Kuva

Jokavuotiseen tapaan leffablogaajien parhaat -kyselyn yhteydessä tiedustelimme myös yhtä vuonna 2018 nähtyä elokuvaa, jota tekee mieli suositella vaikkei se olisi varsinaisen äänestyksen raameihin sopinutkaan.

Tällaisia vastauksia saapui:

Antti Alanen: Vieras (Mox Mäkelä, 2018) – Taiteilija elokuvantekijänä: kuunnelmaelokuva on ylitsepursuava ja antoisa assosiaatioiden virta, ylistys elämälle eri muodoissaan. Esitimme erikoisnäytöksenä Orionissa.

Samppa K: Ryuichi Sakamoto: Coda – Vähillä puheilla Sakamoto tulee paljastaneeksi paljon, harvinaisen onnistunut henkilökuva.

Waltsu: L’Avenir (ohj. Mia Hansen-Løve) – Usein tuntuu, että elokuvia tehdään aina jollekin muulle. Yleensä hyvin geneeriselle joukolle tai massalle ihmisiä. Mutta L’Avenir tuntui, kuin se olisi tehty varta vasten minua varten. Ja tematiikaltaan elokuva on vieläpä niin runsas, joten efekti on ärsyttävän tehokas.

Kari Naskinen: Aleksei Utshitel: Matilda – Dvd:nä saatava elokuva historiallisesta skandaalista, tsaari Nikolai II:n ja hänen rakastajattarensa, balettitanssija Matilda Krzesinskajan suhteesta. Komeaa kuvausta. Elokuva on tehty suurella rahalla. Pietarilainen TPO Rok sai tekokustannuksiin neljäsosan rahoituksen kulttuuriministeriöltä. Mukana oli merkittävällä tavalla myös valtion akateeminen Mariinski-teatteri, jossa balettikuvauksetkin tehtiin. Puitteet ovat muutenkin komeita; ei ole paljon tarvinnut lavasteita rakentaa, kun kuvauspaikkoina olivat myös Aleksanterin palatsi, Jusupovin palatsi ja Jelagininsaaren palatsi.

Mikko Pihkoluoma: Sorry Angel – Kaunis, kylmä, monimutkainen. Tavallaan kuin parhainta ranskalaista viihdettä, joka taitaa olla liian kylmä toimiakseen viihteenä, jota suomalaiset pääsisivät katsomaan

Paavo: Cléo de cinq à sept (1967) – Valitsin parhaan elokuvan, jonka näin Elokuvateatteri Orionissa tänä vuonna. Kavin muutto klassisesta teatterista on musertava isku helsingin elokuvakulttuurille, mutta toivon, että siitäkin kyetään toipumaan. Itseriittoisesti haluan siis kiittää tässä Orionia upeista kokemuksista, muistoista ja opetuksista vuosien varrelta ja toivon että siellä nähdään vielä!

Otto Suuronen: Exfrun / The Ex-Wife – Espoo Ciné -festivaalilla esitetty Katja Wikin draama The Ex-Wife (Exfrun) on harvinaisen rehellinen elokuva. Se on myös teos, jonka jokaiseen henkilöhahmoon voi samaistua sukupuolesta riippumatta.

Hannu Björkbacka: Summer Survivors (Marija Kavtaradze) – Paras Reykjavikin RIFF:ssä näkemäni elokuva, olisi mennyt kärkeen päälistalla, jos Suomessa näytettäisiin liettualaisia.

Markku Ylipalo: The Other Side of the Wind – Vuosikymmenen kulttuuriteko Netflixiltä, Orsonin viimeinen valmistunut teos on puutteineenkin kiehtova. Elokuvan jälkeen kannattaa vilkaista myös Wellesin uraa käsittelevä hieno dokumenttielokuva They’ll Love Me When I’m Dead

Emmi Koivumäki: Burning – Lee Chang-dongin elokuva oli se elokuva Stockholm Film Festivalin ohjelmistossa, jota odotin eniten. Elokuva luultavasti päätyy myös ensi vuoden listalleni. Burning jäi kytemään ajatuksiin. Sen maailma hehkuu kaikissa liekin väreissä. Yksinäisten ihmisten onnenetsintä ottaa askeleen kohti hitchcockmaista tarinan kerrontaa, jossa mikään asia ei ole valkokankaalla ilman syytä. Monitulkintainen mestariteos.

HT Nuotio: The Chrysanthemum and the Guillotine (Zeze Takahisa, 2018)

V. S. Luoma-aho: Persona – Bergmanin listaaminen joskus vuonna 2018 lienee mitä tökeröin ja redundantein klisee, mutta jos erehtyy joulustressin laannuttua Tapaninpäivän yönä katsomaan jälleen kerran yhden maailman parhaista elokuvista, jää siinä herkästi vuoden muu saldo aika kauas taakse. Muodon, dynamiikan, näyttelijäntyön ja psykologian hallitseminen on tässä aivan naurettavalla tasolla. Lisäksi peruskysymys (”kunpa voisi vain olla sen sijaan että pitää toimia”) tuntuu nyt vielä ajankohtaisemmalta kuin ikinä.

Miikka Mononen: A Simple Favor (2018) – Jostain syystä Suomessa teatterikierrosta vaille jäänyt Paul Feigin trilleri, joka on niin hyvä, että sen nähtyään on vaikea ymmärtää miksi moderneja Gillian Flynn -henkisiä jännityselokuvia ylipäänsä tehdään ilman, että ne ovat myös komedioita.

Sanna Haukkala: Wild Boys (Les garçons sauvages) – Tämä oli tämän vuoden Cahiers du Cineman elokuvalistauksen kärjessä, Suomessa Bertrand Mandicon ensimmäinen pitkä elokuva oli nähtävissä kuukauden ajan Mubi-suoratoistopalvelussa. Aiemmin parhaiten Boro in the Box -lyhytelokuvasta tunnettu Mandico ammentaa koko tuotannossaan ryöppyävästi rakkaudestaan Walerian Borowczykia kohtaan, tässä suorin yhteys Boroon on kuin Gotosta tempaistu elokuvan mustavalkonen osuus. Wild Boys on kuitenkin tarina jossa (ymmärtääkseni) Jules Verne ja muut pojille suunnatut seikkailutarinat vedetään blenderillä tasaiseksi Mandicon mieluummin överit kuin vajarit -väripaletin sekä muovailuvahamaisen sukupuolitematiikan kanssa.