Night of the Hunter näyttää vallan komealta – siis poikkeuksellisen komealta – ja Robert Mitchum lypsää kirkonmiehenä esiintyvästä huijarista kaiken irti. Vaikka elokuvassa on paljon hienoa, on se kuitenkin siinä määrin 1950-lukulaisen näyttelemisestetiikkansa vanki, etten pysty ihastumaan siihen varauksetta. Joo joo, lapsinäyttelijät on hankalia, mutta tietyt kökköydet (pako kellarista, anyone?) yksinkertaisesti pistävät tikulla silmään liian syvälle. Mutta ehdottomasti nähtävien joukkoon kuuluu tämä.
Lienee hieman epäreilua laskea In The Future ”nähdyksi” elokuvaksi, sillä pitkästyin jo ensimmäisen kohtauksen aikana (nippu pariskuntia kismailee ja elokuvaaja säätää tarkennusta eteen, taakse, plaa plaa), mutta varsinaisesti siksi, että dvd alkoi jumittaa viimeisen (?) kohtauksen aikana ja loppu jäi siten mysteeriksi. Vaivaannuttavaa taidekakkailua oli pitänyt ripotella yksinkertaisten tarinoiden ympärille, enkä ymmärrä miksi.
Martin Scorsesen ohjaama Public Speaking epäonnistuisi, jos kameran eteen olisi istutettu vähäisempi hahmo kuin Fran Lebowitz. En tarkoita, että hän olisi jotenkin erityisen merkittävä (minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuka Lebowitz oikeastaan on), vaan että hän on uskomaton puhuja. Toteutus on kauttaaltaan hyvin yksinkertainen – Lebowitz puhumassa kameralle ja Lebowitz puhumassa yleisölle – ja se riittää hyvin. Tosin hörähtelin kuville, joissa vanhaa taksia ajava Lebowitz oli rajattu aivan kuten Travis Bickle aikanaan.
Nénette sai minut miettimään, voiko elokuva olla samaan aikaan sekä tylsä että hyvä. Väittäisin nimittäin, että 40-vuotiaasta eläintarhaorangista kertova Nénette on molempia. Tylsyys on enemmän kuin hidasta tarinankerrontaa. Tylsyys on olennainen osa ihmisapinan elämää eläintarhassa, tai niin ainakin kuvittelen. Siksi se pitää välittää katsojalle. Philibert’n keino on käyttää pitkiä, varsin staattisia kuvia mutta leikata ääniraidalle monta monituista keskustelua. Kokemus ei siis ole samanlainen kuin tuijottaisi valvontakameran editoimatonta kuvaa, vaan jotenkin avuton ja hidas, eli pitkästyttävä. Vaan osaako joku selittää, mistä viimeisen kohtauksen hassuttelussa oli kyse? Kaikki sitä ennen näytetty kertoi siitä, ettei apina kuitenkaan ole ihminen eikä sitä tule antropomorfisoida liikaa.
12th & Delaware oli muodoltaan perus-direct. Siis sellainen, missä elokuvantekijä ei ikinä tee itseään eksplisiittisesti näkyväksi, vaan kuvaa kohteitaan ikään kuin sivusta. Tällä kertaa kohteina ovat aborttikeskus ja tien toisella puolella sijaitseva kristillinen perheneuvola, jonka henkilökunnan tehtävänä on pelastaa kadotukseen suuntaavat sielut hinnalla millä hyvänsä. Ei jää epäselväksi, kummalla puolella dokumentaristien sympatiat ovat. Jostain syystä leffa ei nostattanut minussa sellaista pyhää raivoa kuin olisi voinut luulla. Onko se sitten merkki elokuvan epäonnistumisesta vai mistä?
Uusin painajaiseni on täyteen natsiunivormuun pukeutunut Lemmy ohjastamassa tankkia, jonka tykki toimii. Se on kuvana vähintään yhtä mainio kuin dokkarin aloittava ”setä kokkaa makkaraa kämäisessä kämpässään” -hetki. Sama viisaus kuin Public Speakingista: kun kohde on tätä kaliiberia, ei muodolla ole paljon väliä. Leffan rytmissä tosin oli jotain vikaa, koska kuvittelin sen päättyvän Metallican keikkaan. Olin jo nykimässä takkia päälle, kun huomasin elokuvan vielä jatkuvan. Sitähän kesti varmaan vielä puoli tuntia.
Jos kertoisin, että Season of the Witchissä Nic Cage katkoo miekalla päitä, oletusarvo lienee, että se on viihdyttävä raina. Mutta ei, tylsä möhkäle on se. Ei diippiä menoa, ei mehiläisiä.
Aika tylsä on myös The Adjustment Bureau, vaikka se perustuu PKD:n tekstiin, jossa jumalaiset voimat ohjailevat kuolevaisia kohtalon ja vapaan tahdon välillä. Mutta ei, oikeasti se onkin vain ihan symppis rakkaustarina – Blunt + Damon = toimii – sekä hieman urpoa juoksentelua sateessa. Ei toimi, ei.
The Time That Remains oli ensimmäinen näkemäni Elia Suleimanin elokuva. Sen kauniisti asetellut kuvat ovat, no, kauniita, mutta jos olen ihan rehellinen, niin sen tempo oli minulle turhan hidas. Muistan kuvan, jossa israelilaiset ja palestiinalaiset juoksevat ristiin rastiin sairaalan käytävässä. Sellaisessa tatimaisessa otoksessa on tolkkua ja oivallusta, mutta läheskään kaikki hetket eivät yltäneet samalle tasolle. Toisaalta jos kerran haluaa kuvata ikuisesti samankaltaisena toistuvia tilanteita, niin verkkaisuudelle on paikkansa. Perstuntumakommentti oli tämä minun.
The Wraith ja Cobra on käsitelty Second Act -podcastissa.
