Kuva

Veikko Pietilän Joukkoviestintätutkimuksen valtateillä -eepoksesta olen tainnut poimia sellaisen selityksen tai puolen simulacrum-ajatuksesta, että ihmiset elävät kuin esiintyisivät televisiossa. Tähän olen mielessäni tehnyt lisäyksen, jonka mukaan tosi-tv:ssä ihmiset elävät kuin eivät esiintyisi televisiossa, eli siis teeskentelyn kerroksia tulee vielä yksi lisää.

Ja toisaalta: dokumenttielokuvissa – tai siis direct cinemassa ja cinema veritessä – kameran edessä olevat ihmiset käyttäytyvät kuin kameraa ei olisi olemassakaan. He jatkavat puuhiaan ja unohtavat sen, että vieressä häärää yhdestä kolmeen tyyppiä, joilla on iso huriseva kamera ja nauhuri ja puomissa kiinni mikrofoni. Ei kovin arkista se.

Toisinaan muuri murtuu. Jukka Kärkkäisen ohjaaman Matkalla vanhuuteen -dokkarin yksi päähenkilö on alati pahenevasta dementiasta kärsivä Marja. Tauti etenee elokuvan mittaan pisteeseen, jossa häntä ei enää päästetä pois sairaalasta. Koko leffan ajan kameraa vilkuillut ja sille silmää iskenyt Marja alkaa pukeutua ja sanoo toiselle potilaalle me karataan näiden poikien kanssa. Hän tajuaa, että kuvausryhmän paikallaolo on poikkeuksellista ja kiinnittää siihen huomiota (ja elokuvantekijät ovat jättäneet sen mukaan).

Vähän samanlainen hetki koetaan Nicolas Philibert’n ohjaamassa Every Little Thing -dokkarissa, jossa seurataan ranskalaisia psykiatrisen klinikan potilaita. Eräässä kohtauksessa yksi potilaista keskeyttää puuhansa ja sanoo virnuillen Ei kamera ole päällä, älä yritä huijata minua. (Jälleen on toki lisättävä, että kohtaus on mukana leffassa, koska Philibert on päättänyt tehdä niin.)

Voiko tästä tehdä mitään muuta johtopäätöstä kuin että vain ihmiset, joiden mielenterveys järkkyy, tajuavat käyttäytyä kameran edessä täysipäisesti? Tulee mieleen Ola Salon puujalka: It Takes a Fool to Remain Sane.