Leffalaskuri 2011, tammikuu (osa 1)

Tiedän jo nyt, että on täysin toivotonta yrittää kirjoittaa jotain muistiin jokaisesta nähdystä elokuvasta, sillä sama jalo yritelmä on epäonnistunut totaalisesti kahtena viime vuonna. Silti pitää yrittää, eikö?


Chinatown, Hella W ja Hereafter on läpikäyty jo aiemmin. Myös nelikko I’m Still Here, Hoop Dreams, Inside Job ja Submission tuli käsiteltyä pintapuolisesti Docpoint-jutussa.

Green Hornet on tosi masentava tapaus. Se ei ole hauska Seth Rogen -elokuva eikä se missään nimessä ole kiinnostava Michel Gondry -elokuva. Ensimmäiset puoli tuntia jaksoin toivoa, että jokin ihme pelastaisi leffan, mutta ei kun ei. Iso pettymys.

Way Back on mieselokuva, aivan niin kuin Master & Commander oli mieselokuva. Se saattaa johtua siitä, että ohjaaja Peter Weir on mieltynyt kertomuksiin äärirajoille venytetyistä ihmisistä, ja sori vaan naiset mutta miehet venyvät enemmän. Varsin nautittava pätkä, kun kyse on kuitenkin lähinnä kävelemisen esittämisestä.

True Grit menee meikäläisen katsannossa samaan kategoriaan kuin No Country For Old Men: komeasti tehty elokuva, joka ei koskettanut. Siinä on paljon ihailtavaa ja ehdottomasti kyseessä on katsomisen arvoinen elokuva, mutta jotenkin jäin kylmäksi.

Sweetgrass on paras näkemäni dokumentti lampaista, joskin myös ainoa sellainen. Hauskakin se on kuin mikä: kuva, jossa lampaita ilmestyy aina vain lisää ja lisää huvitti toistuvasti, puhumattakaan lehmipojan valituspuhelusta äidille.

Sovinto on pöhkön osoitteleva nimi (miksei romaanin nimi Sikalat kelvannut?). Itse elokuva on ruotsalaista ammattityötä, lapsen näkökulmasta esitetty kuvaus perhehelvetistä. En tiedä, vaivaako minua tässä taas Skavabölen pojat -syndrooma, eli etten osaa onnellisena lapsena sympatiseerata tällaista tilannetta vai ainoastaan koko jutusta huokuva ”tämä on nähty jo” -fiilis.

Rabbit Hole edustaa sellaista middlebrow-elokuvaa, joka uppoaa meikään toisinaan aika hyvin. En ole vieläkään Aaron Eckhartin ylin ystävä, mutta Nicole Kidman jäänaisena toimii mainiosti. Elokuvan vahvuus on sen käsikirjoituksessa, joka sekoittaa pilkkopimeään mustuuteen aina välillä valopilkkuja. Vihoviimeinen kohtaus oli minusta kaunis, mutta toisaalta olisin klipsaissut hännän pois toiseksi viimeisestä kohtauksesta (siitä missä Howie ajaa autolla).

Black Swan oli kai ihan jees, mutta suoraan sanottuna näin jälkikäteen en muista siitä oikein mitään. Siihen voi olla monia syitä, joilla ei ole mitään tekemistä itse elokuvan kanssa, mutta näin kuitenkin kävi. Kyllä se katsomisen kestää, mutta olen alkanut epäillä, että minä ja herra Aronofsky emme ehkä sittenkään ole sielunkumppaneita.


Mike Leigh’n ohjaama ja kirjoittama (kai niin voi sanoa) Another Year oli mun mielestä erinomainen elokuva. Olkoonkin, että sen rakenne on episodimainen eli jonkun toisen mielestä varmaan päämäärätön. Mutta kun on näin käsittämättömän osaavat näyttelijät ja hahmot, joissa on kaikissa vähäsen kusipäätä ja vähän enemmän reilua kaveria, niin onko mikään ihme, että sitä on kiva katsella? Muistaakseni toveri Pesonen on esittänyt teorian siitä, että hyvä elokuvahahmo on sellainen, jonka seurassa haluaisi hengailla pidempään kuin mitä leffa antaa. Kriteeri täyttyy Another Yearin tyyppien kohdalla kepeästi.

Mahtava oli myös Die Hard with a Vengance, jonka luulen nähneeni aiemmin vain suunnilleen 30 minuutista eteenpäin, tai ainakaan en muistanut siitä mitään muuta kuin vesikannukohtauksen. Eipä sillä: elokuvan nautittavuus johtuu ihan muista seikoista kuin sen juonesta. Päällimmäisenä siinä pinossa ei edes ole Bruce Willis ikonisimmassa roolissaan, sillä varsinkin McClanen ensimmäinen kohtaus on kiusaannuttavan pöhkö (tällä ois niinku krapula, tää ois niinku kova jäbä).

Ei, Die Hard 3 on hieno elokuva siksi, että se tapahtuu New Yorkissa ja siitä saa selvää. Valkoisen poliisin dumppaaminen 110. kadun pohjoispuolelle on ehkä vähän helppo kikka, mutta sitten kun aletaan puhua 72. kadun ja Wall Streetin välimatkan taittamisesta ruuhka-aikaan 30 minuutissa – now we’re talkin’! Jälkimmäinen syy eli selvyys tarkoittaa sitä, että McTiernanin käsitys toimintaelokuvasta ei ollut ainakaan 15 vuotta sitten käsivara + nopea leikkaus + tiiviit kuvakoot. Sen sijaan jännitystä rakennetaan näyttämällä katsojalle, mitä oikein tapahtuu. Vallankumouksellinen idea, se. Toki fyysisyys eli väkivalta, liki yliluonnollinen atleettisuus sekä veren turske menee överiksi, mutta toisaalta se on aina ollut osa Die Hardia.

Erityisesti Die Hard 3 miellytti siksi, että se muistutti nelososan totaalisesta paskuudesta. Kakkosesta en sano mitään, kun en ole sitä varmaan 15 vuoteen nähnyt.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.