En ole varsinaisesti mikään musikaalien asiantuntija enkä välttämättä edes genren fani. Listapaikasta kisasivat oikeastaan vain Moulin Rouge ja Once, jotka ovat molemmat ihania ja budjettijatkumon vastakkaisista päistä. Tiedä sitten, että voiko niitä pitää oikeina musikaaleina, koska kumpikaan ei ole puhdasverinen West Endin tahi Broadwayn edustaja. Ehkä juuri siksi pidän niistä.
Vaan sitten keksin, miten ongelma ratkaistaan – onhan meillä laulava superrikollinen. Olisi luultavasti liioittelua väittää, että Dr Horrible’s Sing-Along Blog olisi vuosikymmenen paras musikaali tai edes merkittävin. Se on pieni ja sympaattinen, altavastaajien altavastaaja, mikä on jo sinänsä ihan hyvä syy nostaa kolmevarttinen minisarja – kolme osaa – esille. (Kuka jaksaa innostua vielä jälkikäteenkin elokuvista, joiden tiedettiin jo etukäteen olevan hienoja ja mullistavia?)
Olkoonkin, että ei Dr Horrible ihan puskista tullut. Mikä tahansa Joss Whedonin hengentuote vetää miljoona nörttiä liikkeelle, ja niinpä ilmainen supersankarihuumorimusikaali veti palveluntarjoajan palvelimet maihin ensi-iltansa aikoihin. Saattaa muuten edelleen olla ainoa streamattava elokuva, jonka olen katsonut kotona videotykillä. Sittemmin olen kyllä ostanut sen dvdlläkin, joten nykimistä ei tarvitse huomisen näytöksessä peljätä.
Huomaan, että minulla ei ole paljon sanottavaa Dr Horriblesta. Se saattaa johtua orastavasta illanvietosta tai sitten siitä, että musikaalivalinta oli, kuten sanottua, hieman pakotettu. Mutta toisaalta onhan se hienoa, että niin arkaainen muoto on hengissä vielä 2000-luvullakin, olipa sisältö sitten vaikka vain puujalkavitsejä ja tarttuvia poppikertsejä.
**********
Seuraavaksi: vedä sitä turpiin oikeesti!