Avainsana-arkisto:arvostelu

Tim Burton on tehnyt viime vuosina liian monta elokuvan irvikuvaa, joissa on eloa osapuilleen yhtä paljon kuin täytetyssä kärpässä. Ennusmerkit povaavat kehnoa myös Frankenweenielle, sillä onhan se kierrätystä Burtonin omasta lyhytelokuvasta 1980-luvulta. Siispä riemuitkaa, kaikki kansat! Innoituksen salama on osunut ohjaajaan ja puhaltanut hänen elokuvaansa hengen.

Esitän teorian elokuvarikollisista: mitä vähemmän puhetta, sitä kovempi jätkä. Katsokaa nyt vaikka Frankieta ja Russellia, Killing Them Softlyn luihun näköisiä pyssymiehiä. Heillä on suuret suunnitelmat, joista riittää paljon puhetta, mutta tekemisen kanssa on vähän niin ja näin.

Onko muka hauskaa, että läpikänninen mies ajaa mopolla halki öisen Kallion ja huutaa kuin psykoottinen sika? Kyllä on. Juoppohullun päiväkirja nimittäin onnistuu erittäin vaikeassa tehtävässä: se on ööliääliökomedia, joka naurattaa.

Voi Ang Lee, miksi sinun piti taas särkeä sydämeni? Jäämyrsky, Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme ja Brokeback Mountain ovat kauniita ja surullisia elokuvia, joista jäi ainoastaan hyviä muistoja. Mutta tämä Piin elämä, oi ja voi sentään – neonsävyillä kuorrutettu höpöhöpöhtävä kirjasovitus, josta jää mieleen digitaalinen tiikeri ja hölmistynyt olo.

Nightmare – painajainen merellä tempaa mukaansa heti ensimmäisestä kuvasta lähtien. Valkoiseen mekkoon pukeutunut nainen juoksee epätoivoisena pitkin laivan käytäviä. Hän huutaa apua, mutta kukaan ei kuule. Mitä on tapahtunut? Miksi hän on hädissään? Kuinka tässä käy? – Ei vaines, huijasin. Elokuva alkaa noin, mutta ei se kovin mukaansatempaavaa ole.