Elokuvallisia huomioita maailmalta 31.03.2010 – 1.04.2010

Elokuvallisia huomioita maailmalta 30.03.2010 – 31.03.2010

Right Stuff, Epäilyksen varjossa, Percy Jackson, Men Who Stare At Goats, Shutter Island

Shutter Island

Käsikirjoittaja William Goldman ei tunnetusti erityisemmin arvosta The Right Stuff -elokuvaa. Hän olisi halunnut tehdä laman kourissa kituneelle Amerikalle elokuvan maan suuruuden vuosista, mutta ohjaaja Philip Kaufman olikin kiinnostuneempi testipiloteista. Olipa kumpi vain oikeassa (jos vain toisen on pakko olla oikeassa), lopputulos on möhkäletaudista pahasti kärsivä elokuva, joka yrittää kertoa niin paljon, ettei tule keskittyneeksi oikein mihinkään. Ehkä siksi alun Yeager-kohdat toimivat parhaiten.

Epäilyksen varjossa olisi voinut keskittyä enemmän Alpo Rusin henkilöön ja jättää täysin irtonaiselta tuntuvat kuvitukset huitsin helvettiin. Lisäksi en oikein lämmennyt ajatukselle Eva Polttilasta elokuvan kertojana, semminkin kun hän esiintyy myös arkistokuvissa Ylen uutistenlukijana. Kaksoisrooli on omituinen ja tarpeeton, etenkin kun koko haastatteluista kieltäytymisen dramatisointi tuppaa menemään vähän kornin puolelle.

Ja mitäkö tarkoitan Rusiin keskittymisellä? No sitä, että jossain elokuvan loppupuolella Rusi (muistaakseni) makoilee laverilla, lukee hänestä kirjoitettuja asiakirjoja ääneen ja alkaa nauraa niistä löytyvälle erikoiselle sanamuodolle. Meinaan, että nykyisellään Rusi on yksiulotteinen yhden asian hahmo, ja siten hänen kiinnostavuutensa on rajattu. Toki dokkarin kertomat asiat ovat kiinnostavia, oli ne esitetty miten tahansa, mutta elokuvasta olisi voinut tulla toisenlaisena parempi. (Ehkä paras kriitikkolause ikinä.)

Percy Jackson & The Olympians: The Lightning Thief on hirveää kuraa. Sen voi tiivistää yhteen kohtaan: kun teini-ikäisten puolijumalten pitää etsiä muinaisia kreikkalaisia aarteita, joista yksi on piilotettu Partenoniin, ei kyseinen temppeli löydykään Ateenasta vaan Nashvillestä, Tennesseen osavaltiosta. Ttu aatana.

Men Who Stare At Goats alkaa mahtavasti. Ewan McGregor toimii straight manina George Clooneyn deadpan-slapstickaajalle, ja yhdistelmä toimii kuin hiilimonoksidi. Valitettavasti vain jossain puolen tunnin paikkeilla satunnainen hassuttelu alkaa jäädä kakkoseksi juonen rakentelulle, ja mitä vakavammaksi ja määrätietoisemmaksi meno muuttuu, sitä tylsemmäksi se käy. Toki Jeff Bridges ja Kevin Spacey ovat hauskoja hippeinä, mutta se ei riitä pitämään leffaa kasassa.

Shutter Island -arvioni on Kaistalla. Näin jälkiviisaasti voisin sanoa, että kun olen jonkun verran lueskellut jenkkikriitikoiden kommentteja leffasta, niin tulee sellainen olo, että rainalle pitäisi antaa toinen mahdollisuus, koska ilmeisesti en vain tajunnut sitä ensimmäisellä katsomiskerralla. Mutta toisaalta taas en taida jaksaa ihan lähivuosina sitäkään tehdä. Että sinne menee sitten lapsi pesuveden mukana, kai.

Elokuvallisia huomioita maailmalta 29.03.2010 – 30.03.2010

Alice in Wonderland, Konsertti, Tappava ase, Freetime Machos, An Education

Alice in Wonderland

Tim Burtonin stereoskooppisekoilu Alice in Wonderland ei ole erityisen kiinnostava elokuva. Sen kolmiulotteisuudella ei ole minkäänlaista vaikutusta. Johnny Depp esittää samaa sekopäätä kuin koko 2000-luvun. Tarinan reboottauksella ei saavuteta eikä menetetä mitään. Tuotanto- ja pukusuunnittelu on toki hienoa, mutta että kokoillan elokuva… meh.

Freetime Machos on julmetun hyvä dokkari. Ohjaaja Mika Ronkainen seuraa jälleen oululaisten äijien rugbyjoukkuetta (vrt. Huutajat-kuoro), joten huomio kiinnittyy miesten väliseen ystävyteen. Sillä eihän näistä kavereista urheilusankareiksi ole, vaikka yrittäisivätkään – ja yleensä eivät yritä. Sen sijaan tärkeimmiksi nousevat pelireissut bussissa, yleinen homososiaalisuus ja parisuhdepohdinnat. Vakavuus ja huumori elävät elokuvassa mainiosti rinta rinnan.

Konsertti oli juuri niin sentimentaalinen kuin mainoksista voi päätellä. Koomisuus pohjautuu etnisiin stereotypioihin ja kyyneliä tiristetään taiteelle elämänsä uhraavista ihmisistä. Mainittakoon, että lopun Tšaikovski kuulosti leffateatterin äänentoistolla aika hitsin hienolta. Aiheeseen liittymättömiä miinuspisteitä siitä, että vieressä istuneen pariskunnan setäosapuoli totesi jok’ikisen repliikin jälkeen ”oho”, ”aha” tai ”haha!”

Sen sijaan An Education on toisella tavalla sentimentaalinen, nimittäin minulle sopivalla tavalla. 1960-luvun Iso-Britannia on jämähtänyt paikka, joten hienolla autolla sateessa paikalle huristava hurmurimies vaikuttaa parhaalta asialta, joka voisi tapahtua lukiolaistytölle. Nuoruuden viattomuutta, aikakauden muutosta ja vastuuta omasta tulevaisuudesta – siinä resepti mainioon pikku elokuvaan, joka aivan viime metreillä tosin saarnaa aika ronskisti.

Lethal Weapon tsekattiin uuden leffapodcastin alkuharjoituksena. Onhan se ihan viihdyttävä, mutta ehkä multa puuttuu henkilökohtainen teini-iässä luotu suhde elokuvaan, joka tekisi siitä mulle ikuisesti tärkeän, kuten toveri Pesoselle on käynyt. Kysymys: kumpi on arkkityyppisempi kasarileffa, Lethal Weapon vai Beverly Hills Cop? (Podcastin ensimmäinen nauhoitus on jo tehty, mutta sitä ei ole vielä julkaistu. Pian, aivan pian.)