Liekö Paul Thomas Andersonin päässä naksahtanut jotain 2000-luvun vaihteessa? Käsikirjoittaja-ohjaajan Boogie Nights ja Magnolia olivat molemmat melkoisia ensemble-pläjäyksiä, Punch-Drunk Love ja There Will Be Blood puolestaan keskittyvät kahteen–yhteen hahmoon. (Jätän Hard Eightin pois laskuista siksi, että se on muutenkin selvästi pienimuotoisempi eli halvalla tehty esikoinen; hyss!) Että kun aiemmin PTA orkestroi ihmismassoja kuin palapelejä, niin nyt hän antaa filmin kyllästyä yhden ihmisen, yhden näyttelijän, yhden Daniel Day-Lewisin olemuksesta.
Muistelen Guardianin kriitikon kirjoittaneen, että Day-Lewisin näyttelijäsuoritus TWBB:ssä on niin suuri, että kukaan muu tuskin mahtui näyttelemään mitään koko planeetalla samana päivänä. Siinä on enemmän kuin hitunen totuutta. Kyseessä ei ole hienovarainen tai pienieleinen huitaisu, vaan Näyttelemistä ja Suoritus isoilla alkukirjaimilla. En tiedä, onko se hyvää näyttelemistä – sillä moisen määritteleminen aukottomasti lienee mahdotonta – mutta himpuran hauska sitä on katsoa. Silmiään ei saa irrotettua ukosta.
Jenkkikriitikoiden mielestä oli selvää, että vuoden 2007 parhaat/isoimmat/tärkeimmät/elokuvallisimmat elokuvat olivat TWBB ja No Country For Old Men. Sittemmin Coenien hiljainen fatalistipätkä meni ja nappasi keskeiset Oscarit, joten ajan myötä populaarikritiikissä siitä tuli vuotensa keulakuva. Muistan vielä, miten hienoa oli katsoa molemmat leffat ennen kuin ulkopuolinen taho oli asettanut niitä keskinäiseen paremmuusjärjestykseen. Eihän niillä edes ole paljonkaan yhteistä, joten jälkikäteen näyttänee oudolta, että niitä edes pidettiin jotenkin parivaljakkona. Kyseessä on kuitenkin kaksi erilaista elokuvaa kahdelta erilaiselta elokuvantekijältä, molemmat omalla tavallaan hienoja. Minulle tosin NFCOM:in hyytävä kylmyys oli liikaa, vaikka leffa onkin formaalisti erinomainen.
Kymmenen vuotta, kymmenen elokuvaa -listalla TWBB on kuitenkin ennen kaikkea ohjaajan takia. Paul Thomas Anderson on kuulunut seurattavien tekijöiden listalle siitä saakka, kun kävin katsomassa Boogie Nightsin Joensuun Aallottaressa. Jyväskylän Elohuvissa nähdyn Magnolian kohdalla en oikein tiennyt mitä odottaa, koska tuohon aikaan vahtasin elokuvien valmistumista huomattavasti vähemmän kuin nykyään. Toisin sanoen olin varmaankin lähempänä keskivertokansalaista, joka tajuaa leffojen olemassaolon siinä vaiheessa kun trailerit alkavat pyöriä teatterissa. Nykyäänhän sitä riemuitaan jokaisesta Varietystä löytyvästä ”X.X. on ostanut option Y.Y:n kirjaan Z.” -jutusta, vaikka liekö moisessa touhussa mitään tolkkua.
Minne ihmeeseen tämä kirjoitus ajautui?
**********
Seuraavaksi: esiteinivampyyri.
Itsekin kävin katsomassa Magnolian juuri Jyväskylän Elohuvissa, ja jostain syystä kyseessä on yksi vahvimpia elokuvateatterikokemuksiani. Suurin osa siitä oli varmasti itse elokuvan, ei niinkään paikan ansiota, eli siis juuri sen, etten todellakaan osannut varautua siihen, mitä edessä oli. Muistan elävästi, kuinka jo Magnolian prologi löi syvälle tajuntaan. Näin reilut 10 vuotta myöhemmin en kuitenkaan osaa millään erityisellä tavalla selittää, kuinka olin edes teatteriin päätynyt, sillä en minä ainakaan Boogie Nightsia vielä silloin ollut nähnyt, enkä muutenkaan käynyt ’kuvissa vielä kovin tiheään. Elohuvin senaikaisessa inkarnaatiossakin muistan katsoneeni vain tuon ja Cuben. Kohtalon johdatusta!
Tämän kommentin sisältö on kovin repaleinen ja epämääräinen, mutta juolahtipa vain mieleen. Kehun samalla listaa, hyvin perusteltuja valintoja (joista Ong-Bak ja, häpeän sanoa, Roy Andersson, ovat näkemättä).
Magnoliasta jäi ekalta kerralta mieleen tärkeimpänä kyllä se, että jos ottaa puolitoista litraa Pepsi Maxia mukaansa, niin sammakkosade/Wise Upin tienoilla on pakko rynnätä vessaan.
No, bluray on jo tilattu, joten sen voisi katsastaa kolmanteen otteeseen joskus. Myös Boogie Nightsin uusinnasta on ihan liian kauan, Punch-Drunk Lovesta puhumattakaan.
Tajusin iltapäivällä, että aika moni näistä ennen leffojen katsomista kirjoitetuista 10 vuotta -merkinnöistä käsittelee lähinnä ulkoelokuvallisia seikkoja. Ehkä paikkaan puutetta redux-merkinnöistä. Tekstiä on tosin jo nyt 20 000 merkkiä, että eihän tässä mitään tolkkua ole.