Ei pitäisi puhua teatterista vielä mitään

Idiootti (Kuvaaja Lassi Kaaria)
Kuvittelisin nykyään tietäväni elokuvista jo jotain. Tiedän mistä pidän ja osaan, ainakin välillä, sanallistaa analyysini. Teatterin kanssa on hankalampaa.

Muutettuamme Helsinkiin kolmisen vuotta sitten olemme pyrkineet visiteeraamaan teatterissa suhteellisen usein. Ei varmaan olla vielä ihan keski-ikäisen toimistotyötä tekevän naisen tasolla (go keski-ikäiset naiset!), mutta suhteellisen ahkeria kuitenkin. Kansis, Ryhmis, Kom ja Q ovat jossain määrin tuttuja, Kaupunginteatteri ja muut ryhmät vähemmän.

Eilen kävimme katsomassa Idiootin. Muistelin Hesarin kritiikin olleen aika varovainen ja moni muu googlaamalla löytynyt juttu oli samansuuntainen: rajua menoa ja meininkiä, mutta jotain puuttui.

Minusta Idiootti oli todella mainio.

Mutta tiedostan myös, että mielipiteeni on vajavainen. On nimittäin niin, että ennen pääkaupunkilaistumista teatterikokemukseni oli silkinohut. Ei se paksu ole vieläkään, sillä draamatottumuksiani voisi verrata siihen, että katsoo pelkästään uusia Hollywood-rainoja ja kaikkein kuuluisimpia indietuotantoja. Toisin sanoen skaalani on kapea.

Toisekseen en oikein osaa katsoa näytelmistä oikein mitään muuta kuin näyttelijöitä. Se ei ole sinänsä erityisen huono asia, sillä onhan aivan eri asia katsoa yhtenäistä, reaaliaikaista näyttelijänsuoritusta kuin viikkojen mittaan kokoon parsittua elokuvanäyttelemistä. En sano että parempi tai huonompi, vaan eri asia. Jostain syystä siedän – ja nautin – häseltämistä ja pöhköilyä teatterissa paljon enemmän kuin elokuvissa.

Se nyt vaan on ihan hillittömän hauskaa, kun Hannu-Pekka Björkman poukkoilee ympäriinsä kuin kärpän housuihinsa tunkenut akrobaatti ja hihittää äänellä, joka tuo mieleen itse perkeleen vasemmalla olalla istuvan korpin. (Björkman-fiksaationi saattaa olla jo epäterveellä asteella. Joka tapauksessa herralle sellaisia terveisiä, että voitaisiinko mitenkään tehdä lapsia yhdessä?)

Kolmannekseen uppoan näytelmien maailmaan paljon harvemmin kuin elokuviin. Kehnossakin elokuvassa hyväksyn diegeesin enkä kyseenalaista sitä, kun taas teatterin katsomossa olen jostain syystä kiusallisen tietoinen perslihaksen puutumisesta, valonheittimen hiljaisesta naksumisesta tai siitä, että esiintyjän mikki rahisee. Tämäkään ei ole huono juttu an sich, koska ehdin ajatella kaikenlaista ja tyhjäkäynnillä oleva aivohan on mitä parhain luovuuden lähde.

Eikä tule unohtaa alkuhuuman vaikutusta. Asiaa voi havainnollistaa vaihtamalla tarkasteltavaa taiteenlajia. Miten moni elämäsi levyistä löytyi 13–17-vuotiaana? Veikkaan, että aika moni. Mahtaako asiaan vaikuttaa mitenkään se, että kuulit silloin useimpia musiikinlajeja ensimmäistä kertaa eikä sinulla ollut vertailupohjaa? Tai sitten elokuvat. Harvakseltaan elokuvissa käyvät jaksavat innostua suuresti jutuista, jotka Orionin penkkejä tiuhaan kuluttavat partasuut kuittaavat pelkkinä uudelleenlämmittelyinä menneiden vuosikymmenten oivalluksista.

Joka tapauksessa tästä kaikesta seuraa, että en pidä itseäni erityisen validina teatterikriitikkona, jos kohta saatankin olla reliaabeli. Toisin sanoen tarkoitan, etten ole varma siitä, miksi pidin jostakin näytelmästä. Ennakkoluulot ja kokemuksen puute rajoittavat minua.

Tosin kenties minulla on muutamia vahvuuksiakin. Muuan teakkilainen kaveri herkutteli ajatuksella siitä, että tutustuttaisi minut erilaiseen teatteriin. Armas avopuolisoni arveli, että kenties minun näytelmämakuni on perinteisempi kuin hänen. Voi olla, mutta toisaalta aukot kokonaisuudessa eivät isommin hetkauta minua. Matti Saarela kirjoittaa Idiootista näin: Reinikaisen dramaturgiset ratkaisut, kertojan jättäminen pois tarinasta, jättävät katsojan pulaan, jos Idiootin tarina ei ole ennestään tuttu.

Minähän en tunnetusti osaa edes lukea, joten Idiootti ei tosiaankaan ollut ennalta tuttu. Mutta entäs sitten? I would rather be confused for ten minutes than bored for five seconds, sanoi Jimmy McGovern. Vähän toisella tavalla asian formuloi David Simon: My standard for verisimilitude is simple and I came to it when I started to write prose narrative: fuck the average reader. Tarkoitan, että heikot kohtaukset tai epäonnistuneet näyttelijäsuoritukset eivät yleensä onnistu pilaamaan kokonaisuutta. Tämä lienee aiemmin mainitsemani löyhän katsojasuhteen kääntöpuoli: nautin hyvistä hetkistä ja jätän huonot huomiotta.

Mutta enemmän keksin itsestäni puutteita kuin vahvuuksia.

Joka tapauksessa olen tuumaillut, että pitää tässä ravata tukemassa korkeakulttuuria vielä jokunen vuosi ennen kuin asiasta uskaltaa avata suutaan sivistyneessä seurassa. Siihen asti aion olla hiljaa…

…ja nauraa joka kerta, kun HP Björkman pomppaa lavalle.

Ota osaa keskusteluun

13 kommenttia

  1. Kai olennaista on se, miten mielipiteensä argumentoi, olivat ne sitten kuinka oikein tai väärin tahansa. Niin lukijalla on mahdollisuus tehdä jonkunlaista vertailua, tyyliin ”Ahaa, Ollin mielestä Idiootti on hauska, koska siinä kaatuillaan paljon. Itsäni kaatuilu ei kovasti naurata.”

    Kriitikoiden olisi ihan hyvä muistaa, että valtaosa lukijoista käy leffassa ehkä korkeintaan kerran kuussa ja teatterissa vielä paljon harvemmin. Enkä nyt tarkoita, että pitäisi jotenkin yrittää kirjoittaa keskivertokatsojan näkökulmasta ja kehua keskinkertaista, mutta jos muistaisi, että mielipide on mielipide vielä senkin jälkeen, kun on nähnyt kaikki maailman elokuvat kahdesti. Ja jotta mielipiteellä olisi mitään arvoa, se pitää perustella huolella.

    Tässä nyt lähinnä yritän oikeuttaa omaa asemaani kriitikkona, vaikka elokuvasivistys ei ehkä vielä olekaan kovin kattava. Provosoiduin otsikosta.

  2. Vitut tiedosta, näkemys ratkaisee. Teki sitten taidetta tai taidekritiikkiä.

    Itse suhtaudun teatteriin varsin tekstilähtöisesti. Annan paljon anteeksi, jos teksti on hyvä. Ja kääntäen: teatterissa tehdään paljon vastaavaa paskaa mitä löysin Hollywood-höttö edustaa elokuvan puolella. Kyllä, sitä tehdään ”ammattimaisesti”, hienoin puvustuksin ja lavastuksin ja valaistuksin ja tarkasti näytellen, mutta paskaa se on silti.

  3. Tuija,

    Fuck the average reader.

    Olen muistaakseni aikaisemminkin esitellyt asian näin: jos ei ole ihan varma edes omasta reaktiostaan, niin todennäköisesti jonkun kuvitteellisen keskivertokatsojan näkökulmasta kirjoittaessaan menee vielä enemmän metsään.

    Mcinen,

    No sulla onkin enstekseen enemmän kokemusta teatterista kuin mulla. Tekstilähtöisyys on validi lähestymistapa, joskin johtaa toki äärimmillään vietynä pohdiskeluun siitä, että piruako sitä sitten mennä lavalle huseeraamaan, kun voisi vain lukea plaria lähibaarissa?

    Meikäläisen mieltymyksiin sovitettuna tuo taas tarkoittaa, että jos kerran olen kiintynyt näyttelijöihin, niin katsoisinko tunnin H-P Björkmania lukemassa puhelinluetteloa? (Vastaus: katsoisin.)

  4. Hep,

    Kirjoita nyt vaan äkkiä niitä teatterikritiikkejä ennen kuin liika tieto ja tietämys pääsee pilaamaan freesit näkökulmat, huomiot ja vaikutteet. :)

    Vaikka asiantuntijakritiikilläkin on paikkansa, ainakin itseäni huomaan konsistemmin kiinnostavan ylipäätään arvostelut, joissa on näkökulmaa, särmää, inhimillistä reaktiotakin – oli kyse elokuvista, teatterista tai vaikka futismatsista. Vaikkei nyt ihan Filmdrunk-linjalle lähtisikään…

    Mutta joo, osaan jokseenkin eläytyä dilemmaan varsinkin tässä hitaasti etenevässä tamperelaistumisprosessissani. Täällähän on joku teatteri tai teatteriopisto jokseenkin joka kadunkulmassa. Ihan virkistävää monimuotoisuutta ja rohkeaa rosoisuutta pari vuosikymmentä stadilaiseen melko totiseen menoon tottuneena.

    Musta varmuus omiin reaktioihin tai niiden oikeutukseen voi lähteä muustakin kuin tiedosta tai kokemuksesta – ehkä luottamuksesta johonkin unversaaliin gutturaalireaktioon ja sen arvokkuuteen.

    Tähän IMHO ja muut latteudet ja vesitykset perään. ;)

  5. Totta kai ammattikriitikko voi jumahtaa kapeakatseiseksi, ei siinä mitään.

    Esitän vielä yhden analogian. Tutkimusten mukaan hyvän ja huonon asiantuntijan ero on siinä, että miten valmiita he ovat kyseenalaistamaan näkemyksensä. Voin kaivaa lähdeviitteen, jos joku sellaista kaipaa – puhe on siis politiikan tahi talouden ennustamisesta.

    Toisin sanoen tyypit, jotka ovat varmoja näkemyksistään eivätkä suostu millään uskomaan, että niissä voisi olla vikaa, ennustavat tulevaisuutta hieman huonommin kuin mitä saavutettaisiin heittämällä kolikkoa.

    Tästä siis vedän johtopäätöksen, että hyvä kriitikko on ennen kaikkea tietoinen vahvuuksistaan ja heikkouksistaan, olivat ne sitten mitä tahansa. Jos sen saa vielä viestittyä muille ihmisille, niin aina parempi.

    Välttämättä ei ole niin, että asiantuntemuksen lisääntyessä myös itsetuntemus lisääntyy. Mutta on siitä luultavasti hyötyä.

  6. Olin ehkä vähän epäselvä, joten yritän uudestaan. Mielestäni kriitikon ei tarvitse kirjoittaa minkään keskivertotyypin näkökulmasta tai olla Suuri Asiantuntija vaan ainoastaan tyyppi, joka kirjoittaa jostakin teoksesta omasta näkökulmastaan ja perustelee mielipiteensä niin, että lukija ymmärtää.

  7. No mutta et sä äsken kirjoittanut noin.

    Jonkun verran asiantuntijuutta on pakko olla tai tulee puhuneeksi typeryyksiä. On sitten eri asia, että juttuja voi lähestyä monesta eri kulmasta (teksti, näyttelijät, lavastus…), ts. ei ole olemassa Yhtä Oikeaa Kritiikkiä.

  8. Mutta mitä se asiantuntijuus tarkoittaa? Tarkoittaako se, että on nähnyt ihan tosi paljon elokuvia? Vai että tekee taustyöt kunnolla? Missä vaiheessa on riittävän asiantuntija, ettei mielipide enää ole typerä? Ja kuka sen saa määritellä, mikä mielipide on oikein ja mikä väärin?

    Kuvitellaan vaikka, että kaksi kriitikkoa kirjoittaa samasta elokuvasta ja molemmat päättää omistaa koko tekstin leffan lavasteille. Toinen on sitä mieltä, että kivat oli ja toinen sitä mieltä, että en tykännyt. Ja molemmat perustelee näkemyksensä. Niin onko siinä sun mielestä väkisin toinen väärässä, koska elokuvahistoria tai -eliitti kertoo, että oliko ne lavasteet nyt hyvät vai ei?

    Vai onko juju siinä, että niiden perusteiden pitäisi sun mielestä liittyä jotenkin elokuvasivistykseen eikä vaikka kriitikon kokemukseen siinä hetkessä?

  9. Jos nyt rajataan keskustelu koskemaan vain kritiikkiä eikä mitä tahansa puhetta taiteesta, niin…

    Kaikki kriitikot ja sitä kautta kaikki kritiikit eivät ole samanarvoisia.

    Kriitikko voi puhua läpiä päähänsä, koska ei tunne teoksen kontekstia. Ei siinä ole mitään mystistä. Se ei tarkoita, ettei aloitteleva kriitikko saisi kirjoittaa. Mähän totesin tuossa aiemmin, että tietoisuus omista rajoitteista on yksi tärkeimmistä arvoista.

    Mutta harva kriitikko toteaa ”Hei tiedän etten tiedä tästä mitään mutta vitsi tää oli hyvä”. Ja todettakoon vielä, että kyseessä on eri asia kuin muka vaatimaton ”no tää on vain mun mielipide”.

    Raja on häilyvä, mutta ehkä voidaan löytää tapauksia, joissa ollaan selvästi pihalla ja sitten sellaisia, joissa ei olla yhtä pahasti pihalla.

    Analogia: jos alkaisin yhtäkkiä saarnaamaan Fazerin Sinisen nerokkuudesta, ottaisitko puheeni vakavasti?

  10. Mutta voihan se sanoa siitä teoksesta jotain ihan olennaista, vaikka ei tunnekaan kontekstia. Se saattaa puhua sun näkökulmasta läpiä päähänsä, mutta ei se silti väärässä ole.

    Ottaisin, jos sulla olis hyvät perusteet.

    Mä tuun käymään teillä joku päivä niin voidaan jatkaa,

  11. Nyt päästään niihin todennäköisyyksiin: miten todennäköistä on, että mun terävä huomio suklaasta sisältäisi yhtään mitään sellaista, mitä normaali suklaansyöjä ei olisi hiffannut viimeistään kahdeksanvuotiaana?

    Jatketaan vaan.

  12. Tästä tuli jotenkin mieleen Pieni moskeija preerialla -sarjan laini: ”Mom, step away from the metafphor!”

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.