Keksin ovelan tavan välttää kinastelun vuosikymmenistä, nollavuoden puuttumisesta ja muusta sellaisesta: annoin pienen festivaalini nimeksi Kymmenen vuotta, kymmenen elokuvaa. (Alkaa huomenna, tämä festivaali. Joko kutsuin sinut?)
Kymmenen on mielivaltainen luku, mutta se tuntui sopivalta. Ensinnäkin sillä pääsee pälkähästä sen suhteen, että ovatko mukana kaikki tämän ajanjakson parhaat ja tärkeimmät elokuvat, mikä on aivan mahdoton pulma. Enhän minä ole nähnyt kuin pienen rujauksen koko maailman leffatuotannosta. Parempi siis unohtaa kattavuuden illuusiot ja turauttaa täydellisen subjektiivinen lista. Pääasialliset valintakriteerit olivat
- elokuvan on oltava hyvä
- elokuvan on löydyttävä dvd-hyllystäni
- elokuvan on ollut merkittävä minulle jotain erikoista
- elokuvien on oltava keskenään varsin erilaisia
Elokuvien valmistusmaat tai valmistumisvuodet sen sijaan eivät olleet turhan tärkeitä. En kiinnittänyt paljonkaan huomiota siihen, miten tuttuja tai tiuhaan nähtyjä leffat olivat, mutta dokkarivalintaan se vaikutti. Grizzly Man tuli telkkarista ihan pari viikkoa sitten, joten sitä ei valikoimassa nähdä, vaikka ehkä pitäisi.
Ajattelin kirjoittaa jokaisesta pienen esittelyn, jossa käydään läpi yllämainitut kriteerit ja ölistään muutakin aiheeseen kuuluvaa – sekä kuulumatonta, pelkään. Vastaväitteet ja muu ininä on erityisen tervetullutta, vaikka en aio valikoimaa enää tässä vaiheessa muuttaa.
Ensimmäisenä vuorossa on
Toisen kerroksen lauluja
Roy Anderssonin toinen* kolmas kokoillan elokuva näytettiin töllössä 2003, jolloin olin 23-vuotias. Muistaakseni raina kehuttiin Hesarin arviossa, joten tallensin sen videolle. Ellen ihan väärin muista, katsoimme elokuvan JSuvannon kanssa, kun tuleva (oleva?) teekkari vieraili luonamme Lutakossa.
Tämä on klise, mutta tosi klise: en ollut nähnyt mitään sellaista aiemmin. Se oli hauska, se oli synkkä, se vaikutti fiksulta, se näytti erilaiselta. Olin myyty kertalaakista.
Myöhemmin näin sitten Erään rakkaustarinan Kampus Kinossa ja Sinä elävän Tampereella Niagarassa. Tykkäsin molemmista, joskin Du levandesta enemmän. Minusta se ei ollut pelkkää samojen teemojen ja keinojen halpahintaista kierrätystä, vaan pikemminkin esimerkki AC/DC-henkisestä lähestymistavasta, jossa taiteilija työstää samasta aiheesta aina vain eksaktimpaa versiota.
Outi on sittemmin opettanut minut arvostamaan pönötysestetiikkaa, jota Anderssonin elokuvissa viljellään runsaalti. Pysähtyneisyydessä, lyhyen polttovälin linsseissä –> laaja kuvakulma –> vääristynyt kuva, symmetrisyydessä ja syväterävyydessä on kaikissa jotain sellaista, jota on hankala sanallistaa. Se ei näytä samalta kuin maailma omin ihmissilmin tiirailtuna tai samalta kuin standardoitua Hollywood-kuvakerrontaa noudattava leffa. Tämä on niitä juttuja, jotka periaatteessa kuka tahansa voisi tehdä samalla tavalla, mutta Anderssonin käsissä se vaikuttaa pakottomalta ja oikealta. Kaiketi maitomainoksilla harjoittelu kannatti.
Vaikka olen auteurismin suhteen hieman skeptinen (kröh käsikirjoittaja krhömömm), Roy Anderssonin kaikista teoksista on selvästi erotettavissa tekijänsä jälki, ja ennen kaikkea eron huomaa katsomalla kuvia. Tämä on ensimmäinen ja ehkä myös ainoa kymmentä elokuvaani yhdistävä tekijä: niissä on pantu paljon painoa muodolle, jos vulgaariplatonilainen erottelu muotoon ja sisältöön sallitaan. Eli siinä suhteessa ne eivät kenties eroa toisistaan niin paljon kuin aluksi luulin.
**********
Seuraavaksi: piirretty seikkailu.
*: Unohdin Giliapin.