Kävin katsomassa Fernando Meirellesin Blindnessin. (Pidin, mikä ei sinänsä ollut yllättävää, sillä ohjaaja kuuluu nykytekijöistä suosikeihini).
Mietiskelin kotiin kävellessäni näitä kuvallisen kikkailunsa ohi kikkailun kohottavia elokuvia. Ainakin äkkiseltään tuntui, että Blindnessin juonta ei olisi nerokkainkaan visionääri toteuttanut tällä tapaa vielä kovinkaan kauaa sitten. Siis siten, että kamerakerronta itse asiassa vetää kerrontaa. Sokeuden tunnetta väreineen ja valotuksineen välittäessään se osallistuu samalla myös juonen välittämiseen ihan toisenlaisella konkreettisella tapaa kuin tyylikkäinkään perinteinen kuvaus tai vertauksellisinkaan montaasi tekee.
Vielä selkeämpi esimerkki tarkoittamastani kerronnan tavasta on tietysti Perhonen lasikuvussa, joka kuitenkin eroaa Blindnessista siinä, että se on sentään kohtuullisen kaukana ns. taide-elokuvan suunnassa suhteessa ns. koko kansan elokuvataiteeseen. Ei, en yritä nyt piirtää tähän väliin rajaa; ainoastaan sanoa, että siellä taiteen puolella on varmasti kokeiltu kaikenlaista kauan ennen kansantajuisia tarinoita.
Mutta olenko väärässä, jos luulen, että elokuva on taiteenlajina vasta nyt kypsä tällaiselle ihan samaan tapaan kuin tehosteiden kehitys mahdollisti Sormustarun filmatisoinnin vasta 1990-luvun lopussa? Onko elokuvahistoria itse asiassa pullollaan sellaisiakin unohdettuja tai muistettujakin klassikkoja, joissa tämäkin kerronnan tapa on löydetty jo kauan sitten?
Sen kyllä muistan, että vanha kunnon Hitchcock kehitteli vanhoilla päivillään elokuvaa, joka olisi kuvattu kokonaan tai ainakin erittäin suurelta osin murhaajan ”silmien läpi”. Vaan eipä saanut linssin eteen.