- The Tarantino Mixtape on Vimeo –
- Ludic Despair: "The 5 Greatest (blanks) of the Decade," so Sayeth I – bonus: For the year of 1986, which film was to represent the possibility and hope of the mainstream cinema, and in so doing, crush the reactionary, pompous, tired aesthetic criteria of the past?
- David Simon's 'Treme' starts production on regular-season episodes – “Treme” began as on-set discussions between Simon and Overmyer during the making of “The Wire.”
10 vuotta, 10 elokuvaa: Ong-Bak
Kaikki ikäiseni pojat muistavat Karate Kidin. Wax on, wax off, mutta ennen kaikkea kurkipotku. Se oli maailman siistein juttu ikinä koskaan, ja seuraavana päivänä koulussa puolet luokasta seisoi yhdellä jalalla kädet levällään. Siitä on parikymmentä vuotta.
Näin Ong-Bakin ensimmäisen kerran varmaan viitisen vuotta sitten. Muistaakseni törmäsin siihen irkissä, kun Jani suositteli leffaa Petelle, joka kommentoi englanninkielisen nimen perusteella jotain tyyliin Ai että on olemassa hyväkin Daredevil-leffa?
Sivupolku: ostin Ong-Bakin halvalla jostain kaukoitäisestä verkkokaupasta, ja kun lykkäsin leffan kotona soittimeen, huomasin että sitä ei ole tekstitetty millään ymmärtämälläni kielellä. Meni valehtelematta useita kuukausia, että löysin netistä sopivan tekstitysraidan ja ohjeet, joiden avulla sain kutistettua leffan dvd-r:lle sopivaan kokoon ja uuden tekstityksen mukaan. En ole nähnyt niin paljon vaivaa minkään muun elokuvan katsomiseksi. Jälkikäteen tuumittuna vaivannäkö oli sinänsä aka turhaa, koska dialogin ymmärtämisellä ei ole mitään tekemistä Ong-Bakin hienouden kanssa.
Avain Ong-Bakin nerouteen on suomalaisen suussa mukavalta kuulostava Tony Jaa, jonka näytteleminen on yhdensorttista metodia sekin: repliikit vingutaan ohuella äänellä ja sitten potkitaan niin kuin kukaan ei ole koskaan aiemmin potkinut. (Siinä ollaan hahmossa sisällä ihan vimosen päälle.)
Katsoimme leffan Iikan luona. Olen aika varma, että oli talvi, koska kotimatkalla joka jätkä ja ainakin osa tytöistä (terve Olga) yritti tymäyttää katulamppua hyppypotkulla. Tarantino on joskus sanonut, että siistin leffan jälkeen tekee mieli pukeutua samalla tavalla kuin sen päähenkilöt. Sama juttu tässä.
Sitä paitsi miten voisi olla ihastumatta Prachya Pinkaewiin, teeskelemättömään ja itsevarmaan elokuvantekijään, joka näyttää parhaat temput kolme kertaa eri kuvakulmista ja kirjoituttaa yhden taistelukohtauksen taustalla näkyvälle seinälle Hi Speilberg let do it together
? Ei sellaista voi vastustaa. Jostain syystä Jaan ja Pinkaewin myöhemmät leffat eivät ole sytyttäneet minua samalla lailla. Tony on pelastanut lemmikkinorsunsa ja Prachya pannut pikkutytön potkimaan isoja miehiä ohimoon, mutta minun sydämeni kuuluu ikuisesti Ong-Bakille.
**********
Seuraavaksi: käsikirjoittaja.
10 vuotta, 10 elokuvaa: Dr Horrible’s Sing-Along Blog
En ole varsinaisesti mikään musikaalien asiantuntija enkä välttämättä edes genren fani. Listapaikasta kisasivat oikeastaan vain Moulin Rouge ja Once, jotka ovat molemmat ihania ja budjettijatkumon vastakkaisista päistä. Tiedä sitten, että voiko niitä pitää oikeina musikaaleina, koska kumpikaan ei ole puhdasverinen West Endin tahi Broadwayn edustaja. Ehkä juuri siksi pidän niistä.
Vaan sitten keksin, miten ongelma ratkaistaan – onhan meillä laulava superrikollinen. Olisi luultavasti liioittelua väittää, että Dr Horrible’s Sing-Along Blog olisi vuosikymmenen paras musikaali tai edes merkittävin. Se on pieni ja sympaattinen, altavastaajien altavastaaja, mikä on jo sinänsä ihan hyvä syy nostaa kolmevarttinen minisarja – kolme osaa – esille. (Kuka jaksaa innostua vielä jälkikäteenkin elokuvista, joiden tiedettiin jo etukäteen olevan hienoja ja mullistavia?)
Olkoonkin, että ei Dr Horrible ihan puskista tullut. Mikä tahansa Joss Whedonin hengentuote vetää miljoona nörttiä liikkeelle, ja niinpä ilmainen supersankarihuumorimusikaali veti palveluntarjoajan palvelimet maihin ensi-iltansa aikoihin. Saattaa muuten edelleen olla ainoa streamattava elokuva, jonka olen katsonut kotona videotykillä. Sittemmin olen kyllä ostanut sen dvdlläkin, joten nykimistä ei tarvitse huomisen näytöksessä peljätä.
Huomaan, että minulla ei ole paljon sanottavaa Dr Horriblesta. Se saattaa johtua orastavasta illanvietosta tai sitten siitä, että musikaalivalinta oli, kuten sanottua, hieman pakotettu. Mutta toisaalta onhan se hienoa, että niin arkaainen muoto on hengissä vielä 2000-luvullakin, olipa sisältö sitten vaikka vain puujalkavitsejä ja tarttuvia poppikertsejä.
**********
Seuraavaksi: vedä sitä turpiin oikeesti!
10 vuotta, 10 elokuvaa: Irréversible
Pohdin pitkään, minkä leffan parina Irréversible näytetään, kunnes aikataulurajoitteet synnyttivät luovan ratkaisun: samana iltana ei katsota mitään muuta.
Saman ongelman toinen puoli: elokuva teki aikanaan valtavan vaikutuksen, mutta en ole varma, tahdonko katsoa sen uudestaan, koska se on kovin, kovin surullinen.
En tiennyt ohjaaja-käsikirjoittaja Gaspar Noésta mitään, joten ensimmäinen kosketukseni Irréversibleen olivat siitä Cannes-enskarin aikoihin kirjoitetut jutut. Katsojat lähtivät pois teatterista kesken kaiken, Monica Belluccin raiskauskohtaus oli kauhea, soundtrackilla ollut infraääni oli liian matala ihmisen kuulolle mutta synnytti pahoinvointia – siis perushyvä mediakohu.
Ja onhan se raiskaus sietämätöntä katsottavaa. Kauhea on sitä edeltävä pahoinpitelykin, mutta kaikista hirveimpiä kohtauksia ovat ne, joissa pääpari Bellucci–Cassel ovat onnellisia. On melkoinen saavutus rakentaa elokuva niin, että graafinen väkivalta (vrt. American History X:n jalkakäytäväpotku) ei ole aallonpohja. Ei, vaan sen jälkeen mennään ajassa taaksepäin ja näytetään, miten kaikki onnettomat tapahtumat olisi voitu välttää, jos asiat olisivat menneet vain ihan pikkaisen toisin.
Ja sitten jatketaan viimeiseen kohtaukseen, joka tuntuu kauhealta vieläkin, vaikka siinä ei tapahdu mitään pahaa.
Outi kysyy toisinaan, miksi kohtalaisen laajasta dvd-hyllystä ei löydy montaakaan hyvän mielen leffaa. En osaa sanoa. Ehkä surkeudet ja ahdistukset ja draama ja tragedia ja kuolema ja kauheus toimii jonkinlaisena katarttisena katalyyttinä. Ehkä ne vain jäävät mieleen paremmin kuin onnelliset tarinat. Saa nähdä, haluanko tämän illan jälkeen nähdä Irréversiblen vielä kolmannenkin kerran. Ehkä taas viiden vuoden päästä.
**********
Seuraavaksi: with my freeze ray / I will stop.
Elokuvallisia huomioita maailmalta 29.12.2009 – 30.12.2009
- ‘The Big Lebowski’ and its Dude get the Academic Treatment – (If the phrases “Nice marmot,” or “You’re entering a world of pain,” or “I can get you a toe” mean anything to you, then “Lebowski” has entered your private sectarian world.)
- 1970- ja 1980-lukujen aikana Jyväskylässä vaikutti viisi merkittävää elokuvateatteria –
- The Decade in Film: A Timeline (Village Voice) – via Kalle Kinnunen