Kuva

Spoilerikammo eli juonipaljastuksista valittaminen on ikuisuusaihe. Viimeksi törmäsin siihen Helsingin Sanomien Man of Steel -jutun yhteydessä, kun siitä nuristiin Twitterissä ja tänään jatkoimme aiheesta Hannu Björkbackan kanssa.

Nykyinen spoilerikulttuuri kärsii ainakin kolmesta vakavasta ongelmasta. Puhun nyt ensisijaisesti elokuvista, mutta samat asiat pätevät ainakin jossain määrin tv-sarjoihin, romaaneihin ja teatteriin, siis kaikenlaisiin (populaari)taideteoksiin, joissa on tarina.

1 Välillä tuntuu siltä, että kaikki juonen referointi etukäteen on spoilaamista. En puolustele edellämainitun Teris-arvion juonipaljastusta, mutta en ole varma, pilaako se katsomisnautintoa millään erityisen olennaisella tavalla. Mainitaanko siinä mitään sellaista, mitä ei voisi olettaa tapahtuvan Teris-elokuvassa?

Spoilereista etukäteen valittaminen on sinänsä huvittavaa, että eihän minkään yksittäisen juonenkäänteen merkitystä tai vaikutusta voi tietää ennen kuin nähnyt elokuvan. Toisaalta taas useimmat elokuvat kestävät useamman kuin yhden katsomiskerran, vaikka silloin tarina on jo tuttu. Pientä tukea tälle tulkinnalle tarjoaa parin vuoden takainen tutkimus, jonka mukaan edes yllätyksiin perustuvat novellit eivät menetä viehätystään, vaikka lukija tietäisi tarinan lopputuloksen etukäteen.

On epäilemättä erilaista nähdä Fight Club ilman, että tietää Tyler Durdenista yhtään mitään, kuin katsoa elokuva tai lukea kirja niin, että fiktiivisen herran salaisuus on tiedossa. Mutta erilainen ei tarkoita parempaa tai huonompaaa, vain erilaista.

2 Spoilereista valittaminen panee juonen etusijalle teoksen kaikkiin muihin osatekijöiden verrattuna. Mutta kun elokuvissa on niin paljon muutakin – on näyttelijät, on kuvaus, on musiikki, on leikkaus, on rytmi, on himoa, on myötäelämistä, on naurua… ties mitä. (Jos kerran joku haluaa keskittyä pelkkiin tarinohin, menköön istumaan leirinuotion äärelle. Siellä audiovisuaalisuus ei pääse sotkemaan jutuniskentää.) Milloin viimeksi olet nähnyt harmittelua siitä, että elokuva-arvio paljastaa niin paljon näyttelemisen tyylistä? Miksei niistä kirjoittaminen ole spoilaamista aivan samalla tavalla kuin juonen käsitteleminen?

Vastaus on tietenkin siinä, että juonen voi esittää sanallisesti melko tyhjentävästi, kun taas elokuvan muut piirteet eivät käänny tekstiksi yhtä vaivattomasti. Näyttelijästä voi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjasarjan, mutta silti ei saa ilmaistua kaikkea sitä, mikä mahtuu 90-minuuttiseen elokuvaan. On myös täysin mahdollista, että toiset teokset (köhhuonommat?köh) ovat alttiimpia spoilaamiselle kuin toiset, sillä niissä ei ole juonen lisäksi paljon muuta mutusteltavaa.

3 Spoileriallergian suurin haitta on kuitenkin siinä, että se voi rampauttaa kritiikin. Ensinnäkin kritiikin täytyy olla mahdollisimman vapaata, joten mainoskampanjoiden – joihin muuten sisältyvät tekijöiden lausunnot ja pyynnöt (terve vaan, Matthew Weiner) – esittämät mysteerikysymykset ja muut tempaukset eivät vaikuta.

Perimmäinen ongelma on kuitenkin siinä, että esteettiset arviot eivät voi koskaan olla objektiivisia. Niiden pitäisi kuitenkin perustua tosiasioihin, jotta lukijat voivat verrata omia makujaan ja päättelyketjujaan kriitikon vastaaviin: elokuvassa on asiat X ja Y, jonka takia kriitikko arvelee, että Z on epäonnistunut ratkaisu. Jos kriitikko ei saa mainita X:ää ja Y:tä, miten ihmeessä hän voi perustella näkemyksensä?

Jos siis olen sitä mieltä, että Jude Law’n ilme Sherlock Holmes 2:n lopussa on koskettava, niin kai minun pitää jotenkin perustella ja kontekstoida käsitykseni? Etenkin kun yritin tarkoituksella muotoilla tekstin niin, ettei sitä voisi pitää spoilerina. Ainakin parin kommentoijan mielestä epäonnistuin, vaikka he kirjoittivat kommenttinsa ennen kuin elokuva oli edes ehtinyt teattereihin.

Kaiken tämän jälkeen haluan painottaa, etten missään tapauksessa tarinan läpikäymistä arviossa aina perusteltuna ja puolusteltavana ratkaisuna. Itse asiassa minun mielestäni sitä saisi olla elokuva-arvioissa paljon nykyistä vähemmän, sillä useimmiten se ei ole lainkaan tarpeellista, kiinnostavaa tai relevanttia.

Mutta jos haluaa kirjoittaa siitä, miksi Star Trek: Into Darkness on höpö elokuva, on pakko puhua Benedict Cumberbatchin hahmosta – vaikka se onkin spoileri.