Viidestä kuvasta viisi mielipidettä

I Love You Phillip Morris -arvio löytyy Kaistalta. Mä itse asiassa diggasin sitä.

Disneyn uusin piirretty klassikko – saatana sentään niitä urpoja, jotka toistavat studion keksimää klassikko-fraasia joka helvetin lehtijutussa – Prinsessa ja sammakko oli ihan symppis varmaan siksi, että se oli täydellisen ennalta-arvattavan turvallinen ja sisäisen ristiriitainen Disney-satu. Toisin sanoen: katsokaa pinnan alle, perhe ja rakkaus on tärkeää, ahkeruus palkitaan … mutta lopulta kuitenkin hyvännäköinen mimmi saa prinssinsä ja kaikki ongelmat ratkevat perintörahoin.

Taqwacore -dokkarin kävin katsomassa DocLounge-klubilla, jonka kevätkausi on ehtinyt Helsingissä jo kolmanteen leffaansa. Lyhyesti: joka kolmas keskiviikko Dubrovnikissa (Coronan alakerrassa, siis) katsotaan dokkareita, joita ei hirveästi teatterilevityksessä näy. Nimellisesti islamopunkin syntyä käsitellyt Taqwacore oli ehkä pikemminkin keikkareppari, jonka pääosassa olivat yhdysvaltalaiset nuoret ja innokkaat miehet. Ei siis mikään erityisen syväluotaava katsaus maailmanuskonnon eri puoliin, vaan pikemminkin häilyvä lähikuva eräästä pienestä ihmisjoukosta.

A Single Man on tosi kaunis ja tosi tosi surullinen. Luulen, että jatkuva kuvien vääntely (nyt on värikylläinen, nyt on harmaa jne) kääntyy loppujen lopuksi itseään vastaan, sillä vaikka aluksi se tuntuu mukavalta lisältä kerrontaan, jossain vaiheessa se alkaa vain ärsyttää.

Olen ilmeisesti maailman ainoa ihminen, jonka mielestä Wolfman ei ollut puhdasta kuraa. Okei, Benicio Del Toro ja Anthony Hopkins näyttelee aivan eri tavoilla, mutta minusta turtunut unisuus sopi jotenkin 1800-luvun peruskankeaan brittifiilikseen. Varsinainen syy fanitukselle on kuitenkin se, etten muista ihan äsken nähneeni uutta leffaa, jossa käytetään suurta syväterävyyttä samalla tavalla. (Kieltämättä se on hieman erikoinen syy innostua elokuvasta.)