Viisi ranskalaista viivaa viidestä elokuvasta

George Clooneyn takia katson nykyään melkein mitä tahansa, eikä Up In The Air petä. Okei, myös Vera Farmiga on mainio roolissaan. Jason Reitman on yksinkertaistanut tyyliään vähän, mutta edelleen hän tuntuu ohjaajana jotenkin hitusen liian… pikkusievä. Ja sitä paitsi miten mulkku pitää olla, että yrittää hävittää käsikirjoittajakumppaninsa kokonaan pois kuvasta, kunnes kilta päättää toisin? No joo.

Ihmiskasvoista kapitalismia tässä kai kaupitellaan, mutta kannattaako siihen sitten jäädä jumimaan kovin pitkään? Loppukuvasta on ilmeisesti oltu kahta mieltä: useimpien mielestä se näyttää, ettei Clooneyn hahmon elämässä mikään ole muuttunut, mutta hän on saanut maistaa normaalia elämää sen verran, että paluu entiseen on mahdoton. Minä taas ajattelin, että tyyppi palasi tekemään sitä missä oli hyvä (siis elämään lentokoneessa) ja koko maailma oli hälle avoinna.

Coco avant Chanel on aika ihana. Ehkä Audrey Tautou onkin ihan oikea näyttelijä eikä pelkästään söpö ötiäinen, josta Jean-Pierre Jeunet teki ikonin.

The Lovely Bones on ihan liikaa kaikkea. Ihan liikaa äklöä CGI-kiirastulta, ihan liikaa ekspositiota voiceoverissa, ihan liikaa raiskaajaviiksiä Stanley Tuccin naamalla, ihan liian heikko Mark Wahlberg vakavassa roolissa, ihan liian monta henkilöä, joista kukaan ei ole erityisen kiinnostava yksinään tai erillään. Brian Enon musat on komeat, tosin.

Book of Eli herätti Iljassa vahvoja tunteita elikä lähinnä naureskelua. En tajua syytä, sillä Elin kirja kertoo parhaansorttisesta kristinuskosta, eli siitä jossa lausutaan Isä meidän ja sen jälkeen lyödään valtavalla puukolla kaverin pää irtipoikki. Whack! Muuten olen sitä mieltä, että Denzel on karismaattisena pyhiinvaeltajana ihan katsottava kaveri, käsiksen rakenne on suhteellisen siisti (yllättävän vähän suoraa selittämistä) ja kuvakerronnassa säilyy tolkku huomattavasti paremmin kuin keskivertoäksönissä nykyään.

Edge of Darkness tuli arvioitua ihan Kaistalla saakka.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.