Leffablogaajien bonusleffasuositukset vuonna 2015

View post on imgur.com

Jokavuotiseen tapaan leffablogaajien parhaat -kyselyn yhteydessä tiedustelin myös yhtä vuonna 2015 nähtyä elokuvaa, jota tekee mieli suositella vaikkei se olisi varsinaisen äänestyksen raameihin sopinutkaan.

Tällaisia vastauksia saapui:

Miikka Mononen: Bone Tomahawk – Bone Tomahawk on elokuva, jota tuskin levitetään teattereihin asti etenkään Suomessa. Se johtuu väkivallasta. Ei siitä, että sitä on, eikä siitä, mitä se on. Se johtuu siitä, miten se esitetään. Minimalismi ei ole oikea sana. Väkivaltaa on paljon ja se on todella yksityiskohtaista ja iljettävää. Sitä ei kuitenkaan kuvata erityisemmin. Esimerkki: käsi leikataan irti ja se näkyy kuvan reunalla. Ääniraidalla kuuluu ehkä joku suhahdus. Huutoja ei kuulu. Käsi silti irtoaa ja sen huomaa sekä katsoja että uhri. Väkivaltaa omassa elämässäni sivusta kohdanneena tämä herättää aika vahvoja tunteita. Tältä se oikeastikin tuntuu. Oudolta. Bone Tomahawkissa se tunne ei tietenkään jää päälle, eli mihinkään shokkiin se ei änge katsojaansa. Mutta se antaa maistiaisen siitä miltä sellainen oikeasti tuntuu. En muista koskaan elokuvaväkivallan nimenomaan tuntuneen tältä. Yleensä sen vaikutukset haetaan lypsämällä tapahtumia joko ääniraidalla tai kameratyöskentelyllä. Tämä sen sijaan tuntuu Aidolta. Tähän vielä päälle vuosikymmenen parhaat ”mies haluaa itkeä muttei Michael Mann -henkisen kunniakoodinsa takia voi” -kohtaukset Kurt Russellin ja Matthew Foxin toimesta, niin saadaan paras ei-postmoderni western sitten Unforgivenin.

Paavo Ihalainen: Vertigo – Jälleen kerran shout-out Kaville ja Bio Rexin 70 mm -esityksille. Ensi vuosi on pääkaupunkiseudun elokuvatarjonnalle haastava, sillä monet keskeisistä ja tunnelmallisimmista laatuteattereista ovat remontissa. Toivottavasti remontin jälkeenkin perinteisessä salissa voi nauttia elokuvaherkuista hienoimmalla mahdollisella formaatilla.

Mikko Pihkoluoma: Knight of Cups – Valitsin tämän siitä syystä, ettei elokuvaa ole jostain kumman syystä nähty vielä Suomessa lainkaan. Jos tämä olisi tehty ennen Tree of Lifea, niin se nousisi ehkä parhaan kahden elokuvan joukkoon. Sen jälkeen se toki tuntuu vähän liian samalta (ei dinoja, vähemmän uskontoa), mutta se on niin paljon parempi kuin edellinen To the Wonder, joka tuotiin meillä jostain syystä levitykseen, että sille soisi mahdollisuuksia nähdä valoa.

Kari Naskinen: Oma kaitafilmini 1960-luvulta: Crazy Day – Olen jäävi perustelemaan omaa, graafista teostani. Mutta on se erikoinen.

Ilja Rautsi: Men & Chicken – R&A:ssa esitetty, erittäin vähälle huomiolle jäänyt Tanskan käsistohtori Anders Tomas Jensenin umpikahjo mustan komedian variaatio Tri Moreaun saaresta. Umpiluupäähahmot pikkumaisten intohimojensa ja pelkojensa vietävinä puitteissa, joiden absurdiutta alivedetyn toteava tyyli vain korostaa. Mads Mikkelsen ja mutanttihärkä.

Juha Niemi: Mia madre – Erikoismaininta Uumajan filmifestareilla juuri nähdylle Nanni Moretin uudelle elokuvalle Mia madre. Se oli oikein kaunis, hauska ja surullinen tarina elokuvaohjaajasta ja hänen kuolemaa tekevästä äidistä. Elokuvassa käsiteltiin luopumisen tuskaa hienovaraisesti ja toisaalta komedialla välillä keventäen. John Turturron näyttelemä itsevarma vieraileva hollywood-tähtinäyttelijä, toi hyvän komediallisen vastapainon luopumisprosessin surumielisyydelle.

Hannu Björkbacka: Vasha, Hannu Salonen 2009 – Ettei paras Vares, se Sheriffi, ollut onnenkantamoinen. Olipa mukava nähdä telkkarista viimein, silkkaa iloa alusta loppuun, vastustamaton pieni filmi.

Olli: Bram Stoker’s Dracula (1992) – Miksi tätä dissattiin aikoinaan? Hullun komea, kekseliäs kuin mikä, pelottavakin ja erootillinen ihan tuntosarvia myöten. Myös täysin sekopäinen.

Otto Suuronen: Brett Morgen: Cobain: Montage of Heck – Auktorisoidussa rokumentissa läpivalaistaan grunge-ikoni Kurt Cobainin elämän vaiheet kerronnallisesti innostavasti ja uskottavasti. Animaatiota, radiokuunnelmaa, konserttitaltiointia ja puhuvia päitä yhdistävä elokuva on dokumentaarista muusikkoelämäkertaa par excellence.

Samppa K: Sumujen laituri – Vuoden jokusesta ensimmäistä kertaa nähdystä klassikosta tämä kohosi muiden yläpuolelle.

Lauri Ojanen: The Diary of A Teenage Girl – Umpipervo nuorisolaiselokuva ja silti ketään ei tuomita. Animaatiota ja livekuvaa yhdistävä toteutuskin toimi erittäin hyvin. Hyvä vilimi, jonka voisi tuoda teatterilevitykseenkin.

Sini (Sinin leffablogi): Kung Fury – Älyttömyydestä on tehty lähes taidetta. Erittäin kirjavat elementit (Kung fu, Hitler, Dinosaurukset, viikingit..) menee jopa yksiin tässä tekeleessä. Ihanaa kasarivaikutteista musiikkia.

HT Nuotio: POLIZEIRUF 110: KREISE (Christian Petzold, 2015) – Polizeiruf 110cc! Sodankylässä vierailleen mestariohjaajan ensimmäinen kontribuutio saksalaisen tv:n instituutioksi muodostuneeseen jeparisarjaan on kokonaisuutena kenties parempikin kuin suomalaisten kriitikoiden aliarvostama (ja kansainvälisten ehkä jopa hitusen yliarvostama) PHOENIX. Rakennuspalikoinaan ”I’m Not In Love”, LE PETIT LIEUTENANT ja VIAGGIO IN ITALIA, Petzold kyhäilee rakastamiensa pienoisrautatiedioraamojen kaltaisen ympyrämaailman, jossa murhamysteerin sijaan etualan valtaa juttua tutkivien poliisien jännitteinen suhde: ohjaajan taito pienten yksityiskohtien punomisessa kohti pitkään kaihertavaa lopetusta toimii tarinan molemmilla tasoilla.

Kalle Kinnunen: Look of Silence

(Kissa-animaatio tuli vastausten mukana. ¯\_(ツ)_/¯)

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.