Taistelijat ei jää eläkkeelle

Tämän artikkelin on kirjoittanut Lari Vesander, turkulainen toimittaja ja käsikirjoittaja. Hän on kirjoittanut nyrkkeilykuunnelma FOREverMANin, jonka käsikirjoittajana väittäisin sen tukevan Wrestleriä. Käykää kuuntelemassa.

Jos elokuva on näkemättä eikä halua vielä tietää, miten se päättyy, kannattaa laittaa merkintä jemmaan ja lukea se sitten myöhemmin.

* * *

The Wrestler on kerännyt kovasti kiitosta – eikä vähiten avoimeksi väitetyn lopetuksensa ansiosta. Ja totta onkin, että Wrestlerin loppu on tyylikäs. Se hylkää perinteisen happy endin ja päättyy juuri siten kuin elokuvan päähenkilö haluaisi sen päättyvän.

Mutta tästä kaikesta huolimatta Wrestlerin lopetus on jotakuinkin yhtä avoin kuin suomalaisen automarketin pääovi juhlapyhänä. Seuraavaksi kerron miksi, joten spoilerikammoiset voivat häipyä vaikka virkkaamaan pöytäliinaa.

Kun asiat näyttävät kaatuneen, Randy tekee ensimmäisen päätöksensä. Hän suostuu juhlamatsiin. Hän ei tee sitä rahasta. Puhelun aikana selviää, ettei Randylle makseta matsista mitään. Tämän jälkeenkin leffassa tarjotaan vielä mahdollisuus onnelliseen loppuun: Cassidy ehtii Randyn luokse, kun tämä on astumassa kehään. Randy kuitenkin valitsee kehän naisen ja happy endin sijaan.

Matsin aikana käy sitten juuri niin kuin saattoi odottaa: Randyn terveys pettää ja sen huomaa kaikesta. Kun ottaa huomioon, kuinka Randy on toistellut elokuvan aikana saavansa yleisöstä voimaa ja muistuttanut miten häneen ei satu kehässä, ei liene liioiteltua olettaa, että painijalla on slaagi päällä.

Tästä huolimatta Randy ei suostu luovuttamaan eikä lopettamaan, vaikka hänelle annetaan siihen useampikin mahdollisuus. Edes vastustajan useaan otteeseen tarjoama selätysvoitto ei kelpaa, koska Randy on tullut hakemaan kehästä jotain muuta.

Vielä ennen lopullista päätöstään Randy vilkaisee sisäänkäyntiin vain nähdäkseen, että Cassidy on lähtenyt. Kehän ulkopuolisella maailmalla ei ole enää mitään tarjottavaa hänelle.

Randy käyttää viimeiset voimansa köysiin könyämiseen, tervehtii yleisöä, hyppää tavaramerkkiliikkeellään pois kuvasta – myös sanan toisessa merkityksessä. Randy kuolee luultavasti juuri sellaisen taistelijakuoleman ”perheensä” keskellä kuin halusikin kuolla.

Ja miksi ei kuolisi? Hän ei enää koskaan saisi ympärilleen samanlaista yleisömerta. Itse asiassa Randyn kuoleminen ”Ram-Jamilla” on jotakuinkin niin onnellinen lopetus kuin The Wrestler voi saada. Kuolinkorinoiden näyttäminen ei ole enää olennaista eikä se olisi kovin kosheriakaan.

Luovutaan tähtipelleilystä arvioissa

* * *Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä Arto Pajukallio antaa tänään kahdelle elokuvalle saman arvosanan eli kolme tähteä. Nuo elokuvat ovat Mulholland Drive ja Lämäri l. Slap Shot.

Tarkoittaako tämä, että David Lynchin unihoureinen Hollywood-tarina on yhtä hyvä elokuva kuin Paul Newmanin tähdittämä lätkäkomedia?

Ei tietenkään. Uskottavampi selitys olisi, että Pajukallion mielestä Lynchin leffa ei ole ohjaajan parhaimmistoa ja Lämäri on hauskaa ajanvietettä.

Mutta niin vain siinä molempien perässä möllöttää kolme asteriskia, tsup tsup tsup. Jokuhan voisi vaikka ensivilkaisulla luulla, että noiden kahden elokuvan välillä on vaikea tehdä valintaa, kun näyttävät molemmat olevan kohtuullisen hyviä.

Mikä on tietenkin aivan päinperseinen ajatus. Ymmärrän, että arvosanoilla yritetään parantaa lehden selailtavuutta, mutta jos tähtien ohessa ei ole tuon pidempää tekstikatkelmaa, ollaan pulassa. Nehän pikemminkin johtavat lukijaa harhaan. Kuinka vertaillaan tapauksia, joista ensimmäisessä elokuvassa on tasaisissa määrin paskaa ja loistavuutta ja toinen on tasaisen keskiarvoisen hyvä? Entä mitä tehdään, kun tekstissä elokuvaa ylistetään/alistetaan, mutta tähdet ovat toisesta maailmasta? Voiko arvosanoja vertailla yli kieli-, genre-, ikärajojen?

Lyhyesti sanottuna: onko tähdistä mitään hyötyä?

(Julkaistu alun perin AHBoSGissa elokuussa 2007. Juttu kirvoitti monta hyvää kommenttia, jotka kannattaa käydä lukemassa.)

Maria Larssons eviga ögönblick (2008)

Vuoden ensimmäiseksi teatterileffaksi valikoitui pari kuukautta myöhässä Jyväskylään saapunut Ikuistetut hetket (Maria Larssons eviga ögönblick, 2008). Ruotsalaisen veteraaniohjaaja Jan Troellin elokuva on toimivaa perusdraamaa ja uskottavantuntuinen ajankuva malmölaisen työläisperheen elämästä 1900-luvun alkuvuosina.

Köyhyydessä, kurjuudessa ja avioelämän pettymyksissä vellova kerronta on vähäeleistä ja nojaa verraten niukasti dialogiin. Ratkaisu on toimiva, sillä roolituksen ja järjestään laadukkaan näyttelijätyön ansiosta henkilöhahmojen toiminta on motivoitua silloinkin, kun heidän vaikuttimiaan ei kielellistetä. Ilmeikästä Heiskasta ja mainion historiallisen karaktäärin omaavaa Persbrandtia ei ole suotta kehuttu päärooleistaan.

Dramaturgia kärsii jonkin verran siitä, että Persbrandtin rähjäämiseen ja rellestämiseen keskittyvä perheenisä esitetään turhankin negatiivisena hahmona. Esille olisi voinut tuoda enemmän myös hahmon pidettäviä puolia, vai mihin perustuu, että tämä saa töppäyksensä toistuvasti anteeksi? Vaikka tarinassa sivutaankin suuren maailman tapahtumia kuten työläisten järjestäytymistä ja ensimmäisen maailmansodan liikekannallepanoa, tässä ei ole haettu eeppistä mittakaavaa. Elokuvan tuokiokuvauksille olisi varmasti riittänyt vähempikin kuin 131 minuuttia – olkoonkin, että ne kuluivat teatterissa melkein huomaamatta.