Suomalaisten leffablogaajien mielestä vuoden 2015 paras elokuva on Mad Max: Fury Road. Vuosittainen kysely järjestettiin jo kuudetta kertaa, mikä on — huh huh — aika paljon pidempään kuin kuusi vuotta sitten ajattelin. Vastauksia tuli yhteensä 16 kappaletta.

Tätä kysyttiin:

Toivon, että kertoisitte mielestänne viisi (5) merkittävintä tai mieleenpainuneinta elokuvaa vuodelta 2015.

Parhaus-kriteerin jätän tarkoituksella melko löyhäksi, koska Sight & Soudinkin tyypit teki niin. Vuodella 2015 tarkoitan elokuvia, jotka on ollut mahdollista nähdä Suomessa tämän vuoden mittaan. Siihen kelpaavat siis teatteriesitykset, erikoiset one-offit ja festarinäytökset, kunhan vain kuka tahansa on voinut edes teoriassa päästä katsomaan rainan.

Perustelut olisivat hirmu kivoja. Elokuvien järjestyksellä ei ole väliä, sillä jokaisesta maininnasta tulee yksi piste.

Lisäksi kysyttiin bonusleffaa, jonka valintakriteerit olivat vielä löyhemmät. Niiden listaus julkaistaan myöhemmin.

Näin äänet jakautuivat:

7 mainintaa

  • Mad Max: Fury Road

5 mainintaa

  • Inside Out

3 mainintaa

  • Dheepan
  • It Follows
  • Late Lammas
  • Turisti

2 mainintaa

  • The Assassin
  • Birdman
  • Ex Machina
  • Häiriötekijä
  • Inherent Vice
  • Leviathan
  • Listen Up Philip
  • Phoenix
  • Under the Skin
  • Wild – Villi vaellus

1 maininta

  • Amy
  • Anomalisa
  • Arabian Nights
  • Atomin paluu
  • Diary Of A Chambermaid
  • The Duke of Burgundy
  • Foxcatcher
  • Green Room
  • Henkesi edestä
  • Ida
  • The Imitation Game
  • Jauja
  • Kaiken teoria
  • Kyyhkynen oksalla istui
  • Lobster
  • LOGBOOK_SERBISTAN
  • Maggie
  • Marnie – tyttö ikkunassa
  • The Martian
  • Miekkailija
  • Mommy
  • P’tit Quinquin
  • Pride
  • Reality
  • Red Family
  • Rooli
  • Sicario
  • The Song of the Sea
  • Taxi Teheran
  • Tokyo Tribe
  • The Treasure
  • The Tribe
  • Väkivallan vuosi
  • What We Do In the Shadows
  • Whiplash
  • White God

Äänet ja perustelut löytyvät alta.

Miikka Mononen

It Follows – David Robert Mitchell onnistui tekemään seksuaalista häpeää käsittelevän Carpenter-pastissin jossa on FEZ-videopelin säveltäneen Disasterpeacen musiikkia ja omaperäinen konsepti joka vakuuttaa alkukantaisella vetovoimallaan vaikka yksityiskohdat olisivat kuinka hölmöjän. Tätä moderni kauhuelokuva tarvitsee; Elokuvia, joilla on sanottavaa. Kaikki muu, kuten se, että jokainen otos It Followsissa tuntuu hivelevän makunystyröitäni, on bonusta.

Inside Out – Inside Out olisi vuoden paras elokuva, jos se ei olisi lapsille suunnattu. Keskivaiheen pakolliset koheltamiset vievät paljon tehoa muuten koskettavalta ja oikeasti ihmisille tärkeitä asioita (nostalgisoiminen, sureminen) käsittelevältä elokuvalta. Sen koheltamisenkin tavallaan antaa anteeksi, koska konseptuaalisesti ilon ja surun lentäminen romukoppaan pelon, vihan ja inhon vallatessa pään trauman yhteydessä on juuri sitä, mitä siinä tilanteessa tapahtuisi. Olennaista Inside Outissa on kuitenkin se, että tämä seikkailuvaihe on lyöty teeman päälle eikä toisin päin kuten yleensä Pixarin elokuvissa. Harvemmin tulee vastaan näin hyvin maan pinnalle palauttavaa filmiä.

Tokyo Tribe – Sion Sonon rap-ooppera takaa hyvät vibat kautta linjan huolimatta erittäin surkeista CGI-tehosteista. Sinänsä turhan juonen pelastaa lopun paljastus pahiksen todellisista motiiveista, joka samalla asettaa koko elokuvan uuteen valoon; Kyseessä on ego(kikkeli)kilpailu kuten rap-sodissa yleensä. Rap itse on tarttuvaa ja juuri sopivan mielipuolista.

Maggie – Kirjoitin tästä pidemmän jaarittelun.

Mad Max: Fury Road – En osaa sanoa tästä elokuvasta mitään, mitä ei olisi jo sanottu. Olen vain sanoinkuvailemattoman iloinen siitä, että Mad Max: Fury Roadin kaltaisia elokuvia tehdään yhä. Omaperäinen, energinen ja kaunis toimintaelokuva täynnä rumia asioita ja ihailtavia suuria linjoja.

Paavo Ihalainen

Vietin suurimman osan vuodesta ulkomailla, joten suonet anteeksi jos en mene täysin Suomen ensi-iltojen mukaisesti. Elokuvavuosi yleisesti ei ollut kaikista iskevimpiä.

Anomalisa – Charlie Kaufman tarkastelee tuttuja teemojaan identiteetistä, eikä välttämättä pääse niissä edes sen edemmäs kuin aiemmissa elokuvissaan. Kuitenkin elokuvan melankolinen tunnelma ja surumieliset näkemykset yksinäisyydestä ja suhteesta muihin ihmisiin veivät mennessään. Animaationa kyseessä ei pintapuolisesti ole huikean näyttävä elokuva, mutta tuntuu ihmeelliseltä että nukkehahmojen ilmeisiin kyetään luomaan niin valtava skaala pienia tunteita.

Dheepan – Hurja tarina siirtolaisten kokemista paineista. Audriard on ohjaaja, joka on jo vakiinnuttanut tyylinsä, mutta jonka valinnat silti yllättävät ja puhuttavat. Aiheesta palkittu teos.

Inherent Vice – Nautin värikkäästä hahmogalleriasta, paranoidista maailmankuvasta ja sekopäisestä juonesta. Harvoin ohjaajat tekevät niin palkitsevia irroitteluelokuvia kuin Anderson on nyt onnistunut. Valintojani vaikuttavat tänä vuonna yhdistävän päähenkilön vaikeudet löytää tolkkua sekaisin olevasta maailmasta.

Marnie – tyttö ikkunassa – Tämä oli hyvä vuosi animaatiolle. Kyseinen teos liikutti minua tämän vuoden satsista eniten, enemmän kuin (myös varsin hyvä) Inside Out. Studio Ghiblin elokuvien kauneus alkaa vaikuttaa häilyvämmältä ja katoavaisemmalta kun tuotannon jatkuminen alkaa olla iso kysymysmerkki.

Under the Skin – Surumielisen kaunis elokuva ihmisyydestä, vedosta toisia ihmisiä kohtaan ja rakastamisen kauneudesta. ja kyseessä on tieteiselokuva, jossa avaruusolento tappaa saalistamiaan ihmisiä. Tällä kesti aivan liian pitkään ehtiä Suomeen. Elokuva, joka kuuluisi esittää elokuvateatterissa.

Mikko Pihkoluoma

Reality – Quentin Dupieux’n nerokas elokuva haaveilijoista ja elokuvateollisuuden kieroudesta on pirullisen hauska ja varmasti omaperäisin elokuva, joka nähtiin Helsingin valkokankailla vuonna 2015.

Under the Skin – Jonathan Glazerin kauan odotettu ja loputtomasti hehkutettu elokuva ei jättänyt kylmäksi.

Arabian Nights – Kuusi tuntia, kolme osaa, jäätävät univelat Sodankylässä ja päällekäinen haastattelu takasivat sen, että missasin osan etenkin toisesta osasta, mutta laitan sen silti tähän, koska kestostaan huolimatta se viihdytti ja palkitsi piirtäessään kuvaa Portugalin nykytilasta.

Green Room

Listen Up Philip

Kari Naskinen

Tämäkin vuosi oli taas sellainen, että Parhaat elokuvat löytyivät dvd-valikoimista.

Pawel Pawlikowski: Ida – Panee taas harmittelemaan sitä, että värifilmi on keksitty.

Zvjagintsev: Leviathan – Raadollinen kuvaus siitä, miten asioita hoidetaan aina etuoikeutettujen eduksi.

Jacques Audiard: Dheepan

Jafor Panafi: Taxi Teheran

Konstantin Lopushanski: Rooli

Ilja Rautsi

Birdman – Supervakava komedia ja supersankarireaktio. Hypnoottisesti kapeaa sisältöään runnova suljettu systeemi joka lopussa murtautuu ulos itsestään. Uskomattominta siinä mielessä että ohjaajalta ei olisi uskonut huumorintajun olemassaoloa.

Lobster – Ihmissuhde vs. yksinäisyys, ruoho on aina vihreämpää itse rakennetun aidan toisella puolella. Painokas ja absurdi metakomedia vaiston ympärille kasatuista käytösnormeista todistaa taas Colin Farrellin olevan Hollywoodiin hukkuva luonnenäyttelijä.

It Follows – Etenkin soundtrackiltaan vimmaisen runnova kauhudraama, jossa seksillä vältetään ja kosiskellaan kuolemaa, ihan kuin oikeassa elämässä. Sotkeutuu lopussa sääntöjensä jalkoihin, mutta tunnelma ja henkilöohjaus väkevää tukea kekseliään yksinkertaistettua konseptia.

What We Do In the Shadows – Vetreä ja idearikas mokumentti kämppisvampyyreista Uudessa Seelannissa. Nukkavierun överit mutta inhimilliset hahmot ihailtavan pikkutarkasti luotu ja kerrontaan panostettu myös visuaalisesti. Hauskin kauhukomedia tai ylipäätään komedia vähään aikaan. Ihminen on ihmiselle (ihmis)susi.

Mad Max Fury Road – ÄAÖKALÄKDSFJSÄKDALDMNÄKSFHKASDKSFHKSÄADJNKÖZFHSÖKJDfhjsfhjk<fhkdfhskfhadkfhdzkjfhJKLagIH>GKJGKHGFKJHFGHJGFHGHG!!!”/!&/”%!/”&!/!&/!&/!&!/&!/&!!&!!!!!!! KITARA!!!

Juha Niemi

Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) – Tykkäsin kovasti kiinnostavasta kuvaustekniikasta ja toisaalta kliseisistä ja hienosti näytellyistä hahmoista. Muutenkin hektinen rytmi, ihan mahtavat musat, (erikoismaininta vielä alkuteksteistä!) ja teatterikulissit kinnostavana tapahtumapaikkana, tekivät elokuvasta hyvin koukuttavan. Loppuratkaisukaan ei ollut sellainen kuin pelkäsin.

The Song of the Sea – Piristävän erillainen ja esteettisesti uskomattoman hieno animaatio. Tämän se oscar olisi pitänyt saada.

Late Lammas: elokuva – Hienosta sarjasta tehty mainio leffa, joka uskalsi pitäytyä ”mykkänä”. No tietenkin suurena Aardman faninapoikana ja tämmöisenä stop motion miehenä tää oli pakko laittaa listalle.

Phoenix – Christian Petzoldin hieno ja hieman uudenlainen nakökulma saksalaisten natsimeinneisyyteen.

The Imitation Game – Tämä oli minulle ehkä suurin tapaus tänä vuonna. Vaikka tarinan pääkohdat ja Alan Turingin elämä olivat melko tuttuja tieteen historian luennoilta, oli tämä kyllä ihan mahtava leffa, eikä vähiten Benedict Cumberbatchin hienon roolisuorituksen ansioista.

Hannu Björkbacka

Päällimmäisenä ennätysmääräisen ja -menestyksellisen suomifilmin heikko laatu. En ihan heti muista toista yhtä huonoa, ei valonpilkahduksia juuri missään. Dokkareissa, ehkä.

The Tribe – Heimo – Järisyttävä, kaunis, ainutlaatuinen – silti mykän elokuvankin perintöä kantava teos. Huima!

Kyyhkynen oksalla istui #hassusuomennostähän – Roy Anderssonin hellin, hurmaavin ja kaunein elokuva sitten Erään rakkaustarinan, kritiikistä milliäkään tinkimättä. Ravintolakohtaus, kuningaskohtaus… ah, onnea!

Leviathan – Ei mestariteos, mutta arjesta raamatullisiin mittoihin ja armottomaan kauneuteen nouseva venäläisen korruption ja Putinia tukevan ortodoksikirkonkin kritiikki. Asiaa hiukkaakaan elokuvataiteesta tinkimättä. Mitkä näyttelijät, mikä kuvaus!

Phoenix – Kylmää hehkua, nerokas Vertigo-muunnelma, upeat näyttelijät, mahtava jazzlaulu – ei huono!

Pride – ”Lämminhenkinen”, kerrankin oikeasti, ihastuttava ajankuvaus. Viihdyttävästi asiaa mieltä ilahduttavassa elokuvassa, työläiset, homot, whatever… ”hand in hand from the beginning to the end” (John Cale)

Olli Sulopuisto

Olen katsonut niin saatanan vähän elokuvia, että hävettää. En kehtaa kohta enää sanoa mitään.

The Martian – Popparimeininki FTW

Häiriötekijä – Parhaat episodit ovat niin hyviä, että kokonaisuudella tai heikommilla osuuksilal ei ole mitään väliä.

Mad Max Fury Road – POMMEJA JUMALAUTTTAAAH

Inherent Vice – Big Lebowski

Force Majeure – Formalismi on parempaa. Suosikkini Östlundin elokuvista tähän mennessä.

Otto Suuronen

Petri Kotwica: Henkesi edestä – Komea melodraama oli vuoden intensiivisimpiä katselukokemuksia.

Jean-Marc Vallée: The Wild / Wild – villi vaellus – Kanadalainen ohjaajataituri Jean-Marc Vallée onnistui jälleen soittamaan sieluni säveliä. Vangitsevasti etenevä The Wild on koskettava ja voimannuttava kasvutarina haasteiden voittamisesta.

Kornél Mundruczo: Fehér isten / White God – Disneymäisen empaattisena koko perheen draamana alkava elokuva muuntuu loppua kohden painajaismaiseksi kostotarinaksi. Koirien kapina, ”valkoisia jumalia”, ihmisiä vastaan toteutuu kauhuelokuvamaisen väkivaltaisena purkauksena.

Pete Docter: Inside Out / Inside Out – mielen sopukoissa – Up – kohti korkeuksia -elokuvalla (2009) odotukset korkealle nostanut Pete Docter onnistui luomaan vuoden oivaltavimman elokuvaelämyksen, josta ei puuttunut kyyneleitä ja naurua. Animaatioelokuvan uusi mestariteos on ihailtavan monikerroksinen oodi lapsen mielikuvitukselle.

Aleksi Salmenperä: Häiriötekijä – Absurdia (suomalaista) elokuvakomiikkaa ei koskaan ole tarjolla tarpeeksi. Omaperäisillä tarinoilla aiemminkin säväyttäneen Aleksi Salmenperän uutukainen sysimusta komedia osui kontroversaaliin maaliinsa täydellisesti.

Mikko Lamberg

”Luulen katsovani hyvin vähän uusia elokuvia verrattuna useimpiin kriitikoihin. Näen ne festivaaleilla, joilla vaellan noin 3–5 kertaa vuodessa, istumassa eri teattereiden eturiveissä. En käy muuten elokuvissa. Joten tiedoksi: otanta on pieni enkä voi viisastella mitään vuoden yleisestä tasosta.

Jotain kertoo se, että viidestä valinnastani neljä on näytetty Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla (ja viides Helsinki Cine Aasiassa).

Huomasin vasta koostettuani listan, että kaikki valitsemani elokuvat ovat komedioita tai ainakin niissä on komedialliseksi tulkittavia piirteitä.”

Listen Up Philip – Alex Ross Perryn ohjaama elokuva on kuitattu kritiikeissä yliolkaisesti Woody Allenin komedioiden kopiona ottamatta huomioon tärkeää eroa: Listen Up Philipin hipsteripäähenkilö on oikeasti kusipää eikä söpöllä tavalla neuroottinen velmu kuten Allenin tylsyyskuolettavissa pätkissä. Elokuva kuvaa akatemian ja korkeakulttuurin sisällä sikiäviä manipuloijia ja valehtelijoita, joiden kohtaamiseen muilla kuplan sisällä asuvilla ei ole aseita. Ulkoisesti teoksen nilkit edustavat liberaaleja ihanteita. He ovat älykkäitä, sivistyneitä ja taiteellisesti lahjakkaita, joten heitä siedetään aivan liikaa. Sivustakatsojat yrittävät parhaansa ymmärtääkseen jotain, joka ei ymmärrystä ansaitse. Myös elokuvan katsojalla on vaara langeta tähän ansaan hänen etsiessään Philipin ihmissuhteet tuhoavalle käytökselle heppoisia perusteluita lapsuuden traumoista. Näin katsoja joutuu kohtaamaan oman moraalikäsityksensä: millainen selitys julmuudelle on jo niin heikko, ettei voi enää sanoa ymmärtävänsä toista ihmistä? Elokuva on salaa trilleri (selviävätkö narsistin vaikutuspiiriin joutuneet ihmiset ehjin nahoin?) ja sellaisena parempi kuin moni groteskimpi pahuutta käsittelevä teos. Listen Up Philip olisi myös ideologisesti mielenkiintoinen vertailukohde esimerkiksi Noah Baumbachin Frances Han kanssa.

P’tit Quinquin – Bruno Dumontin elokuva/minisarja käyttää tahallaan niin banaaleja kliseitä ja absurdia huumoria, että sitä voisi pitää shaggy dog -tarinana. Lopussa odottaa kuitenkin täyttymys valeasussa. Elokuvan herättämät närkästyneet reaktiot ovat melkein kiinnostavampia kuin itse teos: P’tit Quinquinia on syytetty eksploitaatioksi taiteen kaavussa, kuin se olisi automaattisesti paha juttu tai joku oksymoron. Syy syytöksiin: elokuvan näyttelijät (ja heidän henkilönsä) ovat joko vammaisia tai konventionaalisesti ajateltuna rumia ihmisiä, jotka esittävät (tai ovat) maalaistolloja. Paheksujien tulkinnassa kauneusnormeihin sopimattomat ihmiset ovat automaattisesti jonkun abstraktin koneiston riistämiä, jos heitä ei, paradoksaalista kyllä, esitetä elokuvan tarinassa koneiston uhreina vaan itsenäisinä toimijoina, omine naurettavuuksineen ja mokineen. Sellaista tulkintamahdollisuutta ei tietysti ole otettu huomioon, että näyttelijät ovat tienneet mitä tekevät. Vammainen saa olla elokuvassa vammainen vain, jos kyse on natsien tekoja käsittelevästä dokumentista, sävynä kauhistelu. Dumont heittää tekopyhyyden roskakoriin ja kohottaa tilalle aidosti pyhän.

Red Family – ”Jo 2013 kotimaassaan ilmestyneessä eteläkorealaisessa mustassa komediassa pohjoiskorealaiset vakoojat soluttautuvat arkkivihollistensa ylemmän keskiluokan arkeen esittäen perhettä: tytär, vanhemmat, isoisä. Tehtävänään heillä on tappaa paenneita loikkareita, muita valtiolle vaarallisia henkilöitä ja näiden sukulaisia. Jos tehtäviä ei suoriteta ajallaan, kotopuolessa laitetaan valeperheen oikeita perheenjäseniä kylmäksi.

Jutun vitsi on se, että vaikka vakoojat esimerkiksi murhaavat elokuvan aikana vauvan, onnistuvat elokuvan toiset päähenkilöt, itsekeskeisyydessään, alkoholismissaan ja kuluttamisvimmassaan vellova porsastelijaperhe, vaikuttamaan moraalisesti jopa ongelmallisemmilta. Elokuva jäisi muuten sellaisen symbolisen lässytyksen tasolle, jota näiltä Koreoiden välisiä suhteita käsitteleviltä elokuvilta odottaakin, mutta se ei tyydy nukuttavaan humanismiin tai pelkkään laiskaan kapitalismikritiikkiin. Pohjimmiltaan elokuva on konservatiivinen, koska se nimensä mukaisesti esittää perheen yhteiskunnan ydinyksikkönä; toisaalta se astuu konservatiiveille epävarmemmalle alueelle, koska se kysyy miten perhe todella muodostuu.

Yllättävän väkivaltaiset, epätavanomaiset tai emotionaalisesti julmat ratkaisut tuovat elokuvaan outoutta ja särmää, joka sai sen pysymään vielä pitkään mielessäni. Tällaisten alitajuisiin odotuksiin tai toiveisiin nähden sopimattomien ja lattealle elokuvamaulle vieraiden hetkien takia katson elokuvia. Muille ne voivat vaikuttaa ””tyylivirheiltä””, mutta en itse usko mihinkään elokuvien ””tyyliin””. Erityisesti elokuvan lopussa tapahtuu (elokuvantekijöiden) sadismiksi tulkittavia asioita, jotka eivät menisi itsesensuurin seulasta läpi kuin harvoin. Nyt onneksi menivät. Toisaalta nämä asiat eivät yllätä, koska Red Family on Kim Ki-Dukin käsikirjoittama, joskin se on mustan huumorinsa ja puheliaisuutensa takia parempi kuin suurin osa taiteilijan itse ohjaamista elokuvista.”

Jauja – Viggo Mortensenin esittämä upseeri katoaa karannutta tytärtään etsiessään aikaan ja avaruuteen (eli elokuvaan). Kirjoitin Laajakuvassa: “Mortensenin surkuhupaisa hahmo [on] jostain toisesta elokuvasta, humoristisesti koikkelehtiva tanskalainen aavikolla ja meren rannalla, jotka ovat niin armottomia, että hylkivät kaikkia symbolisiakin tulkintoja. Hän on Hamlet ilman yleisöä ja muita esittäjiä, oman näytelmänsä statisti.” Siinä se, koko syy viehtymykseeni. Jauja yrittää kurottaa mahdottomaan, ilmaista jotain mitä ei voisi muuten ilmaista. Jauja on myös elokuva, joka ei saa ainuttakaan kokeellista elokuvaa inhoavaa ymmärtämään taiteenmuotoa paremmin. Mutta mitäpä siitä. Tällaista näkee valkokankaalta Suomen isoilla elokuvafestivaaleilla liian harvoin. Erityisesti Timo Salmisen kuvaus nostaa elokuvan toiselle tasolle. On ihan mukavaa voida kehua suomalaista elokuvantekijää ilman siniristilaseja.

The Duke of Burgundy – ”Kahden naisen sadomasokistisesta rakkaussuhteesta kertova elokuva on ironinen ja hellä kumarrus 70-luvun seksploitaatiolle. Se on tekijöiden kuvitelma siitä, mitä mainitun genren filmien lihan iloja esittelevät kohtaukset voisivat olla toisin toteutettuina: jos elokuvissa kerrottaisiin myös, mitä hahmot tekevät kulissien takana, arjessaan. Teos liikkuu niin sanotusta realismistaan huolimatta silti sadun ja fantasian alueilla, kiitos kauniin kuvauksen ja turhaa selittelyä välttelevän kokonaisuuden. Ja se sisältää viittauksia esimerkiksi Stan Brakhagen elokuvaan Mothlight ja kulttiohjaaja Juraj Herzin elokuviin.

Mitään syvempää syytä tälle valinnalleni ei ole. The Duke of Burgundy on minun näkemykseni popcorn-viihteestä; siis elokuvasta, jota on nautinto katsoa ihan katsomisen ilosta. Sehän sopii: tätä teosta katsoessa suuri osa nautinnosta tulee katsojan eroottisesta ja hävettävästä roolista tirkistelijänä. Kun elokuva pyytää nauramaan perversioiden hassuudelle, katsoja toivottavasti tajuaa nauravansa myös itselleen. Suurin pervo ei ole se, joka toteuttaa fantasiansa, vaan se, joka kieltää sen itseltään ja nauttii kieltäymyksestään.”

Samppa K

Valinnat painottuvat jälleen rapakon taakse, mutta tämä on näitä keskisuuressa kaupungissa asumisen kiroja. Kiinnostavimmat pienimuotoisemmat elokuvat ja muiden maiden tuotokset tulee nähtyä viiveellä, kenties vasta vuosienkin kuluttua, jolloin uudelleen kysyttäessä listakin voisi näyttää varsin erilaiselta.

Suuremmista paukuista löytyi tänä vuonna niin onnistumisia (Force Awakens, Yksin Marsissa, Mission: Impossible 5) kuin epäonnistumisiakin (Spectre, Avengers: Age of Ultron), joista viimeksimainittu tavoittikin omalla kohdalla vihdoin lopullisen kyllästymispisteen Marvel-liukuhihnan tuotoksille.

Väkivallan vuosi – Oikealla tavalla tunkkainen rikos-, vai pitäisikö sanoa lainkuuliaisuuselokuva.

Sicario – Pelottava huumetaistelukuvaus. Päähenkilön kaari etenee melko odottamattomalla tavalla.

Mad Max: Fury Road – Toimintaelokuvan muotoon valettu mielipuolinen performanssi.

Ex Machina – Tyylikäs pohdinta tekoälystä ja siihen vääjäämättä liittyvän antropomorfismin vaaroista.

Whiplash – Ikiaikainen oppilas ja opettaja -tarina toistetaan jälleen kerran, mutta vimmaa on annosteltu kuorrutteeksi useammankin patarummullisen verran.

Esa Töykkälä

Mommy – Hengästyttävän ihastuttava yhdistelmä raivoa, rakkautta ja Celiné Dionia.

Turisti – Maanjäristyksistä ja asteroideista viis – Ruben Östlund osoittaa, että joskus katastrofielokuvaan ei tarvita kuin yksi pieni särö ruotsalaisfaijan maskuliinisuudessa.

Mad Max: Fury Road – Ajetaan paikasta A paikkaan A / kaikki on niin mahtavaa

Inside Out – Elokuva, jonka yllätyksiä ja oivalluksia aloin ikävöidä haikein mielin heti sen päätyttyä.

It Follows – Jos elokuvateatterista ulos astuessaan tarkkailee vastaantulijoita vainoharhaisesti vapisten, kauhuelokuvaa voinee kutsua onnistuneeksi. Vuoden kesäisin elokuva!

Lauri Ojanen

Ei nyt mikään 2011-2014, mutta ihan ok leffavuosi. Terävin kärki oli ehkä kapeampi kuin aiempina vuosina ja yllättäjiä ei ollut kovinkaan paljoa. Silti yleistaso pääsee positiivisen puolelle.

Foxcatcher – Tunnelmaltaan vuoden vangitsevin elokuva, mikä onnistui kiehtomaan myös psykologisella tasolla. Täysin hukassa olevat miehet etsimässä hyväksyntää muuttuivat Millerin käsittelyssä tragediaksi, joka pääsi pinnan alle. Hieno teos.

Amy – Asif Kapadia kertoo kylmän viileästi, kuinka Amy Winehousen tarina oli julkisen vitsin sijaan julkinen tragedia, jota kukaan ei ymmärtänyt huomata. Sävy ei ole syyllistävä, pikemminkin toteava. Sennan tavoin arkistomateriaali vie Winehousen tarinaa eteenpäin rauhallisesti ja näkemyksiään vahvasti perustellen. Siksi Amykin pääsee pinnan alle ja jätti todella vahvan jäljen.

Wild – Villi vaellus – Jean-Marc Vallee on viimeisimmillä teoksillaan onnistunut vakuuttamaan kyvystään kertoa sentimentaalisia tarinoita ilman mustavalkoisia opetuksia. Wild on pohjimmiltaan hyvin perinteinen road-movie premissin ja hahmon päämäärän puolesta, mutta limittäin muistoja ja matkaa kertova elokuva ei anna helppoja vastauksia suruun, koska niitä ei ole. Raskas matka on Valleen ja leikkaaja Martin Pensan käsittelyn vuoksi kevyt kuljettava, mutta haastavasti käsiteltävä.

The Assassin – Puhtaasti visuaalinen nautinto. Juoneltaan vaatii kiinan historian ja symboliikan tuntemusta, tai sitten olen vain tyhmä, mutta kuviensa puolesta elokuva on niin upea, ettei juonella lopulta tunnu olevan mitään väliä.

Late Lammas – Tähän olisi mahtunut Mad Max, Väkivallan vuosi tai Inside Outkin (katsos kuinka ovelasti kiersin viiden rajoitteen muahahaha), mutta valitsin Late Lampaan ihan vain siksi, että sen parissa sain vuoden parhaat naurut. Visuaalisia gageja olisi parinkin elokuvan tarpeiksi ja silti lähes jokainen vitsi osuu maaliin. Riemukas elokuva.

Sini (Sinin leffablogi)

Kaiken teoria (The Theory of Everything) – Oma ehdoton suosikkini tälle vuodelle. Kosketti niin sydänjuuria myöten, että ei ole tosikaan.

Mad Max: Fury Road – Aivan huikea adrenaliiniryöpytys ja pinnan alla paljon muutakin, kuin tyhjää kolinaa. Tämä on niitä leffoja, joista puhutaan vielä monien vuosien päästäkin.

Inside Out – mielen sopukoissa – Inside Out oli erittäin koskettava ja yllättävän syvääluotaava animaatio tunteista ja niiden merkityksestä. Kyllä tuli nenäliinat tarpeeseen.

Ex Machina – Mielenkiintoinen ja eritoten tunnelmaltaan onnistunut trilleri/draama tekoälystä.

Miekkailija – Hieno elokuva, joka ei tarvitse suuren maailman tehosteita ja shokeerauskeinoja, tehdäkseen vaikutuksen. Taustalla on paljon rivien välistä tulkittavia kauheuksia, mutta pääsanoma on kovin toiveikas ja elokuvasta jää hyvä mieli.

HT Nuotio

Voisi synkistellä Euroopan ja elokuvan sieluntilasta vuonna 2015 mm. Kultaisen palmun valossa, mutta uskon arvokkaammaksi korostaa ilonaiheita, joista ainakaan kotimaassa ei ollut pulaa: Sodankylässä läsnäollut vahva usko tulevaisuuteen; PHOENIXin ja THE ASSASSINin kaltaisten hienojen elokuvien saaminen teatterilevitykseen; inspiroituneet uudet pienfestivaalit (UUEF, Viva Erotica, uudistunut Artova); Orionin fantastiset erikoissarjat (Leningrad avantgarde, Juli Raizman, Rikollinen 70-luku, Elokuva 120 v.), jne. Sykähdyttävimpinä hetkinä muistan LUCKY STARin Sodankylässä saaman seisovan suosionosoituksen sekä uskoni kotimaiseen elokuvaan palauttaneen (ja jo monesti suosittelemani) ONNESTA-elokuvan lämpimän vastaanoton R&A:ssa. Karsinnan helpottamiseksi pitäydyn alla vuonna 2015 maailmanensi-iltansa saaneisiin elokuviin, joita olen ehtinyt nähdä kolmisenkymmentä.

THE ASSASSIN – Viidennestä sijasta kisasi Andrew Haigh’n hieno 45 YEARS, mutta valitsin Hou Hsiao-hsienin pitkään odotetun wuxia-sovituksen voidakseni ylistää jakelija Kuusan Kinoa sen tuomisesta Suomeen: heidän syyskauden toinen riskinottonsa, Philippe Garrelin uutuus, floppasi teattereissa pahasti – kuka olisi uskonut että kompromissiton ja juonenkuljetukseltaan verrattain haastava kiinankielinen elokuva menestyy paremmin kuin tyylikäs ranskalainen suhdetarina? Vältän kaikin keinoin lietsomasta karmivaa ajatusta elokuvista ”audiovisuaalisina elämyksinä”, mutta THE ASSASSINin monikerroksinen väriloisto ja äänisuunnittelu on kerta kaikkiaan syytä kokea teatterissa.

ATOMIN PALUU – Jussi Eerolan ja Mika Taanilan monumentaalinen Olkiluoto 3 -seurantadokumentti on tämänvuotisista kotimaisista elokuvista ainoa toistaiseksi näkemäni, mutta veikkaan sitä niistä tärkeimmäksi. Taanilan tutut ainekset – teknologian suhde ihmiseen ja aikaan, fiktiota ihmeellisemmät faktat, huolellinen äänisuunnittelu (Pan Sonic!) ja nerokkaasti valitut arkistopätkät (riemastuttavimpana sitaatti legendaarisesta DDR-westernistä SUUREN KARHUN POJAT) – yhdistyvät akuuttiin yhteiskunnallisuuteen, objektiivisesti ja tuputtamatta, vaikeita kysymyksiä kaihtamatta ja valheellisesta sulkeumasta kieltäytyen. Modernia poliittista elokuvaa parhaimmillaan.

DIARY OF A CHAMBERMAID – 70-luvulta asti elokuvia tehnyt Benoît Jacquot henkilöi omassa mielessäni tietynlaisen ”vanhan kunnon” ohjaustaiteen aina harvinaisemmaksi käyvää hyvettä. Hänen usein historiallisiin aiheisiin tai romaaneihin perustuvat, psykologisesti monimutkaiset ja emotionaalisesti intensiiviset leffansa luotaavat ihmissielun syövereitä levottomuutta herättävällä tavalla – eikä tämä Octave Mirbeaun useasti aiemminkin filmatun (mutta kenties – ja tämä tuntui jotenkin menneen monilta kriitikoilta ohi – entistäkin ajankohtaisemman…) romaanin mestarillinen sovitus ole missään suhteessa poikkeus.

LOGBOOK_SERBISTAN – Lokakuun lopulla saapui Suomeen sattumalta peräjälkeen kaksi huomattavaa pakolaisaiheista elokuvaa: Jacques Audiardin poliittisesti onton ja moraalisesti arveluttavan, mutta ennen kaikkea unettavan tylsän DHEEPANin ensi-iltaa seuranneena päivänä nähtiin Elokuvasäätiön teatterissa kuin vastalääkkeeksi tämä Mustan aallon veteraani Želimir Žilnikin dokumenttia ja fiktiota anarkistisen riemukkaasti sekoittava tulisieluinen kutsuhuuto solidaarisuuden puolesta, joka olisi ansainnut jotain ensinmainitulle lapioidusta huomiosta ja ylisanoista: näytöksessä (josta olin muuten myöhästyä pakolaisvastaisen mielenosoituksen katkaistua liikenteen) oli noin kymmenen katsojaa.

THE TREASURE – Corneliu Porumboiu on hiippaillut vaivihkaa yhdeksi tämän hetken suosikkiohjaajistani näennäisen vaatimattomilla mutta monimutkaisilla komedioillaan, ja pidentää uusimmallakin elokuvallaan nyt jo voittamatonta etumatkaansa ”uutta romanialaista ankeutta” kaupitteleviin maanmiehiinsä. Valtaosin esikaupungin pihatontilla tapahtuva elokuva kaivaa hakulla ja lapiolla läpi Romanian lähihistorian, ja on samalla kompakti oppitunti elokuvan yhtä lailla yksinkertaisten perustyökalujen käytöstä: joka ikinen valinta on niin inspiroitunut ja oikea, että kaikesta viileän ironian ja obsessiivisen hiomisen vaikutelmasta huolimatta leffaa katsoo innostuksesta hytkyen.

Kalle Kinnunen

Inside Out

Mad Max: Fury Road

Turisti

Dheepan

Late Lammas

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.