Watchmen
on oikeastaan parhaita sarjakuvaleffoja, mutta jollain pervolla tavalla myös yllätyksettömin. Sitä odotettiin hartaasti, mutta lopulta se on vain kohtalainen ja samalla ylipitkä käännös. Vieläpä mahdollisimman tarkka sellainen, jos kohta pois on jäänyt pienten vivahteiden kautta substanssi. Täten Alan Mooren armoitetun sarjakuvan tuntevalle leffaversio jää väistämättä toiseksi keskimäärin kaikessa. Jäljelle ovat jääneet vain väkivalta ja ihmissuhteet (kuten elokuvassa ”asiaan kuuluu”), mutta näille on annettu pistoksia.
Lopputulos on pornoa ja kelluu tyhjän päällä. En osaa lainkaan sanoa miltä sarjakuvaa lukemattomista tuntuu elokuvaa katsoa. Itse pystyn ammentamaan Moore-muistoistani ja paikkaamaan sitä kautta puutteet. Sarjakuvassa toimintakohtaukset mahtuvat muutamaan sivuun, eikä varsinaista arkkivihollista edes ole. Loppu on narraatiota, ajatuksia, vivahteita ja tarinoita. Mooren sarjakuvat ovat yleensä varsin kirjallisia ja ainakin itse pidän Watchmeniä myös hienona romaanina. Elokuva jättää pois kaiken ”turhan” ja pitkittää noita harvoja toimintakohtauksia ja käyttää aikoinaan elokuvan 90-luvun elokuvan 00-luvuksi taittaneita hidastuksia kaikkeen. Lopputulos on kuin katsoisi imurointia tai mattojen tamppausta Matrixin lävitse.
Samoin Mooren kirjan surumielisen romanttinen, muistaakseni yhden ruudun mittainen rakastelukohtaus on eksplikoitu kiiltäväksi ja paljasta pintaa esitteleväksi panemiseksi. Näytöksen jälkeen kuulin kahden teinitytön puhuvan näkemästään: ”siis mitä vittua?! SUPERSANKARIPORNOA jossain vitun lentävässä pöllöaluksessa! Siis MITÄ VITTUA?! Toi oli tosi sairas leffa.” Hauskasti päin helvettiä ymmärretty, mutta mikä minä olen arvostelemaan teinityttöjen tulokulmia tai totuuksia. Ehkä ohjaaja Zack ”300” Snyder hakee juuri tällaista reaktiota; ensin alustetaan ihan nätisti kahden entisen naamiosankarin yksinäisyys ja elämään pettyminen ja sitten toistensa löytäminen, mutta lopulta vääränlaisen balanssin vuoksi mieleen jää vain ankarasti photoshopattua panemista futuristisen lentoaluksen ohjaamossa; pari vilahtavaa saturaationänniä. Samalla se toimii analogiana koko elokuvalle suhteessa sarjakuvaan: 120 miljoonan euron traileri. Aivan kuin sarjakuvan toiminta- ja rakastelukohtauksissa olisi alaviitteitä: jos haluat nähdä enemmän ja pidemmälle estetisoitua väkivaltaa/pehmopornoa, katso Snyderin elokuva.
Sinänsä en ole moralisoimassa: minä katselin ihan mielelläni Malin Akermania PVC-panouikkareissa, enkä varsinaisesti odottanut elokuvalta yhtään mitään sen parempaa. Tosin sen PVC-puvun näkee jo trailerissa, nännejä ei. Näitä seikkoja kannattaa kunkin keskenään punnita. Samalla 80-luvulle sijoittuvan elokuva näyttää, muutamia rumia silmälaseja, yhtä todella kehnoa Nixon-maskeerausta ja muutamia rumia hiuslaitteita lukuun ottamatta juuri niin härskisti 2010-luvulta, että kysymys todella lienee rinnakkaistodellisuudesta eikä minkäänlaisesta ajankuvasta (minkä Mooren sarjakuva toki onnistuu kaiken muun ohessa tekemään).
Tietenkin myös elokuva on välttämättä ajankuva, mutta siinä tapauksessa 80-luku on vain ympätty sivuseikka, eikä oikeastaan liity elokuvaan mitenkään. Tähän yhteyteen lienee syytä linkittää Wiredin uudehko ja näpsäkkä Alan Mooren haastattelu, jossa Moore kiroaa Watchmenin kautta tiedostamattaan sarjakuvan ylle langettamaansa nihilismin ja synkeän pimeyden kaapua. Samanlainen kaapu tuntuu olevan dystooppisten näkymien, hämärän mutta samalla banaalin moraalikäsittelyn, tummien filttereiden ja CGI-muovin muodossa niin supersankari- kuin muidenkin elokuvien yllä. Luonnollisesti kaikkea perustellaan lamalla, syyskuun yhdennellätoista, epävarmuudella, globaaleilla katastrofeilla jne. Suomalaisessa elokuvassa puolestaan on vain tummat filtterit ja henkilöhahmoja, jotka eivät kiinnosta ketään ja joiden viitepisteitä ei ole olemassa ainakaan minun todellisuudessani. Siinä mielessä ymmärrän täysin, mitä jenkit tekevät ja näen sen huomattavasti ajankohtaisemmaksi. Se on silti, luonnollisesti, hyvin tyhjää.
Sen verran leffalle kuitenkin plussaa, että loppuratkaisun eräs yksityiskohta on oikeastaan jopa parempi kuin Mooren sarjisversion, jos kohta samalla jääkin uupumaan hömelö ja jokaiselle nykysarjakuvalle pakollinen Lovecraft-viite. Myös alkutekstit ovat kieltämättä aika siistit, niissä Snyder osoittaa ihan varteenotettavaa kykyä ympätä mahdollisimman paljon sarjakuvan matskua leffaan, eräänlaista nopeaa ja taustoittavaa referointia. Myöhemmin tänä vuonna on ilmeisesti luvassa ohjaajan pidennetty versio. Saa nähdä onnistuuko se syventämään elokuvaa. Lisäksi loistava sarjakuva saa väistämättä tämän myötä lukemattomia uusia lukijoita. En tiedä onko se 120 miljoonan arvoista. Johonkin muuhun paskaleffaan nekin rahat olisivat kuitenkin menneet. Viihdeteollisuuden sekoittuminen taiteeseen on kieltämättä yhtä hässäkkää. Väittäisin myös, että nimenomaan tämä elokuva on ajankohtainen; tätä elokuvaa katsoessaan voi kokea sormensa olevan hetkellisesti jonkin pulssilla. Varmasti samalla tavalla kuin Watchmenia lukiessa aikoinaan 80-luvulla. Kysymys on kolikon kääntöpuolesta, negatiivisesta peilimaasta, mutta kuitenkin.