- Yann Arthus-Bertrandin ja Luc Bessonin Home-luontodokkari (YT) – Teräväpiirtona, natch. Katsottavissa 14.6.2009 asti.
- Scifi-pätkä Surrogatesin traileri – Kaksi huomiota. 1) Voiceoverin mukaan sijaisrobotin (eli surrogaten) avulla voit olla kuka tahansa ja näemmä Bruce Willis tahtoo olla mies jolla on ruma tukka. 2) Onko hyvä vai huono merkki, että trailerisivulla ei mainita edes ohjaajan nimeä?
- Pedobear "Doubt" Trailer – internet is evil
Muualla noteerattua 1.06.2009 – 2.06.2009
- Shrink-traileri – Kevin Spacey näyttelee Hollywood-psykiatria
- The Complete Terminator Timeline (Empire) –
- Possum Death Spree (video, NSFW) – somebody say Killer Rabbit?
- Cool Guys Don't Look at Explosions (video) – MTV Movie Awards kertoo totuuden
New York esittelee elokuvien kuvauspaikkoja
Vaikka Los Angeles on Yhdysvaltain todellinen elokuvapääkaupunki, New York tuntuu esiintyvän elävissä kuvissa länsirannikon serkkuaan useammin. Fiksu kuntapäättäjähän ottaa huomiosta kaiken irti, eli houkuttelee turistit katsomaan kuvauspaikkoja.
Apuna toimivat vaikkapa lista uudehkojen elokuvien kuvauspaikoista, kartta ja intter aktiivisempina esimerkkeinä podcast + Google Maps -yhdistelmät, joiden avulla pääsee jäljittämään Lower Manhattanilta löytyvät mestat.
Niinköhän sitä joku ahkeroisi Helsingistä samanlaisen?
Juokse tai kuole
Liekö mahdollista, että huonot elokuvat kuvaavat aikaansa paremmin kuin hyvät? Mielessäni on nimenomaisesti Juokse tai kuole, vuonna 1987 teattereihin tullut Schwarzenegger-leffa, joka on täydellinen tiivistelmä sekä 1980-luvun Yhdysvalloista ja Arnoldin elokuvaurasta juuri silloin.
Elokuvalla on ainakin nimellisesti ohjaaja, mutta on hankala kuvitella, että Paul Michael Glaser olisi tehnyt paljon muuta kuin kuunnellut huolellisesti tähtinäyttelijänsä mielipiteitä ja osoittanut Arrin oikeaan suuntaan oikeaan aikaan.
Oikea aika on ilmeisesti ollut se, kun Arnold on sanonut jotain hauskaa –
onelinereitä nimittäin riittää. Metapisteitä on annettava I’ll be backista
ja normaaleja pisteitä sellaisista pistämättömistä sutkauksista kuin Subzero, now plain zero
, Buzzsaw took care of my traveling arrangements
, Jesus Christ! – Guess again
ja erittäin Commando-mainen He had to split
. Selitys samankaltaisuudelle voi löytyä esimerkiksi siitä, että Steven E. de Souza kirjoitti molemmat rainat.
Humorististen repliikkien määrä – tai ehkä pikemminkin virne, jonka metodinäyttelijämme pakottaa kasvoilleen niitä laukoessaan – muistuttaa siitä, että Iso-Arskan ura oli juuri pääsemässä kammottavimpaan vaiheeseensa. Onneksi tässä elokuvassa saadaan vielä nauttia A:n ydinosaamisesta, eli pullistuvista silmistä, kuristusotetta seuraavasta gärgrghfäälgähääh!
-korinasta ja julmetun jäykän näköisestä juoksusta.
Bonuspisteitä myönnetään keltaisesta Adidas-asusta, käsittämättömän pitkästä tanssikohtauksesta, kiroilevasta mummosta, tuhansista elokuvaan palkatuista ammattipainijoista, lihavasta oopperalaulajasta ja etenkin tappavasta lätkäveskasta. Jumalauta – onko ihmiskunta koskaan kohdannut mitään pelottavampaa kuin luistelevan tappokoneen?
(On.)
Elokuvassa ei sen nimen huomioiden kyllä juosta mitenkään mahdottomasti. Lentokentällä stuntti näyttää sprinttaavan ihan tosissaan, mutta itse pelikentällä Arnold jolkottelee melkoisen leppoisasti, niin kuin nyt iso mies tekee. Olen muuten sitä mieltä, että Juokse tai kuole
on kuvaavampi ja siten parempi nimi kuin lievän epämääräinen The Running Man
. Kerrankin näin päin.
Mutta miksi muka huono elokuva olisi parempi aikakapseli kuin onnistunut taideteos? Perustelen väitettä samalla nojatuolifilosofisella oivalluksella, jonka Robin Williamsin esittämä psykopaatti esitteli One Hour Photossa: ihmiset ottavat valokuvia onnellisista hetkistä, eivät onnettomista.
Toisin sanoen: hyvät elokuvat ovat kauniita muistoja ajoista, jolloin kaikki oli hyvin ja olimme samaa mieltä asioista. Sen sijaan huonot (kaupalliset) elokuvat paljastavat armotta sen, minkä ajateltiin myyvän eli mikä oli lähinnä liskoaivojamme. Juokse tai kuole esittäytyy mukamas mediasatiirina, joka kritisoi töllön lähettämää aivotonta väkivaltahuttua. Kuulostaa aika sopivalta Reaganin ajalle.
Arvioita: Kaksinaamaista peliä, Ostarin superstevari, My Bloody Valentine 3D
Sosiopaattikomedia on mielenkiintoinen elokuvan laji. Miten suhtautua leffaan, jonka päähenkilö on selvästi hullu eikä edes sympaattisella tavalla? Hän pieksee lapsia, ahdistelee maahanmuuttajia ja käytännöllisesti katsoen raiskaa umpikänniin juottamansa naisen. Nauru jää kurkkuun.
Jossain vaihtoehtoisessa maailmankaikkeudessa Steven Soderbergh antoi Tony Gilroyn huolehtia Ocean’s 11 -elokuvan jatko-osasta. Gilroy säilytti olennaiset osat – vekkulit hahmot, ylimonimutkaiset juonet ja huumorin – ja maailmaan putkahti ummehtuneen Ocean’s 12:n sijaan Kaksinaamaista peliä, joka on vallan mainio elokuva.
Kasarisplättikseen perustuvan My Bloody Valentine 3D:ssa aikakauden ja lajityypin peruspalaset ovat kasassa. On yliluonnolliseen vivahtava tappaja, jolla on ikoninen ulkoasu (hakku, kaasunaamari ja mainarihaalarit). On joukko teinejä, jotka tutustuvat lihallisuuden iloihin monessakin mielessä, lähinnä siis vapaaehtoisen seksin ja ei-vapaaehtoisen väkivallan merkeissä.