimmäiseksi pääsi Martin Scorsesen The Irishman 12 äänellä. Kymmenettä kertaa järjestettyyn kyselyyn osallistui tänä vuonna 28 blogaajaa, tubettajaa ja muuta sisällöntuottajaa.

Kysymys oli muotoiltu seuraavanlaisesti:

Toivomme, että kertoisitte mielestänne viisi (5) merkittävintä tai mieleenpainuneinta elokuvaa vuodelta 2019.
Parhaus-kriteerin jätämme tarkoituksella melko löyhäksi, koska Sight & Soudinkin tyypit teki niin. Vuodella 2019 tarkoitamme elokuvia, jotka on ollut mahdollista nähdä Suomessa tämän vuoden mittaan. Siihen kelpaavat siis teatteriesitykset, erikoiset one-offit ja festarinäytökset, kunhan vain kuka tahansa on voinut edes teoriassa päästä katsomaan rainan. Ja koska olemme streaming motherfuckers, meille kelpaavat myös Netflixissä/MUBIssa/muussa Suomessa näkyvässä (S)VOD-palvelussa enskarin saaneet jutut.
Perustelut olisivat hirmu kivoja. Elokuvien järjestyksellä ei ole väliä, sillä jokaisesta maininnasta tulee yksi piste.

Lisäksi kysyttiin bonusleffaa, jonka valintakriteerit olivat vielä löyhemmät. Niiden listaus julkaistaan myöhemmin.

Näin äänet jakautuivat:

12 mainintaa:

  • The Irishman

11 mainintaa:

  • Joker

8 mainintaa:

  • Once Upon a Time… in Hollywood

7 mainintaa:

  • Kärsimys ja kunnia
  • The Lighthouse

6 mainintaa:

  • If Beale Street Could Talk

5 mainintaa:

  • Marriage Story
  • Midsommar

4 mainintaa:

  • Nuoren naisen muotokuva
  • Parasite

3 mainintaa:

  • Ad Astra
  • Booksmart
  • Hustlers – Korkojen kera
  • Koirat eivät käytä housuja
  • Under the Silver Lake
  • Us

2 mainintaa:

  • Aurora
  • Avengers: Endgame
  • Burning
  • Dolemite is My Name
  • John Wick: Chapter 3 – Parabellum
  • Knives Out
  • Sorry We Missed You
  • The King
  • The Souvenir

1 maininta:

  • A Hidden Life
  • Alita: Battle Angel
  • Amundsen
  • Apollo 11
  • Assassination Nation
  • Asuran
  • Blinded by the Light
  • Brightburn
  • Doctor Sleep
  • For Sama
  • Gangbyeon Hotel
  • Glass
  • Green Book
  • High Life
  • In the Tall Grass
  • Jojo Rabbit
  • Kaksi Paavia
  • Miehiä ja Poikia
  • Once Upon a Time in Sad Hill
  • One Cut of the Dead
  • Polar
  • Rambo: Last Blood
  • Rocketman
  • Scary Stories to Tell in the Dark
  • Sistersin veljekset
  • Stan and Ollie
  • The Favourite
  • The House that Jack Built
  • The Nightingale
  • They Shall Not Grow Old
  • Tottumiskysymys
  • Varda par Agnès

Äänet ja perustelut löytyvät alta.

Anton Vanha-Majamaa

Parasite – Mestariteos. Bong Joon-ho saattaa olla aikamme paras elokuvantekijä. Kykenemätön tekemään mitään tylsää tai keskinkertaista.

Nuoren Naisen Muotokuva – Mestariteos. Pakahduttava ja älykäs kertomus katseesta ja katseen kohteena olemisesta, halusta ja sen kieltävistä säännöistä.

Midsommar – Vuoden paras komedia.

If Beale Street Could Talk – Kaunis ja täyteläinen. Barry Jenkins on aikamme tärkeimpiä elokuvantekijöitä.

Once Upon a Time… in Hollywood – Moniongelmainen ja epätäydellinen, mutta täydellä sydämellä tehty epookki, joka ei tyhjene kolmeenkaan katselukertaan.

Antti Alanen

Tarjonnan runsaus on mahdoton yhden ihmisen hahmottaa. Siksi kunkin listaukset ovat arvokkaita.

Varda par Agnès – Ranskan uuden aallon äiti säilytti elinvoimansa ja hullun huumorinsa loppuun saakka.

The Souvenir – Rakkautta & Anarkiaa -festivaali nosti esiin Joanna Hoggin, joka on kiinnostavimpia nykyohjaajia. Teos on persoonallinen nuoren taiteilijan kasvukertomus.

For Sama – Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla nähty Waad al-Kateabin teos on kaikkien aikojen järisyttävimpiä dokumenttielokuvia: viiden vuoden aikana kuvattu videopäiväkirja Alepposta, jossa maan johtaja tuhoaa omaa kansaansa. Kuolemaa uhmaten ohjaaja synnyttää tyttären, jolle elokuva on omistettu.

Sorry We Missed You – Ken Loach on edelleen ärhäkkäässä vedossa. Keikkatalouden armoilla elävän perheen selviytymisdraama on kaikesta huolimatta myös rakkaustarina.

Joker – Todd Phillipsin Jokeri-buuttaus on uniheijastus ajan ilmiöistä kuten sosiaaliturvan heikentyminen, lasten heitteillejättö, mielenterveyspalveluiden leikkaukset, medikalisaatio, asevalvonnan löysyys, Occupy Wall Street, naamioitujen nuorten suurmielenosoitukset ympäri maailman. Unohtamatta, että monet maailman johtajista muistuttavat Batman- ja Bond-elokuvien roistoja.

Atte Timonen

Oikein hyvä alun kankeuden jälkeen. Loppuvuodesta tuli oikein potpuri oikein hyviä elokuvia. Tämä vuosi oli hyvä vasta-argumentti sille, kun saarnataan ”ei ole uusia ideoita”.

Booksmart – Erittäin hauska ja sydäntälämmittävä elokuva. Teinileffa, joka ei tuomitse ketään sen perinteisistä kohteista; ei nörttejä eikä slackereita, vaan pyysi hyväksymään heidät sellaisina kuin he ovat.

Ad Astra – James Gray toi uudenlaisen näkökulman siihen, miltä tulevaisuutemme tähdissä näyttää- täysin negatiivisen sellaisen. Samalla käsitellään hienosti myrkyllisten mieskuvien siirtymistä isältä pojalle syklissä, joka satuttaa kaikkia.

The Irishman – Scorsesen hiljainen hautajaiskulkue kohti vääjäämätöntä olisi ehdottomasti ansainnut laajamittaisen elokuvalevityksen. De Niro ja Pacino ovat yhä terässä, mutta itselleni Joe Pescin hiljainen ja pidättäytyvä roolisuoritus oli kaikkein vetävin. Kuoleman ja unohduksen aave leijailee koko elokuvan yllä, antaen sille uskomattoman tunnelman.

Hustlers – Korkojen kera – Hustlers olisi voinut olla vain halpaa eksploitaatiota naisten kehojen kustannuksella, mutta toisin kävi. Kahden upean pääroolisuorituksen kautta pääsemme näkemään harvoin parrasvaloissa olevia strippareita ja heidän kamppailujaan maailmassa joka katsoo yhä seksityöläisiä alaspäin, ja miten he löivät rahoiksi patriarkaatin kustannuksella. Samalla tarina ystävyssuhteesta jonka kehitys on tarinan emotionaalinen sydän.

Knives Out – Tänä vuonna tuli paljon hienoja, uniikkeja elokuvia ja Rian Johnsonin Knives Out oli juuri tällainen. Vaikka se whodunit-genressään oli paljon velkaa Agatha Christien perinnölle, vei Johnson elokuvansa uusille vesille hyvin nopeasti, muuttaen käsityksen elokuvasta kokonaan ennen kuin puoliväli on edes koittanut. Daniel Craigin näyttelemä Benoit Blanc on hahmo, josta haluaisin nähdä ainakin viisi elokuvaa vielä.

Hannu Björkbacka

Kotimainen elokuvavuosi oli varsin hyvä, ulkomainen epätasaisempi.

High Life – Claire Denis’n toiveikkain (!) elokuva. Kompakti 2001: Avaruusseikkailu & Solaris yhdessä. Tarkka ja kirkas ja vastaansanomaton. Pattinsonin ja Binochen ”hedelmällinen” yhteistyö. Kysyin Sodankylässä Denis’ltä, miksi hänen hahmonsa aina kuolevat lopussa. ”So you only like films with a happy end?”, hän kuittasi antaessaan nimikirjoituksen. Nyt Denis kuitenkin vastasi toiveeseeni. Anteeksi spoileri! ~(;^)~

Hustlers – Korkojen kera – Toisin kuin Wolf of Wall Street (2013), joka teki tosielämän esikuvastaan Jordan Belfortista tähden ja edisti tämän jatkuvia miljoonahuijauksia, Hustlers ei ihastele naisten rikoksia. Elokuva näyttää sekä syyt kaidalta tieltä ajautumiselle että laulujen kalliit lunnaat. Ohjaaja Scafaria, joka on myös käsikirjoittanut filmin, tekee virheetöntä jälkeä. Constance Wu ja Jennifer Lopez onnistuvat pääosissa häikäisevän hyvin.

Kärsimys ja kunnia – Espanjan kuuluisimman ohjaajan ei tarvitse enää todistaa mitään. Kärsimys ja kunnia on pelkistettyä, seestynyttä Almodóvaria. Musiikkiin ja kuvien punaiseen ja vihreään uppoaa yhä kuin samettiin. Yllättävä loppu jättää tulkinnanvaraa, vaikka filmin luopumisen tunnelmat selviä viitteitä tarjoavatkin. Kaunis tapa, jolla Almodóvar, ehkä omaelämäkerrallisesti, näyttää esitietoisen, vielä peitossa uinuvan seksuaalisuuden, muistuttaa samasta aikuisuuden salaisuuksien häikäisystä kuin brittiohjaaja Terence Daviesin lapsuuskuvaukset.

Us – Leikkiessään identiteeteillä ja naamareilla kauhutivolinsa peilitalossa, huitoessaan hiilihangoilla ja golfmailoilla mörköjä loitommalle, Us muistuttaa, että osattomuus ja hyvinvoinnin epätasainen jakautuminen ovat kaiken pahan alku. Jos hyvä saadaan maailmassa kiertämään, niin voi käydä pahankin kohdalla. Viittaukset O.J. Simpsoniin ja Michael Jacksoniin tuntuisivat vinkkaavan, että kaiken yltäkylläisyyden keskellä meidän kaikkien on katsottava peiliin ja varottava myös itseämme.

Koirat eivät käytä housuja – Sekä Ilona Huhta että Samuel Shipway ovat teineinä karhean tosia. Viilipyttymäiseksi sfinksiksi ohjattu Krista Kosonen on veistoksellinen ilmestys. Dominan rooli on pidättyvyydessään hiukan epäkiitollinen. Raottaako Mona kuortaan liian myöhään?

Sivuroolissa Satu (Oona Airola) ei jää Ellin koulun opekliseeksi, vaan näyttää kyntensä Juhan deittinä. Kuten iskelmän käyttö edellä, Airolan heleä kikatus on parantavaa shokkihoitoa katsojalle, joskin traumatisoivaa miehelle.

Mutta tämä on Pekka Strangin elokuva. Strang on alien-näyttelijä, ikuinen ulkopuolinen. Hän ei käy jokamiehestä, koska ei ole tavallista nähnytkään. Näyttelijä oli outolintu jo nuorena Leijoissa Helsingin yllä (2001) ja osuvasti ontto ja eksyksissä Vuosaaren (2012) erokertomuksessa ohjaaja Aku Louhimiehen alter egona. Tom of Finlandissa (2017) Strang oli huvittunut sodan ja rakkauden tarkkailija. Koirissa näyttelijä antautuu nurinkuriselle inhimillisyydelle ennennäkemättömällä paljaudella. Juhan tanssi yökerhossa on modernin elokuvan upeimpia loppukuvia. Hetki on koittanut Pekka Strangin saada pääosa-Jussinsa.

Ilkka Hemmilä

Rautaisen loppuvuoden jälkeen oli vaikeaa valita vain viisi! Listan ulkopuolelle jäivät niin Almodóvar ja Scorsese kuin Malick ja Olivia Wilden (!) esikoiselokuva, ja näkemättä ennen aikarajaa jäi kaikkea kivaa ja kehuttua Marriage Storysta alkaen.

The Lighthouse – Sopivassa suhteessa tökerön alleviivattu ja silti jotenkin saavuttamaton matkan ihmismielen pimeisiin syövereihin. En ole vieläkään nähnyt tätä tekstitysten kera, enkä todellakaan ymmärrä leffasta puoliakaan ilman moisia, mutta se lähinnä lisäsi eristäytyneisyyden tunnetta yhdessä ahtaaksi käyvän kuvasuhteen, myrskyävän meren ja maanisen ylitsepursuavien roolisuoritusten ohella. Vuoden kärkileffaksi olennaista on hävyttömän viihdyttävä meno.

Apollo 11 – Nationalistisen uhon hetki muistettuna ihmiskunnan yhteisenä saavutuksena. Vuoden kaunein valhe nähtynä ja kuultuna aikalaisten silmin ja korvin.

Koirat eivät käytä housuja – Nauroin, melkein pyörryin ja hymyilin loppukuvalle päähenkilön tahdissa. Uskomattoman humaani elokuva, joka ei jää näennäisen vaikean aiheen vangiksi. Kokonaisuuden viimeistelee virtaviivainen visuaalinen ilme.

They Shall Not Grow Old – Teknologiakikkailustaan huolimatta koskettava ja karmaiseva sukellus ensimmäisen maailmanpalon eturintamaan. Ihmistason kokemus ja yhteiskunnan myllerrys kohtaavat juoksuhaudassa.

Parasite – Etelä-Korean hitti on taas yksi vuoden parhaista elokuvista. Vetävä rytmi tempaisee mukaan ja viihdyttää, mutta se osaltaan virittää luokkajännitteiden ylle pahaenteisen, katastrofia kohti vääjäämättömästi etenevän tunnelman. Mitä vähemmän tästä tietää etukäteen, sen parempi, joten turhat pulinat pois.

Jari Mustonen

Kaiken kaikkiaan erinomainen elokuvavuosi pitkästä aikaa. Ensi-iltansa sai moni mielenkiintoinen elokuva ja on aina positiivista, kun joku valtavirtateos hämmentää syvältä yhteiskunnallista keskustelua ja haastaa kriitikoita pois mukavuusalueeltaan.

Once Upon a Time… in Hollywood – Tarantinon elokuva ei ole täydellinen. Mutta huolimatta satunnaisesta tyhjäkäynnistä, on se pieteettinen joskin huomattavan fiktiivinen ajankuvaus. Erityisen elokuvasta tekee kuitenkin sen vapauttava historian uudelleentulkinta. Taide on halutessaan vapaa menneisyytemme painolastista ja voi muovata traumoistamme jotakin toivoa antavaa. ”Mitä jos” asiat olisivatkin menneet toisin?

Joker – Joker osoittaa, että jopa valtavirtaelokuvissa voi olla yhä voimaa ja ettei aina tarvitse tehdä mahdollisimman helppoa viihdettä saavuttaakseen yli mijardin lipputulot. Elokuva on onnistunut kokonaisuus, mitä tukee huikea suoritus näyttelemisen saralla. Lisäksi Joker uskaltaa lähestyä nyky-yhteiskuntaa ”epäpopulaarista” näkökulmasta, mikä etenkin Yhdysvalloissa vellovan kulttuurisodan merkeissä pakotti monen kriitikon tuomitsemaan teoksen.

The Irishman – Martin Scorsesen järkälemäinen The Irishman ei pitkästä kestostaan huolimatta sisällä juuri lainkaan tyhjäkäyntiä. Kyseessä on selvästi ohjaajan testamentti paitsi hänen aiemmalle tuotannolleen myös ylipäätään elämälle. Se kertoo suuruutemme hetkistä, ja siitä mitä kaikesta jää jäljelle.

The King – Netflixiin saapunut The King on erinomaisen koruton kuvaus keskiajasta, joka sijoittuu Agincourtin taistelun ympärille. Elokuva ottaa toki historiallisia vapauksia, mutta on muutoin tinkimätön, pessimistinenkin, taidonnäyte.

Jesse Raatikainen

Vuosi oli parhaita miesmuistiin.

Kärsimys ja kunnia – Ehdottomasti yksi Almodovarin uran riipaisevimmista elokuvista. Täydellinen.

Joker – Kriitikoilta kummallinen backlash Venetsian jälkeen. Sille ei löydy perusteita – ainakaan elokuvasta itsestään.

Kaksi paavia – Puhutteleva ja viisas elokuva uskosta ja dialogista.

The Irishman – Scorsese teki sen. Taas.

Rocketman – Elämäkertaelokuvaan tuore ja raikas näkökulma.

Joonatan Itkonen

Jojo Rabbit – Taika Waititi onnistui tekemään elokuvan, joka käsittelee vihaa ja kauheutta, mutta silti koskettaa syvästi muistuttamalla meitä kyvystämme löytää inhimillisyytemme aina vain uudestaan. Harvinainen elokuva, joka naurattaa jo silloin kun vielä pyyhkii kyyneleitä edellisen kohtauksen jäljiltä.

Knives Out – Rian Johnson käyttää murhamysteeriä ponnahduslautana käsitelläkseen Amerikan luokkaerottelua, maahanmuuttoa ja kuviteltuja perinteitä. Olen katsonut tämän neljä kertaa ja jokainen niistä on ollut toinen toistaan nautinnollisempi. Näitä katsoisi kokonaisen sarjan.

Once Upon a Time… in Hollywood – Tarantinon melankolinen rakkauskirje Hollywoodille, jota ei koskaan ollutkaan, on vaikuttavan uran ehdottomia kohokohtia. Pop-musiikki tahdittaa kultaisen aikakauden loppua, eikä kuluneilla tähdillä ole muuta odotettavaa kuin lahota vanhojen lavasteiden seassa. Pitt ja DiCaprio tekevät uransa hienoimmat roolityöt ja elokuvan loppu yksinkertaisesti pitää kokea uskoakseen. Tarantino väittää tekevänsä vielä yhden elokuvan, mutta ellei sellaista tule on tässä uskomaton päätös hienon ohjaajan uralle.

Doctor Sleep – Mike Flanaganin päätös kuvata Hohdon tapahtumat uudelleen etäisinä muistikuvina, jotka näyttävät suunnilleen oikeilta olematta kuitenkaan näin, saattaa olla rohkein teko ison budjetin saralla tänä vuonna. Elokuva ammentaa koko Stephen Kingin loihtimasta maailmasta ja kuvaa upeasti miten menneisyyden traumat vaikuttavat meihin koko loppuelämän ajan.

Blinded by the Light – Gurinder Chadhan ilahduttava muistutus pop-kulttuurin tärkeydestä on yksi parhaita kuvauksia siitä, miltä tuntuu rakastaa jotain niin paljon, että tuntee voivansa muuttaa maailmaa. Hienovarainen elokuva tämä ei ole, mutta se jätti lämpimän tunteen sisimpään useiksi viikoiksi katsomisen jälkeen.

Kalle Karinen

Melko jees vuosi, monipuolisia leffoja ympäri maailman päätyi ihan Finnkinolle asti. Paljon ehtaa paskaakin saatiin myytyä hyvillä mainoskampanjoilla yleisölle, kuten Ad Astra, Avengers: Endgame ja Godzilla: King of Monsters.

Midsommar – Kirkkaasti vuoden tärkein elokuva. En jaksa perustella. Pahoittelut.

Amundsen – Hyytävä draama kuulun löytöretkeilijän pakkomielteistä. Ja ei, en valinnut vain siksi että olisin nähnyt vain viisi elokuvaa tänä vuonna, vaan koska oikeasti viihdyin. Tolkien oli hyvin samanlainen, mutta valitsin tämän koska noh, monikaan ei huomannut Amundsenia teattereissa.

Alita: Battle Angel – Elämää suurempi efektitykitys, jossa kuitenkin oli vahva ydin ja mukaansatempaavan sinnikäs pääosa. Oikeastaan sanoisin että vuoden paras – ainakin IMAX:ssa hyvältä paikalta 3D:nä katsottuna.

Under the Silver Lake – Niin helvetin hipster elokuva, että jättää Greta Gerwigit ja Wes Andersonitkin nöyrinä pyörittelemään silmiään. Ilahduttavan arvaamatonta etenemistä ja nautinnollisia salaliittoja. Odottamaton täysosuma David Robert Mitchelliltä paskahkon It Followsin jälkeen.

The King – Game of Thrones -nitkuissa räpiköiville lohdutusta tuova The King tarjoaa mm. pikkumaista riitelyä kuninkaallisten kesken ja mutaista ja veristä, pahalta tuntuvaa ritarien yhteenottoa, tosin historiaan melko vahvasti pohjautuen. Robert Pattinson toimittaa vuoden parhaat vittuilut ylimielisenä ranskalaisena prinssinä.

Kari Glödstaf

Minulle elokuvavuosi 2019 oli sinänsä vaikea, koska kotikaupungissani ei ole vierailtavaa elokuvateatteria – olen siis toisten kaupunkien tarjonnan varassa. Ohjelmistosta löytyi kuitenkin sen verran useita kiinnostavia elokuvia, että sain aikaiseksi lähteä leffaan. Muutamilla festareillakin tuli käytyä, määrällisesti tosin paljon vähemmän kuin edellisenä vuonna.

Joker – Sopivan vinksahtanut, monella tasolla puhutteleva draama. Joaquin Phoenixin roolityö oli erinomainen, myös sivuosissa nähtiin loistavaa toimintaa.

The Irishman – Martin Scorsesen eepos on kunnianhimoinen elokuvajärkäle, jossa ei periaatteessa ole mitään vikaa, lopputuloksen ollessa kuitenkin steriili ja ennenkin koettu.

Stan and Ollie – Lämminhenkinen kertomus elokuvahistorian rakastetuimman parivaljakon viimeisistä yhteisistä hetkistä. Ei mitään luettelomaista elämänkaaren kuvitusta, vaan aitoa ja koskettavaa elokuvaa.

The Lighthouse – Eniten odottamani elokuva. Visuaalisesti henkeäsalpaava ja näyttelijätyöskentelynkin osalta hieno, mutta tarinaltaan turhan pitkä ja veltto – etenkin viimeinen parikymmenminuuttinen olisi kaivannut tiivistämistä.

Rambo: Last Blood – Enpä tiedä onko tämä elokuvallisesti niin järisyttävä, mutta silti ihan tyylikäs lopetus John Rambon tarinalle. Siis toivottavasti tämä on lopetus…

Kari Naskinen

Joker – Todd Phillipsin elokuva on nimeään suurempi. Se ei ole vain kertomus ilveilijä Arthur Fleckistä, vaan se on synkkä näkemys länsimaisen elämäntavan ja kapitalismin tuhoavuudesta. Vain vahvimmat selviävät, ja viimeisellä terapiakäynnillään Fleck sanookin tuntevansa, ettei hän oikein ole olemassakaan.

Once Upon a Time… in Hollywood – Tarantinon elokuva on filmihullun aarreaitta. Se on komea kunnianosoitus sille elokuvamaailmalle, josta melkein kaikki alkoi. Se sisältää niin paljon elokuva- ja tv-maailman sisältöihin oleellisesti kuuluvaa aineistoa, että elokuvan päätyttyä pää on täynnä.

The Irishman – Scorsesen kylmän suoraviivainen kerrontatapa tekee elokuvasta sillä tavalla todenmukaiselta tuntuvan, että se ei ole ikään kuin jännityselokuva sanan varsinaisessa merkityksessä. Siinä ei katsojaa panna pohtimaan ja pelkäämään, mitä seuraavaksi tulee, vaan asiat vain etenevät loogisesti. Dramaturgia on rakennettu viihde-elokuvista poiketen siten, ettei kohokohtia keinotekoisesti kohoteta lisää, vaan antaa tapahtumien mennä omalla painollaan.

Once Upon a Time in Sad Hill – Katsojaennätyshakuisessa elokuvatuotannossa on välillä myös sellaisia elokuvia, joissa tavoitteet ovat korkeammalla. Suomessa tällainen elokuvantekijä on Rax Rinnekangas, joka omalla tuotantoyhtiöllään tekee elokuvia kokonaan ilman viihdepainotuksia. Rinnekangas vertaa ns. art house -elokuvia runouteen: ”Olisi kohtuutonta sijoittaa runous kaupallisen viihteen rinnalle. Kirjallisuusmaailmassa se tarkoittaisi, että esseistiikka, runous ja jopa tietokirjallisuus jäisivät pääosin julkaisematta, koska ne eivät ole bestsellereitä.

The Favourite – Yorgos Lanthimosin hieno elokuva vallankäytöstä + Olivia Colmanin komea roolisuoritus.

Lasse Ranta

Elokuvavuosi 2019 tulisi haudata unohduksen suohon. Mitä pikemmin sen parempi.

Parasite

Ad Astra

Kärsimys ja kunnia

The Irishman

Joker

Lauri Ojanen

Ehkä sitä alkaa tulla vanhaksi, kun päällimmäisin fiilis teatterilevitykseen tulleista elokuvista oli se, että aika vähiin jäi hyvät elokuvat. Sitten kun alkoi listaa kasailemaan, niin niistä joutui jopa karsimaan pois vaikutuksen tehneitä elokuvia, vaikka vielä on muutama potentiaalinen huippu näkemättäkin. Eli siis jälleen kerran ihan ok leffavuosi.

Us – Get Outiin verrattuna sekasotku, toki, mutta silti Peele sivaltaa niin terävästi poliittista ilmapiiriä ja amerikkalaisen unelman ideaalia, että heikkoudet voi antaa anteeksi.

If Beale Street Could Talk – Alkuvuonna ylitse muiden osuivat liki täysosumat aiemmilla elokuvilla tehneiden seuraajat. Beale Street on Usin tavoin ei-niin-hallittu seuraaja, mutta teki silti mielettömän vaikutuksen. Jenkins lataa pieniin hetkiin valtavasti tunnetta, koska tiedämme, mitä niiden jälkeen tapahtuu ja se koskettaa.

Booksmart – Kaikille niille, jotka valittavat komedioiden muuttuneen hampaattomiksi, kun ”mitään ei saa sanoa”. Booksmart onnistuu saamaan vanhoihin high school -komediatrooppeihin uutta imua tuomalla ne nykyaikaan ja valottamalla ne uusiksi.

Marriage Story – Tuntuu tyhmältä pistää tämä ja Midsommar samalle viivalle vain siksi, että molemmat käsittelevät eroa, mutta kun ratkaisevaa paikkaa joutui miettimään, niin Marriage Story menee silti piirun verran edelle. Se onnistui ravistelemaan ja koskettamaan vielä syvemmin, vaikka käsittelytapana ei ole hysteerisyyteen asti viety tunteiden maksimointi. Marriage Storyssa on myös vuoden parhaat näyttelijäsuoritukset. Katsokaa silti myös Midsommar.

The Irishman – Hype elokuvan ympärillä väsytti, koska ajatus vanhoista ukoista tekemässä vielä yhden rikoselokuvan vanhojen aikojen kunniaksi tuntui väsyttävimmältä aikoihin. Sitten itse elokuva onkin kaikkea muuta kuin vanhojen aikojen kunniaksi tehty lämmittely. Synkkä ja surullinen tarina lojaaliudesta, tekojen kanssa elämisestä ja elämän hirveydestä. Tuskin tämä kenenkään tekijänsä viimeiseksi jää, mutta tässä on paljon jo makua siitä, että loppu on lähellä.

Matti Erholtz

Heikko vuosi. Aika paljon tosin vielä näkemättä: The Lighthouse, Once Upon a Time in Hollywood, Us, The Favorite jne.

Joker – Selkeästi vuoden ykköselokuva jo pelkästään Rock and Roll Part 2 -kohtauksen takia.

Parasite – Nerokas moraalitutkielma ressentimentistä, velallisuudesta, huonosta omastatunnosta ja sen sellaisesta, hieman ohjaajan debyyttielokuvan hengessä.

One Cut of the Dead – Kerrankin oikeasti hauska ja nokkela metaelokuva.

Midsommar – Kunnianhimoinen ja omaperäinen, ehkä jossain määrin onnistunutkin Wicker Man -variantti.

John Wick: Chapter 3 – Parabellum – Ainoa elokuvateatterissa vuonna 2019 näkemäni elokuva, minkä näin häveten tunnustan. Olihan tässä ihan lopussa jotain hyvääkin toimintaa.

Metsän Otus

Olen ollut todella kiireinen työn ja muiden velvotteiden kanssa, mutta siinä samalla en ole myöskään saanut motivaatiota katsottua seuraavia elokuvia, vaikka mahdollisuus olisikin ollut nähdä seuraavat elokuvat: The Irishman, Koirat vailla housuja, Doctor Sleep & Parasite.

Once Upon a Time… in Hollywood – Quentin Tarantinon uusin elokuva on mestariteos omalla tasolla.

Ensinnäkin, elokuva kertoo suhteellisen hauskan tarinan stunttimiehestä ja hänen B-luokan näyttelijäystävästä, joka yrittää edetä urallansa. Leonardo DiCaprio oli mielestäni väärä valinta B-luokan näyttelijä rooliin, koska hän on oikeassa maailmassa A+ -luokan tähti. Roolissa olisi esimerkiksi voinut olla Chris Pratt, jonka vakavia roolisuorituksia (The Kid, 2019) harvemmin tuodaan esille.

Mikä tekee Once Uponista ainutlaatuisen on elokuvan metatarina. Olen selvästi oman ystäväporukkani viisain, koska harva tiesi Sharon Tatesta tai kuka Manson edes oli. Tästä johtuen katsoin elokuvan kahdesti, koska halusin kokea elokuvan uusin silmin, nyt kun tiesin, miten elokuvan tarina erkanee todellisuudesta.

Brad Pittin roolisuoritus stunttimiehenä yksinkertaisesti varasti shown. Hahmo oli tyylikäs, vähäsanainen, karismaattinen ja hihkui seksuaalista energiaa. Itse nauroin ja kannustin kun Pittin hahmo alisti Bruce Leetä, ja elokuva menee niin yliampuvaksi loppua kohden, että taisi jopa pari kyyneltäkin tipahtaa kaiken sen nauramisen aikana.

The Lighthouse – The Lighthouse on mielenkiintoinen elokuva, jolla on paljon sanottavaa eikä internetin aikakautena kukaan varmastikaan voi olla yhdenmielinen yhdestäkään teoriasta tai teemasta mitä elokuva esittää.

Esimerkiksi onko sillä mitään väliä, että elokuvan päähahmot jakavat saman etunimen? Huomasiko kukaan, että Pattinsonia härnäävällä lokilla oli vain yksi silmä? Miksi toinen hahmo janosi valtaa kun taas toinen halusi käyttää valtaa alistaakseen toisen? Oliko Dafoen hahmo Neptunuksen ruumillistuma vaikko vain lojaali pappi jumalalleen? Oliko nuori Pattison vain hyväksyntää tai valtaa janoava lurjus?

Elokuvan kokemuksista on paras käydä keskustelua muiden henkilöiden kanssa, mutta juuri tälläiset abstraktit elokuvat voivat olla katsojille joko täyttä kuraa tai dopamiinia tuottava aivoriihikokemus.

Pitäisiköhän tämä elokuva käydä katsomassa vielä kolmannen kerran?

Ad Astra – Brad Pitillä oli selvästi paras elokuvavuosi minun silmissäni, mutta Ad Astran kävin katsomassa ihan ohjaaja James Grayn takia. Ohjaajan aiemmat elokuvat kuten The Immigrant ja The Lost City of Z antavat korkealaatuisia sekä mielenkiintoisia tarinoita, ja Ad Astra tarjoaa aivan samanlaisen kokemuksen.

Ad Astra tapahtuu vuonna 20XX. Teknologian suhteen olemme edenneet huimasti, mutta siinä samalla maanpäälliset ongelmat ovat taas paisumassa ihmiskunnan täystuhoon. Sankarimme lähtee etsimään vastauksia niin energiakriisiin kuin muihin poliittisiin ongelmiin Jupiterista.

Elokuva rakentaa maailmansa tarjoamalla katsojalle tapahtumia, jotka saavat mielikuvituksen tulille. Esimerkiksi Pittin hahmo on entinen sotaveteraani arktisesta sodasta. Kyllä – Amerikka kävi taistelua Grönlannin Arktisesta alueesta. Heh, ehkä Trumpetti ei onnistunut ostamaan Grönlantia?

Tiede- ja armeijatukikohdat tuovat visuaalisella estetiikallaan synkän lähes rustpunkimaisen maailman, kun taas avaruusrosvot tarjoavat mukavaa jännitystä kesken kaiken perhedraaman.

En vaatinut paljon elokuvalta ja sain oikein nautinnollisen tähtitiede-elokuvan, joka tarjosi mielenkiintoisen tulevaisuuden ihmiskunnallemme.

Miikka Mononen

Oli pitkästä aikaa vuosi, jolloin elokuvat ovat puhuttaneet paljon ihmisiä. Valitettavasti ne elokuvat eivät ole olleet kovin hyviä tai usein sen puheen arvoisia, mutta onhan se kiva, että jostain jutellaan Oscar-kauden ulkopuolellakin.

Booksmart – Näin rakastavaa kuvausta ihmisistä jotka ansaitsevat sellaista en ole pitkään aikaan nähnyt.

Aurora – Merkittävä edistysaskel suomalaiselle komediaskenelle jossa tehdään jotain oikeasti subversiivista ihan elokuvaspektrissä yleensäkin, ei pelkästään suomalaisuuden kautta tarkasteltuna. Kirjoitin tästä HIFF:n yhteydessä pidemmin.

Hustlers – Korkojen kera – Vuoden sliipatuin ja parhaiten leikattu ryöstöelokuva on nonstop-viihdyttävyyttä, vaikka henkilötarinat eivät sitä olisikaan. Päälle vielä tolkuton kattaus laadukkaita näyttelijäsuorituksia niin on hyvä paketti kasassa.

The Nightingale – Jennifer Kentin avoimen problemaattinen kolonialismin, minäkuvan ja sen minäkuvan omistajuuden tutkielma on sellaista elokuvaa, jota haluaisi nähdä uudelta elokuvalta enemmän: Konfrontaatiohaluinen, rohkea ja röyhkeä, unohtamatta hetkeäkään empatiaa ja inhimillisyyttä.

If Beale Street Could Talk – Barry Jenkinsin uran ensimmäinen todella hyvä elokuva olisi helppo nähdä mestariteoksena jos määreeksi riittäisi se, miten hyvin subjektiivinen perspektiivi onnistutaan esittämään runollisesti ja kauniisti. Siinä tämä loistaa, ja sitä suurin osa elokuvasta on.

Mikko Pihkoluoma

The Souvenir – Joanna Hoggin omaan elämään pohjaava tarina ylemmän keskiluokan elokuvaopiskelijasta, joka rakastuu heroinistiin on tälle ajalle epätyypillinen kertomus, sillä siitä huolimatta, että elokuva on naisen ohjaama ja sitä kannattelevat Swintonien hienot roolisuoritukset, se ei varsinaisesti ole voimaannuttava feministinen teos. Hoggin elokuva on jotain paljon rujompaa ja nolompaa. Se on kuvaus ohjaajan naiivista nuoruudesta, jonka keskiössä on mahdoton rakkaustarina, minkä nieleminen on ollut joillekin katsojille vaikeaa.

Julieta kiehtoo työväenluokka ja elokuvaprojektinsa näkökulmaa perustellessaan alkaa myös vaikuttaa siltä, että hän koittaa yleisemmin perustella boheemeja elämänvalintojaan. Julien rakkaus huijariin on yhtä kaikki aitoa. Souvenirin hienous piilee kitkassa, joka syntyy yläluokkaisuuden ja heroiinin tuoman rähjäisyyden välille. Hoggin luokkatietoisuus tuntuu raikkaalta tuulahdukselta siltä puolen aitaa, josta sitä harvemmin on tavattu nähdä.

Us – Jordan Peelen nerokas toinen ohjaustyö on yksi tämän vuosikymmenen parhaiten musiikkia käyttäviä elokuvia. Us on myös niitä harvoja elokuvia, joista paistaa vapautuneisuus ja uskalius studiosysteemin sisältä. Valtavaksi menestykseksi noussut Get Out käänsi kelkan siten, että Peele olisi käytännössä saanut vapaat kädet ohjata, vaikka puhelinluetteloon perustuvan käsikirjoituksen kenelle tahansa isoista studioista.

Kirjoitin elokuvasta arvion ennen sen ensi-iltaa: https://voima.fi/blogikirjoitus/2019/get-outin-ohjaajan-uutuus-hammentaa-ja-vakuuttaa/

Burning – Lee Chang-dongin sovitus Murakamin novellista käsittelee tämän listan edellisten elokuvien tavoin luokkaeroja. Tosin Lee lataa Burningiin paljon piilomerkityksiä ja sen mystinen aura olisi ansainnut enemmän huomiota Suomessa. Alkuvuodesta elokuvateattereihin tulleen elokuvan nimi ei sanonut eräälle kollegalle enää mitään muutamaa kuukautta myöhemmin Cannesissa.

Kärsimys ja kunnia – Almodóvarin hieno elokuva selittää ohjaajan viimeaikaisten elokuvien hengettömyyttä. Vaivihkaa metaelokuvallisista palasista kasautuu yhteen myös koskettava taiteilijamuotokuva, joka palauttaa sekä elokuvan ohjanneen Almodóvarin että ohjaajan alter egon (elokuvan pääosassa loistaa Antonio Banderas) yhteyden tunteisiinsa. Pitkästä aikaa Almodóvar myös sisällyttää elokuvaansa teatterikohtauksen, joka on puhdasta elokuvaa parhaimmillaan.

Nuoren naisen muotokuva – Céline Sciamman elokuva 1770-luvun kuvataiteilijasta (Noémie Merlant), joka palkataan maalaamaan kihloissa olevan naisen muotokuva on päällisin puolin perinteinen historiallinen draama, mutta todellisuudessa kaikkea muuta. Radikaalin teoksen ensimmäinen kulma syntyy taiteilijan sukupuolesta ja toisekseen heidän välilleen muodostuvasta kemiasta. Kolmanneksi kihloissa olevaa Héloïsea näyttelevä Adèle Haenel oli pitkään yhdessä elokuvan ohjanneen Céline Sciamman kanssa. Neljänneksi elokuvassa ei juuri ole miesrooleja, ja oikeastaan mies ilmestyy ruutuun pilaamaan kaiken.

Koska Héloïse ei suostu maalattavaksi, on taiteilijan tarkkailtava hänen kasvonpiirteitään salaa. Elokuva rakentuu pitkälti näiden katseiden varaan, ja niiden seksuaalisesta latauksesta vihjaillaan melkein yhtä ujosti kuin naiset lähenevät toisiaan. Ja Sciamma todella osaa löytää kulman, josta katsella eksäänsä. Haenel on sukupolvensa tunnetuin ranskalainen näyttelijä, mutta Sciamma saa hänestä irti jotain, mitä en ole lukuisissa elokuvissa aiemmin nähnyt. Etenkin toisella katsomiskerralla lopun tunnelataus tuntui aidolta.

Nuoren naisen muotokuva ei nojaa yksinään metatekstuaalisiin seikkoihin ja sen traagisuus koskettaa riippumatta siitä miten syvällisesti sitä lukee. Sciamma käyttää musiikkia ainoastaan kolmessa kohtauksessa (ja kahta eri kappaletta), mutta niiden elokuvallinen ja tunteellinen voima on sitäkin voimakkaampi.

Paavo Ihalainen

Minusta ei ollut paras mahdollinen elokuvavuosi. Osaa paremman puoleisista elokuvista hypetettiin ihan liikaa, mutta todelliset huippuhetket olivat vähissä.

Assassination Nation – Euphoria-sarjan ohjaaja Sam Levinson onnistuu tiivistämään nyky-teinien pahimmat kauhukuvat oivalliseksi kolmen näytöksen kostoelokuvaksi, joka on myös visuaalisesti innovatiivinen, mutta ei tunnu tyhjältyä kikkailulta. Elokuva ottaa natsi-ideologian valtavirtaistumisen tosissaan.

The Lighthouse – Kippari-Kalle meets Cheech ja Chong. Överi ja aivan hulvaton, elokuvan syvällisemmät ihmisluonnetta luotaavat sävyt, ja viitteet kreikkalaismyytteihin, Melvilleen ja Coleridgeen jäävät aivan toissijaisiksi kun voi katsoa kahta voimiensa tunnossa olevaa näyttelijää piereskelevän, juovan paloöljyä ja ottavan mittaa toisistaan. Toxic Masculinity the Movie.

Marriage Story – Baumbachin todennäköisesti paras elokuva antaa molemmille keskushahmoilleen ymmärrettävät tavoitteet, ristiriidat ja loppuunsa saakka hiotut luonteet. Elokuva on tunteiden vuoristorataa, mutta uskaltaapa tämäkin lähteä raiteiltaan vaikkapa splatter-huumoriin. Aivan hurmaava.

Kärsimys ja kunnia – Muut vuoden elokuvat ovat hienoja, koska ne uskaltavat lyödä kunnolla lekkeriksi. Almodóvarin uutuus puolestaan toimii, koska sen kertoma vanhenemistarina otetaan vakavasti. Vaikka se on aika vääjäämätön juonensa kannalta, ei se silti tarkoita etteikö yleisöä voi viedä yllättäviin paikkoihin ja tunteisiin.

Under the Silver Lake – Okei, ehkä vain on niin, että stoner-mysteeri, joka sisältää hirveän määrän viitteitä Hollywoodin historiaan, on kuin räätälöity minulle. Mutta tämä silti toimii hypnoottisena kiintopisteenä koko paisutellun kestonsa ajan. Osa symboleista ja punaisista silakoista jää kummittelemaan mieleen.

Rauli Karjalainen

Netflixistä tuli keskeinen elokuvien rahoittaja. (Omalla listallanikin on kaksi Netflix-elokuvaa. Voisi olla kolmekin, mutta en ole ehtinyt vielä katsoa The Irishmania.) Tottumiskysymys- ja Yksittäistapaus-elokuvat yhdellä tapaa kulminoivat jotain viime aikojen metoo-keskusteluista ja kotimaisessa elokuvassa tapahtuneesta naistekijöiden merkittävästä noususta. Paljon potentiaalisesti todella hyvää on vielä tältä vuodelta näkemättä (mm. Burning, Once Upon a Time in Hollywood, Lighthouse).

Marriage Story – Vielä tyypillistä jenkki-indietä enemmän ihanaa eurooppalaista kerronnallista väljyyttä yhdistettynä amerikkalaiseen viihdyttävyyteen. Parasta Baumbachia The Squid and the Whalen ohella.

Nuoren naisen muotokuva – Aivan nerokas katsomisen ja näkemisen tutkielma.

Midsommar – Sykkivät kukat lienevät parhaita muuttuneen tajunnan kuvauksia elokuvassa ever. Huumaavan hyvä.

Aurora – Tässä oli paljon hyvää meininkiä. Näin tämän Kokkolan kinojuhlilla, missä näytettiin myös kaksi Tervon varhaista lyhäriä (Lumikko ja Hylje). Varsinkin lyhäreitä vasten katsottuna Aurorassa näki paljon ainutlaatuista.

Dolemite is My Name – Ovatko Larry Karaszewskin ja Scott Alexanderin käsikirjoittamat biopicit parasta hyvän mielen elokuvaa? Herätti nostalgis-masokistisen halun katsoa läpi koko Eddie Murphyn tuotanto.

Rauli Ylitalo

Vuosi jätti kokonaisuudessaan paljon toivomisen varaa, vaikka sisälsi muutaman erittäin piristävän yllätyksen.

The House that Jack Built – Komedia minun makuuni; kieroutunut ja jopa sairas, mutta punchlinet löytävät merkkinsä kerta toisensa jälkeen, mikä tekee tästä erittäin hämmentävän teoksen. Trieriä viihdyttävimmillään.

Koirat eivät käytä housuja – Upea, eheä ja yllättävä kotimainen elokuva, jota katsellessa ei tiennyt mihin se on katsojaa viemässä. Parasta kotimaista elokuvaa ikinä.

Joker – Yksi parhaita sarjakuvafilmatisointeja olematta oikeastaan sarjakuvafilmatisointi. Hyvää viihdettä.

Once Upon a Time… in Hollywood – Komeaa katsottavaa ja takuuvarmaa nyky-Tarantinoa niin hyvässä kuin pahassa. Elokuvassa on sen verran paljon ongelmia, että sen päätyminen top 5-listalle kertoo riittävästi elokuvavuoden yleisestä tasosta.

The Lighthouse – Vuoden omaperäisimpiä teoksia, joka kaatuu rytmitysongelmiin. Todella komeaa ja tunnelmallista katsottavaa, jonka kestosta olisi voinut leikata viidenneksen pois.

Roni ”Rolle” Laukkarinen

Erittäin mielenkiintoisia ja viihdyttäviä elokuvia kautta linjan.

Joker – Upea taustatarina DC Comicsin Joker-hahmosta, jonka kaikki tietävät kärsivän mielenterveysongelmista. Elokuvana Joker on piinaavan ahdistava, huikea pläjäys. Erityisesti Joaquin Phoenixin tulkinta rikkinäisenä miehenä riipaisee syvältä. Tämä on ehdottomasti Phoenixin ilmiömäisen taidonnäytteen lisäksi Todd Phillipsin osoitus siitä, että hän osaa tehdä muutakin kuin Kauhea Kankkunen -elokuvia. Bravo!

Polar – Polar on John Wick ja Equalizer -tyyppistä brutaalia mättöä, joka ei jätä kylmäksi. Leffa on sitä K18-väkivaltaa ja tissejä aidoimmillaan ja toimii jos pitää ronskista äksönistä, joka aiheuttaa tahattomia irvistelykohtauksia. Mads Mikkelseniä on ilo katsella hänelle sopivassa roolissa. Erikoinen, synkkä, mustaa huumoriakin seassa. Aliarvostettu Netflix-helmi.

Brightburn – Guardians of the Galaxy -ohjaajana tunnettu James Gunn on tuottanut supersankari-kauhuelokuvan Brightburn. Leffaa tähdittävät mm. Elizabeth Banks, David Denman ja Jackson A. Dunn. Jännittävä, erilainen, äärimmäisen brutaali ja synkkä. Erittäin suositeltava pätkä.

Scary Stories to Tell in the Dark – Norjalaissyntyisen André Øvredalin ohjaama adaptaatio Alvin Schwartzin lastenkirjasta Guillermo del Toron valkokankaalle käsikirjoittamana on upeasti rakennettu kauhutarina, joka tempaa mukaansa ensiminuuteilta lähtien. Elokuvan tunnelma ja maailma on kaikin puolin toimiva ja viihdyttävä. Vuoden yllättäjä.

In the Tall Grass – Cube-ohjaaja Vincenzo Natalilta ei ole hetkeen tullut uutta mielenkiintoista teosta. Stephen Kingin ja Joe Hillin tarina In the Tall Grass on hyytävä ja sopii täysin Natalin tyyliin. Jännittävä ja uniikki Netflix-pätkä.

Sakri Pölönen

Elokuvavuodesta.

The Irishman

If Beale Street Could Talk

A Hidden Life

Once Upon a Time… in Hollywood

The Lighthouse

Samppa K

Erittäin hyvä elokuvavuosi. Onnistumisia tuli sekä vanhoilta vakiintuneilta tekijöiltä että nuoremmaltakin polvelta.

Marriage Story – Eroelokuva, joka löytää hauskan kaiken tuskan keskeltä ja välttää helpon lipsahduksen ylitunteelliseksi. Loistavia kohtauksia peräjälkeen. Baumbachin paras.

Sistersin veljekset – Ei niinkään revisionistinen vaan pikemminkin perinteitä hienosti hyödyntävä taidokas western Audiardilta. Hahmot kanssakäymisineen tuntuivat aidon 1800-lukulaisilta. Vuoden paras lopetus.

Once Upon a Time… in Hollywood – Tarantinon leffanörtteyden huipentuma ja täyttymys. Kunnianosoitus, nostalgisointi, kosto ja korjaussarja. DiCaprio, Pitt ja Robbie kaikki loistovedossa. Hienon letkeä näennäisen hajanainen, mutta johdonmukainen rytmitys.

Kärsimys ja kunnia – Setämieselokuva Almodóvarin tapaan. Hauska ja vähän surumielinenkin, Banderas erinomainen.

If Beale Street Could Talk – Moonlightin tapaan viisasta draamaa herkällä otteella ja kauniilla tyylillä. Wong Kar-waita oli kourallinen, ripaus Spike Leetäkin. Britelliltä hienot musiikit.

Sanna Haukkala

Tottumiskysymys – Episodielokuva epämiellyttävistä asioista. Niin monella tapaa tärkeä elokuva, sekä onnistunut sellainen. Hämmentävä suoritus kotimaiselta elokuvalta, jos on tottunut antamaan symppistähtiä hyvästä yrityksestä. Tämä ei niitä tarvitse.

The Lighthouse – Cine-sekoilulla on oma paikkansa vakavan elokuvan seassa ja onneksi ohjaaja Robert Eggers osaa työnsä todella hyvin. Kokonaisuudessa on ehkä pari osasta liikaa, mutta elokuva leviää lopulta omaan ylitsepursuavaisuuteensa ainakin vähän niin kuin sen olisikin tarkoitus. Sekoaminen majakkasaarella kahden kesken lokkien ympäröimänä ei ole näyttänyt aiemmin näin upealta, tai ainakaan sitten Jean Grémillonin Gardiens du pharen.

Nuoren naisen muotokuva – Céline Sciamma on kiertänyt taiteiljaelokuvien perinteisen kliseepesäkkeen keskittymällä kaikkien keskeisten hahmojen kulissien takaiseen elämään ja kasvojen liikkeisiin poseerausten sijasta. Nerokkaasti katsoja valjastetaan heti alussa tallentamaan kasvojen yksityiskohtia taiteilijalle, jonka on maalattava tilattu muotokuva salassa itse mallilta. Elokuvan naiskatse katsoo tarkoituksella monia asioita hyvin erilaisista näkökulmista kuin niitä on tämän teeman elokuvissa yleensä totuttu näkemään.

The Irishman – Viimeisin mafiaeepos Scorseselta, joka rakentaa myös hivenen uusia kertomapolkuja amerikkalaisiin gansterieepoksiin. Mafiaveljet haurastuvat vuosikymmenien aikoina seniileiksi papoiksi asti ja elämänsä ehtoopuolella oikeasti olevat näyttelijät saavat hetken nauttia digitaalisesta nuorennuksesta. Teoksen eeppinen kesto tuntuu paljon sujuvammalta kuin moni muu samoissa mitoissa oleva kevyempi elokuva.

Kärsimys ja kunnia – Toisen seniorivuosikerran ohjaajan syväluotaus itseensä. Almodóvarin uusin on yllättävän vakavahenkistä ja koheltamatonta, mutta silti myös riipivää ja hyväntahtoista, räväkän väristä draamaa. Ihanan ärsyttävästi elokuva loppuu siihen mistä tarinat yleensä alkavat, melkein heilutellen että kyllä henki vielä pihisee ja materiaalia jatkolle piisaisi.

Simo Rantanen

Paljon efektejä, universumien lopetuksia, live-action versioita ja ikuista rebootien/remakejen suota. Mukana kuitenkin myös oikein ilahduttaviakin tapauksia!

Joker – Sarjakuvafilmatisointien keskellä se kirkkain helmi, kerrankin erilainen ja oikeasti HYVÄ ELOKUVA siinä sarjassa.

Avengers: Endgame – Ei varsinaisesti mikään todella hyvä elokuva tai edes MCU-elokuvien kärkeä, mutta yhden aikakauden päätös ja ainoa elokuva tänä vuonna, jonka aikana itkin. Täysin alkuperäisestä sarjakuvasaagasta irroitettu tarina, mutta MCU Infinity -saagan näppärästi päätti elokuvapuolella kuitenkin. Fanipoikana pakko nostaa listalle.

Miehiä ja poikia – Yksi parhaimmista suomalaisista dokumenteista. Miehelläkin on tunteet, vaikka ulkokuori olisikin puhdasta kiveä.

Midsommar – Toimiva jännäri, jonka kuvaus oli upeaa. Wicker Manin henkinen jatko-osa.

Dolemite is My Name – Netflixin elokuva, jossa Eddie Murphy pitkästä aikaa hyvässä elokuvassa. Tämä tarina sai kiinnostumaan näkemään todella paljon sitä OIKEAA Dolemitea!

Valtteri Lepistö

Under the Silver Lake – Mitchellin esoteerinen salaliittoteoriamurhamysteerineonoir lienee vuoden hauskin elokuva. Andrew Garfieldin esittämä tyhjäntoimittajanörtti koettaa ratkaista kummallista katoamistapausta, johon, yllätys yllätys, kaikki vastaukset löytyvät hänen ympäriltään. Elokuva perseilee taitavasti laidasta laitaan työntyvillä populaareilla viittauksilla ja esittää kysymyksen inhimillisen kokemuksen mielekkyydestä ylivirittyneessä maailmassa, jossa kaikki on joko enemmän kuin miltä näyttää tai mikään ei oikeastaan ehkä olekaan mitenkään tärkeää. Mysteeriä ei voi ratkaista, koska sitä ei välttämättä edes ole.

Gangbyeon hotel – Ensinnäkin elokuvan mustavalkokuvaus kuuluu vuosikymmenen kauneimpiin; vastarannan kaupunkimaisema hahmottuu vain utuisesti joen rannan takaa kuin hotellilla majailevat ihmiset horrostaisivat hereilläänkin. Hongille tuttuun tapaan ihmisten väliset suhteet hahmottuvat kärkkäissä ja humoristissa kohtaamisissa, joiden takaa paistaa aidon kohtaamisen vaikeuden melankolia. Elokuvan päähenkilöihin kuuluva kuolemaa tekevä runoilijaa elää kuin puhtaasti aistiensa varassa ja toiseen porukkaan kuuluvat kaksi naista nuokkuvat huoneessaan kuin haluaisivat nukkua surunsa yli. Harva elokuvantekijä voi riisua elokuvan vastaavalla tavalla äärimmilleen ja johdatella katsojaa haluamaansa mielentilaan.

The Irishman – Scorsese palauttaa ”gangsterieepoksen” vielä kerran huipulleen, mutta tietyin varauksin. Amerikkalaismestarin suurelle yleisölle tutumpi ja varmaan läheisempi puoli kohtaa hengellisten mestariteosten maisemat. Suuret temaattiset linjat, jotka ovat kulkeneet läpi Scorsesen tuotannon avataan esille kuin kirurgisin toimenpitein ja teoksen lopun realistinen minimalismi tuo mieleen pikemminkin Bergmanin ja Pialat’n 1960- ja -70-luvun kuin amerikkalaisen uuden elokuvan vastaavan. Ainoastaan elokuvallisen ilmaisun syvästi tunteva tekijä pystyy luomaan suuria elokuvia vielä tänä päivänä niin että niitä ilman varauksia voidaan suoraan kutsua Suuriksi.

Asuran – Löydettävissä Amazon Primesta. Vetrimaaran on tamilin kielisen intialaisen elokuvan kuumin nimi ja Asuran saattaa olla hänen paras elokuvansa. Kyseessä on vahvalle historiallisen sorron kontekstille perustuva perhe- ja kostodraama, jossa ihmisiä erottaa erityisesti luokka. Vaikka toisinaan elokuvan actionkohtaukset ovat liiankin dramatisoituja, taustalta kumpuaa yhtenäisyyttä ja sosiaalista tasa-arvoa korostava eetos. Väkivalta on tarkoituksella nostettu pinnalle, sillä sen voima on hajottava, niin vihan, koston kuin itsepuolustuksenkin välineenä. Länsimaalaiselle katsojalle elokuva ei välttämättä hahmotu kokonaan nyansseineen, mutta samankaltaista, rohkeasti kantaaottavaa asennetta tarvittaisiin populaariin elokuvaan ympäri maailmaa.

Glass – Shyamalanin supersankaritrilogian päätös on vastaus Marvelille ja DC:lle, vaatimus inhimillisen elokuvan puolesta vahvemmin kuin Scorsesen kirjalliset avaukset. Siinä missä pintakiillotetut huvipuistoelokuvat tarjoavat yksinkertaisia ehtoja ihmisille, kannustavat löytämään oman elämää suuremman tarkoituksensa, Shyamalanin sankarit ja viholliset ovat traumojensa armoilla. He ovat ihmisiä, joilla ei välttämättä ole suuria kohtaloita, harhaluulojensa vankeja murenemispisteessä. Jos Marvel -elokuvat vaativat ihmisiä löytämään oman potentiaalinsa, ”kohtalonsa”, ja toteuttamaan sen puskemalla läpi harmaan kiven, Shyamalanin elokuva ehdottaa, että ihmisten tulisi ensisijaisesti löytää itsensä, päästä sinuiksi inhimillisine heikkouksineen. Elokuvassa ei ole suurta kliimaksia, viimeistä spektaakkelia, jossa kohtalot täyttyvät, vaan näemme joukon kompuroivia ihmisiä, joiden ihmisarvo on kyseenalaistettu ja jotka joutuvat kohtaamaan itsensä kaiken sen takaa, mitä he ovat uskotelleet itselleen seuratessa maailman vaatimuksia. Mitä hyötyä ”maailman” pelastamisesta jos ei kykene pelastamaan itseään?

Valtteri Väyrynen

The Irishman – The Irishman ei ollut allekirjoittaneelle ainoastaan vuoden odotetuin elokuva, vaan toteen käynyt unelma. Kun gangsterielokuvan puikoissa on Martin Scorsese ja pääosissa Robert De Niro, Joe Pesci ja Al Pacino, ovat odotukset väkisinkin pilvissä. The Irishman onnistui kuitenkin lunastamaan kovat odotukset. Elokuva on monilta osin ilahduttavan tuttua Scorsesea, mutta synkän romantisoimaton gangsterielämän kuvaus ja ikälopun palkkatappajan psykologiaan syventyminen tekevät tarinasta tuoreella tavalla vaikuttavan.

Avengers: Endgame – Katsoimme alkuvuodesta kaveriporukalla kaikki aiemmin julkaistut MCU-elokuvat sillä ajatuksella, että kevät huipentuisi Endgameen. Leffat eivät pääsääntöisesti olleet meille ennestään tuttuja; itse olin nähnyt aiemmin vain ensimmäisen Iron Manin, Guardians of the Galaxyn ja Doctor Strangen. Kun Endgamen aika lopulta koitti useiden viikkojen ja leffamaratonien jälkeen, istuimme elokuvateatterissa jo vannoutuneina Avengers-faneina. Endgame oli upea ja päräyttävä päätös sekä siihenastiselle MCU-tarinalle että kaveriporukan kevään mittaiselle Avengers-urakalle ja siksi ikimuistoinen leffakokemus.

Joker – Syksyn hypetetyin elokuva Joker on ollut laajalti yleisön mieleen mutta saanut kriitikoilta hieman ristiriitaisemman vastaanoton. Allekirjoittaneelle kyseessä oli harvinaisen voimakas katselukokemus, jonka aikana en irtautunut tarinasta ja kerronnasta kuin korkeintaan lyhyiksi hetkiksi – ja silloinkin vain fiilistelemään, kuinka loistava elokuva oli! En lähde tässä pohtimaan leffan syvällisempää merkitystä (tai merkityksettömyyttä, riippuen kommentoijasta); sen sijaan tyydyn toteamaan, että Joker oli minut täysin sisäänsä imaiseva elämys, jossa jokainen osa-alue palveli saumattomasti kokonaisuutta. Päähenkilön traagiseen tarinaan eläytyessäni kävin läpi laajan tunteiden kirjon ja uskoin täysin hahmon läpikäymän muutoksen. Tämän mestariteoksen kruunaa Joaquin Phoenixin kirjaimellisesti järkyttävän upea roolityö.

Green Book – Green Book on hyvän mielen elokuva viimeisen päälle, jonka humoristinen ja koskettava tarina kahden varsin erilaisen miehen ystävyydestä täytti minut tammikuussa ilolla ja syvällä tyytyväisyydellä. Viggo Mortensen on kerrassaan valloittava Tony Lipin roolissa. Kaiken kaikkiaan elokuva muistuttaa kovasti vuoden 2011 ranskalaisleffaa Koskemattomat, joka myöskin kuuluu suosikkeihini.

John Wick: Chapter 3 – Parabellum – Toimintaviihteen fanina olen aina saanut selittämättömän suurta nautintoa tyylikkäästi toteutetusta action-mätöstä. Lienee siis sanomattakin selvää, että John Wick -leffat ovat iskeneet minuun kuin tuhat volttia. Sarjan kolmas osa vie toiminnan mittakaavan jälleen uudelle tasolle ja tarjoilee toinen toistaan kekseliäämpiä kohtauksia. Käsikirjoitukseen on mahdutettu myös yllättävän paljon huumoria ja itseironiaa, mikä sopii näin poskettomaan tykitykseen kuin puukko pahiksen silmään.

Waltteri

Elokuvavuosi on taas tietysti hieno. Erityisen upeaa on, että tuntuu kuin elokuvista keskusteltaisiin taas aiempaa enemmän.

Burning – Vuoden paras elokuva. En saa liekkejä pois mielestäni.

If Beale Street Could Talk – Tunnelmaan uppoaa. Kiiltokuvankaunis elokuva.

The Irishman – Sanoo kolmen ja puolen tunnin kestollaan paljon, mutta kaikkein suurin paino makaa siinä, mitä ei sanota.

Sorry We Missed You – Ken Loachin jäätävä, raaka ja järisyttävän voimakas tutkielma aivan tästä ajasta.

Marriage Story – Oikeutetusti huomio pidetään pääosanesittäjissä Johanssonissa ja Driverissa, joiden vavisuttavat roolisuoritukset tekevät elokuvasta henkeäsalpaavan.

Ota osaa keskusteluun

1 kommentti

  1. Ei ole ollut kovin häävejä elokuvia tarjolla, jos Joker ja If Beale Street Could Talk saa noin paljon mainintoja. Joker joku mestariteos, mestariteoksissa (Taksikuskissa ja Koomikoiden kuninkaassa) ei tarvitse katsojille erikseen näyttää, että heeeiii tää ja tää oli hahmon fantasiaa. Jos haluatte katsoa jotain oikeaa Taksikuskin tasoista elokuvaa katsokaa First Reformed. If Beale Street Could Talk oli vain kova pettymys.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.