10 vuotta, 10 elokuvaa: Irréversible

Pohdin pitkään, minkä leffan parina Irréversible näytetään, kunnes aikataulurajoitteet synnyttivät luovan ratkaisun: samana iltana ei katsota mitään muuta.

Saman ongelman toinen puoli: elokuva teki aikanaan valtavan vaikutuksen, mutta en ole varma, tahdonko katsoa sen uudestaan, koska se on kovin, kovin surullinen.

En tiennyt ohjaaja-käsikirjoittaja Gaspar Noésta mitään, joten ensimmäinen kosketukseni Irréversibleen olivat siitä Cannes-enskarin aikoihin kirjoitetut jutut. Katsojat lähtivät pois teatterista kesken kaiken, Monica Belluccin raiskauskohtaus oli kauhea, soundtrackilla ollut infraääni oli liian matala ihmisen kuulolle mutta synnytti pahoinvointia – siis perushyvä mediakohu.

Ja onhan se raiskaus sietämätöntä katsottavaa. Kauhea on sitä edeltävä pahoinpitelykin, mutta kaikista hirveimpiä kohtauksia ovat ne, joissa pääpari Bellucci–Cassel ovat onnellisia. On melkoinen saavutus rakentaa elokuva niin, että graafinen väkivalta (vrt. American History X:n jalkakäytäväpotku) ei ole aallonpohja. Ei, vaan sen jälkeen mennään ajassa taaksepäin ja näytetään, miten kaikki onnettomat tapahtumat olisi voitu välttää, jos asiat olisivat menneet vain ihan pikkaisen toisin.

Ja sitten jatketaan viimeiseen kohtaukseen, joka tuntuu kauhealta vieläkin, vaikka siinä ei tapahdu mitään pahaa.

Outi kysyy toisinaan, miksi kohtalaisen laajasta dvd-hyllystä ei löydy montaakaan hyvän mielen leffaa. En osaa sanoa. Ehkä surkeudet ja ahdistukset ja draama ja tragedia ja kuolema ja kauheus toimii jonkinlaisena katarttisena katalyyttinä. Ehkä ne vain jäävät mieleen paremmin kuin onnelliset tarinat. Saa nähdä, haluanko tämän illan jälkeen nähdä Irréversiblen vielä kolmannenkin kerran. Ehkä taas viiden vuoden päästä.

**********

Seuraavaksi: with my freeze ray / I will stop.

Sarjan muut merkinnät.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.