Kuva

John Watersin Pink Flamingosia katsoessa tulee tietenkin hylänneeksi kaikki elokuvan katsomisasentoon liittyvät käytänteet, koska juuri niitä vastaan elokuvassa ollaan liikkeellä. ”Kulttielokuvien” katsominen on muutenkin perin omituista puuhaa juuri siksi, koska ne mitätöivät arvottamisen; miten arvottaa leffa huonoksi, jos tarkoituksenakin on ollut tehdä huono leffa jne. Yleisesti paskoista elokuvista puhutaankin tyyliin ”se oli niin kauheaa paskaa että se oli aivan mahtava” tai vastaavasti ”se ei ollut tarpeeksi huono ollakseen hyvä”. Jälkimmäinen vaihtoehto on tietenkin pahin, sillä silloin kysymys ei ole enää kummastakaan ”maalista” – hyvästä tai huonosta – vaan keskinkertaisuudesta ja yhdentekevyydestä, joka tuntuu olevan tässä kulttuurivaiheessa se kaikkein pahin juttu. Ääripäät kyllä herättävät huomion aina ja siten spektaakkeli toimii. Tietenkin kulttikuvat voi tuomita suoralta kädeltä arvottomaksi skeidaksi, mutta se on laiskaa.

Kysymys on perusujutusta, tylsyyteen ja toisaalta ahdistukseen kuolemassa olevan ihmisen ajatteluvaiheesta, jossa muodikkuuden vaatimuksesta paskuus käännetään ironiamanööverin kautta tyylikkyydeksi ja arvoksi sinänsä (leikin nyt hetken, että en ole relativisti joka sanoo, että miksi se olisi sen alempiarvoisempaa kuin mikään muukaan jne). Asia on loputon ryteikkö, koska siihen toisaalta sekoittuu myös alakulttuureja ja diasporassa eläviä vaihtoehtomoraaleja (queer jne), jotka kenties katsovat Pink Flamingosin kaltaisia elokuvia ”rehellisemmin” ja suurempaa samastumista kokien, vailla ulkopuolisia muodin vaatimuksia ja siten analyysiparalyysin kautta ohjattua katsomista (jollaisesta esim. allekirjoittanut ”kärsii”). Mutta ei hurskaille kannata paasata, kuten J. Kristus joskus letkautti. Tärkeintä tietenkin olisi levittää kulttielokuvaa juuri sinne, missä sitä vähiten odotetaan ja missä sitä kammoksutaan eniten.

Se on tietenkin nykyään melko mahdotonta, koska paskansyöntiä, peräreiän supistelua (sinänsä hieno kohtaus, aivan kuin perse iskisi silmää, tai se peruspsykokuvastollisempi; hengittäisi), poskihoitelua, shemale-osastoa jne. näkee netissä päivittäin, jos haluaa. Usein vaikkei haluaisikaan. Kiinnostavaa elokuvassa onkin se – jos kohta olenkin sitä mieltä että kysymys on nimenomaan Watersin elokuville ja siten tietylle b-leffojen genrelle tyypillisestä piirteestä (esim. Troma) – että shokeeraavimmat kohtaukset menevät saman sympaattisen huvituksen vallassa kuin kaikki muukin. ”Hehee, näytteleepä toi huonosti. Hehee, onpas huonosti kirjoitettu. Hehee, nyt tossa on lähikuvia supistelevasta pyllynreiästä”.

Tämä johtuu siitä, että Waters luo elokuviinsa sympaattisen yhteisöllisyyden ja perheellisyyden tunteen. Päähenkilö Divine saattaa olla 130-kiloinen drag-kuningatar, hän saattaa ottaa suihin omalta pojaltaan, hän saattaa murhata ihmisiä koska nämä ovat ”syyllistyneet typeryyteen” ja syödä lopuksi koiranpaskaa, mutta silti sympatiat ovat hänen ja hänen ”omituisen” perheyhteisönsä puolella. Mainittakoon, että Divinen poika harrastaa kanoja, äiti elää pinnasängyssä ja syö kananmunia, kämppäkaveri/tytär (en päässyt aivan selvyyteen kumpi, eikä sillä toisaalta ole väliä) saa kiksejä siitä kun poika harrastaa kanaleikkejään, maitomiehen tavoin pukeutuva Munamies vierailee ajoittain ja myy isossa salkussa erikokoisia ja värisiä munia ja päätyy lopulta naimaan munia rakastavan äidin jne.

Sympatia voitetaan jo pelkästään sillä, että elokuvassa on perinteinen antagonisti, tai itse asiassa kaksi: perverssi pariskunta, joka vihaa Divineä siksi, koska tämä saa julkisuutta ja tituleeraa lehdistössä olevansa ”maailman saastaisin ihminen”. Pariskunta on siis kateellinen Divinen saamasta huomiosta ja tuntee kokeneensa vääryyttä, sillä he ovat mielestään vähintään yhtä saastaisia. Toisaalta he eivät voi puhua lehdistölle itsestään, koska myyvät kellarista lapsia: äidit kidnapataan, raiskataan (tämän suorittaa miespalvelija) ja vangitaan kellariin ja lopuksi he kuolevat synnytyksessä. Lapset he myyvät lesbopareille ja rahat he käyttävät heroiinin myymiseen koululaisille. Varsin saastaista toimintaa sekin, siis. Pariskunta edustaakin jonkinlaista kaappipervertismiä, joka toimii esimerkiksi myös Buñuelin myöhäiskauden elokuvissa porvariston kaksinaismoralismin tunnusmerkkinä: pinnalta katsoen pariskunta pyörittää laillista bisnestä ja ylellisessä talossa, mutta mitä löytyykään kellarista.

Vastaavasti Divine perheineen elää nomadistisesti rämässä asuntovaunussa keskellä peltoa eikä hänelle ole osoitetta saati pysyvää kotipaikkaa, sillä hän on jatkuvasti pakomatkalla. Jollain ihmeen keinolla Divine kuitenkin onnistuu saamaan juttunsa lehtiin lävitse ja pysymään silti vapaana. Jos poliiseja erehtyy tulemaan paikalle, Divine perheyhteisöineen syö nämä. Lehdistökin syö hänen kädestään. ”Maailman saastaisin ihminen” -titteli kääntyykin yhtäkkiä kunniamerkiksi ja ”hyvän” tunnukseksi. Lopulta Divine julistaa itsensä saastaisimmaksi lähinnä siksi, koska onnistuu vangitsemaan ja ampumaan porvaripervopariskunnan hengiltä (missä ei ole mitään saastaista), itse asiassa ”suorassa lähetyksessä” siinä mielessä, että lehti- ja radiomedia ovat paikalla (mikä toki on jo astetta saastaisempaa).

Pariskunta on oikeastaan huomattavasti Divineä saastaisempi kaikessa kaksinaamaisuudessaan ja rakenteellisessa paskistuksessaan (huumeiden myyminen koululaisille, kidnappaaminen, raiskaaminen, jatkuva kuolemantuottaminen). Divine tuntuu tekevän kaiken lähinnä spektaakkelin halusta siinä missä pariskunta harrastaa ties mitä pitkäikaista tuhoa aiheuttavaa katseilta piilossa ja silti kateellisena. Kaikessa on läsnä vahva karnevalismin henki, eikä mitään oikeasti kumouksellista tapahdu: Pink Flamingosin runko on yksi maailman vanhimmista tarinoista, se on vain kuorrutettu kakalla. Itse asiassa se on äärimmäisen konservatiivinen elokuva. Toki täytyy muistaa, että luultavasti Waters ei ole mihinkään älyllseen tutkimiseen tai kyseenalaistamiseen pyrkinytkään, mikä on jälleen yksi kikka genre-ohjaajien arsenaalissa. Kokonaan huomioimatta jätän tässä näyttelemisen, ohjauksen, kameratyöskentelyn…kaikki on tietysti totaalisen huonosti tehty (jos kohta dialogi on pullollaan purevaa herkkua).

Olen nähnyt Watersilta aiemmin vain kaksi myöhäistuotantoa edustavaa elokuvaa, mutta ne tuntuisivat olevan enemmän tai vähemmän Pink Flamingosin laimenteita: Cry-Babyn (Johnny Deppin ensimmäinen läpimurtorooli) ja Cecil B. DeMentedin. Molemmat ovat melko turhia elokuvia, joissa täysin samaa teemaa (moni-ilmeinen pervoperhe riehuu lupsakkaasti, aina on jokin keskushahmo joka on vielä muitakin pervoja ”suurempi”) käsitellään Hollywood-filtterin lävitse. Tuolloin elokuvat alkavat muistuttaa SubTV:n myöhäisillan pehmopornostelumakasiiniohjelmia: ne ovat jonkinlaisia tympeitä kiiltokuvia alakulttuurista, jos kohta ovat stereotypioissaan häkellyttävän kankeita, neonvärisiä ruumiita. Periaatteessa pin-up -estetiikkaa ilman estetiikkaa. Jopa Cry-Babyn rumiluksen, Hatchet-Facen, naamameikki ja ilme ovat kuin jonkinlainen vääristynyt parodia Divinen pimeää valoa loistavista kasvoista. Se on melko surullista, sillä Pink Flamingos on kuitenkin aika uniikki tapaus, joka ei kuitenkaan ota ikinä varsinaista seuraavaa askelta. Vaikka drag-isäiti ottaakin jälkikasvultaan poskeen ei perusmoraalinen tapakoodi silti pohjimmiltaan murru: miksi esimerkiksi saastan kuningatar kauhistuisi siitä, että hänelle lähetetään kirjekuoressa pökäle? Entä miksi pervopariskunta kauhistuisi siitä, että Divine poikansa kanssa nuoleskelisi ja kastelisi kuolallaan koko heidän talonsa sisustuksen? Eikö saastaisuus olekaan kivaa? Vai ovatko jotkut kuitenkin aina saastaisempia kuin toiset?

Watersin tuotanto näyttääkin ”pervojen” paikan vahvistamiselta, puolustamiselta tai ylipäänsä sen inhimillistämiseltä. Sen odottaisi olevan repivää ja koodeja murskaavaa, mutta itse asiassa se onkin lähes yhteisöllinen ja rakastava ele. Sanon ”lähes” siksi, koska myöhempi tuotanto tuntuisi oleva ainoastaan laimeaa ja surullista, eikä ole suunnattu oikein kenellekään.