Viisi Docpoint-kuvaa (kolme Philibertiä)

Videocracy

How To Live oli kuulemma faktaa ja fiktiota sekoitteleva provokaatio 1970-luvun Puolasta, mutta sen yhteiskunnallinen satiiri oli ainakin minun tyhmälle päälleni turhan hienovaraista. Haukotutti.

Sen sijaan Nicolas Philibert -retrospektiivi oli, kuten internetissä sanottaisiin, puhdasta voittoa. Animals, More Animals alkoi mahtavalla otoksella: laaja kuva, jossa kaukainen kuorma-auto ajoi kohti kameraa. Tultuaan aivan lähelle se kaarsi sivulle, jolloin paljastui, että lava oli täynnä täytettyjä eläimiä. Siinä oli yhdessä otoksessa setup ja punchline ja vielä vallan elegantisti kerrottuna.

Eläinmuseon remontista kertova dokkari rinnastaa eläimet ja ihmiset (kyllä kyllä, ihmiset ovat myös eläimiä) monella tapaa. Lukuisat potretit täytetyistä eläimistä ovat vallan kiehtovia. Philibert kertoi näytöksen jälkeen, että ne kuvattiin käsivaralla ja valaisemalla nappisilmät pienellä taskulampulla. Oma suosikkini on kuitenkin kohtaus, jossa kamera seurailee täytetyn elukan parissa puuhailevaa tyyppiä. Kun hän kumartuu, kamera jää paikalleen, jolloin kuvaan jää vain eläinpatsas – aivan kuin se olisi päähenkilö, jota kamera oli koko ajan seurannutkin.

In the Land of the Deaf ja Every Little Thing ovat molemmat kuvauksia ulkopuolisten yhteisöistä. Ensimmäinen kertoo kuulovikaisten koulusta ja jälkimmäinen psykiatrisesta sairaalasta. In the Land of the Deafissa on maailman suurisilmäisin pikkupoika, joka järkyttyy koulumenestyksestään niin, että on koko ajan purskahtamaisillaan itkuun. Every Little Thingissä muistaakseni joku potilaista sutkauttaa jotain aika hauskaa mielisairaudesta, mutta muistikirja ei nyt ole tässä käsillä. Joka tapauksessa menin katsomaan kaikki Philibertit oikeastaan tietämättä niistä mitään etukäteen, eikä yksikään ollut pettymys. Joten suosittelen lämpimästi, jos sattuvat tulemaan jossain vastaan.

Mainio oli myös Videocracy, jossa väitetään Berlusconin Italian muistuttavan Berlusconin televisiota. Väite on toki kaikessa raflaavuudessaan lähes mahdoton todistaa, eikä dokkari muutenkaan ole mikään maailman syvällisin, mutta herramunjee millaista kuvamateriaalia siihen on saatu. Harmiton ja harhainen aikamiespoika unelmoimassa tosi-tv-tähteydestä, fasistilauluja kommunikaattoristaan kameralle hymyillen soittava fikseri, ostoskeskuksissa notkuvat veline-ehdokkaat, penistään parfymoiva paparazzi. Leffan jälkeen oli taas vaihteeksi reipas oikeamielinen raivo päällä Silvio-sedän puuhista.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.