Tammi–helmikuussa nähtyjä

The International sisältää viime aikojen hienoimman toimintakohtauksen, jossa Guggenheim-museo pannaan remonttiin. Siinä on kaikki: on yllätyksiä, on jännitystä tarinan kannalta, on tolkkua kuvakerronnan ja tapahtumapaikan maantieteen kannalta. Ympäröivä elokuva on sitten melkoisesti löysempi paketti.

Slumdog Millionaire on niin täynnä kantilleen pantuja kuvia, että mulla särkee päätä vieläkin. Näin leffan ekassa pressissä, jossa hindinkieliset kohtaukset oli vielä tekstittämättä, mutta en usko että se varsinaisesti muuttaisi käsitystäni.

Horton Hears A Who jakautuu visuaalisesti kahtia. Norsun maailma on jotenkin mälsä, mutta pikkuötiäisten kaupunki on siistimpi. On sinänsä hauska tunnistaa (tai ainakin olla tunnistavinaan) näyttelijöiden maneereita hahmoanimaatiosta.

L. A. Confidential on vieläkin hyvä. Ollakseen neonoir se on aika monesti valaistu anti-noiristi, eikö? Crowe on hyvä näytellessään aggressiivista tyyppiä, joka juuri ja juuri saa pidettyä raivonsa kurissa. Johtuukohan siitä, että se olisi lähellä miehen oikeaa luonnetta? Pearce on liian heppoinen, jotenkin ärsyttävä. Spacey samanlainen velmuttaja kuin esim. Teriksessä, mutta tässä se ei tunnu yhtä ärsyttävältä. Ehkä temppu ei ollut vielä yhtä kulunut.

The Wackness. Okei, ysäri-Nykki on kiva ja hiphop kuulostaa hyvältä, mutta voi kristus. Ei kai koko ajan voi olla kultainen valo, vaikka olisi miten ihana nuoruus. Ja miksi se jantteri kulkee suu auki kuin paraskin mouthbreather? Teiniseksi on tietenkin aina kivaa. Kingsleylle tavallaan pisteet siitä, että se kokeilee yhä erilaisia rooleja, mutta nyt se tuntuu kyllä teennäiseltä kuin keppi pyllyssä.

The Reader pohtii sitä, miten traumaattista teini-ikäiselle pojalle mahtaisikaan olla harrastaa pakolla seksiä Kate Winsletin kanssa. Tai siis onhan siinä myös natsiutta.

Igor toimii periaatteessa mutta ei käytännössä. Animaatio saattaa olla vähän mitäänsanomatonta, mutta hahmojen design on hienoa eikä dialogissakaan periaatteessa mitään vikaa ole. Alusta asti oli silti sellainen olo, että näyttelijöillä ei ole minkäänlaista kemiaa, vaan replat leijuvat omassa ylhäisyydessään. Ajoitus siis kusee.

Ota osaa keskusteluun

2 kommenttia

  1. Kylla Olli siina Slumdogissa menettaa aika paljon, jos ei tajua niita hindinkielisia kohtauksia. Tai siis niissa kylla perustetaan/perustellaan henkiloiden motiiveja ja kuljetetaan koko juonta yleisestikin. Ja kaikkea ei ole mahdollista paatella kuvista. Nain ainakin muistelisin kerran sen nahtyani (joskus kuukausi sitten).

  2. Pahoin pelkään, että mun näkökulmasta se pääjuoni on jo niin kohelo, ettei sitä saa enää takaumien syväpsykologisoinnilla mihinkään pelastettua.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.