Elokuvia ranskalaisin viivoin / tammikuu 2010

Näiden tiivistelmäjuttujen kirjoittaminen on muuttunut jo aikaa sitten tuskaksi. Kirjoitan leffoista rahaa vastaan Kaistalle, jossa yritän sisällyttää niihin juttuihin ajatuksen tai parhaimpiin jopa kaksi. Välillä sitä ajattelee, että pitäisi varmaan muistakin kuin uusista elokuvista kirjoittaa vähän laajemmin, mutta kun.

Nämä taas eivät ole arvioita vaan pikemminkin muistiinpanoja, aikakapseleita tulevaisuuden Ollille, joka voi sitten päivitellä nykyhetken Ollin tyhmyyttä. (Moi tulevaisuuden Olli! Joko ajat sähköskootterilla?) Point being: jos en sorvaa jotain muistiin heti, on sitten rästissä kaksisataa elokuvaa, joista ei tule ainakaan sanottua mitään, vaikka osasta ehkä vielä tahtoisikin.

Sen verran pakkomielteinen näemmä olen, että on pakko kirjata ylös kaikki katsotut kuvat johonkin, ja olkoon se jokin sitten tämä. Asiaan!

Adaptation, Dr Horrible’s Sing-Along Blog, Ong-Bak, There Will Be Blood, Ystävät hämärän jälkeen ja Zodiac saa omat redux-merkintänsä. Halusin vaan kirjata muistiin, että olen katsonut ne tässä ihan just.

Olen nähnyt Avatarin nyt kahdesti ja saatan joutua vielä kolmannenkin kerran, ellen onnistu puhumaan itseni ulos siitä. Mutta se ei tarkoita, että James Cameronin pöhömammutti olisi mitenkään erityisen hieno leffa. Juu, efektikaverit on loihtineet melkolailla fotorealistisen maailman, mutta käsis on niin ponnetonta kierrätystavaraa, että hohhoi. Miksi sitten melkein kolme katselukertaa? Selitän sen myöhemmin…

The Box -arvio ilmestyy Kaistalle parin päivän päästä.

Eläinten veri oli julmetun tiukka lyhytdokkari – semminkin kun olin lukenut Orionin ohjelmistoa niin huonosti, etten edes tiennyt moisen olemassaolosta. Päättömiä vasikoita sätkimässä, hevonen romahtamassa paikalleen, ketju lehmän aivoissa. Jos leffa olisi kuvattu värillisenä, olisi saattanut tulla liian paha olo.

Invictus osoittaa, että rasismin päättämiseen tarvitaan rugbyottelu, tai jotenkin noin Reverse Shotissa vittuiltiin. Ja oikeassa ovat, siis siinä, että Nelson Mandelan hagiografia on aika tylsä, liian pitkä (10 minsaa liikaa palloa ja 10 minsaa liikaa juonen selittämistä) ja musiikit on kammottavat, mutta: jos fiktioelokuva saa mut itkemään, se ei ole aivan arvoton. Vaikka olisi huonokin. Tosin mun mielestä Clintin edelliset ohjaustyöt kärsii täsmälleen samanlaisista ongelmista, joten mene ja tiedä.

Musikaalifani saattaa kiinnostuakin Ninestä, mutta minusta se oli lähinnä tylsä. Okei, Penelopen pepun ja Marionin kasvojen tiiraaminen viihdyttää tovin, mutta ei tarpeeksi pitkään. Nathanielilla oli yhdeksän ajatusta, joihin voinen suunnilleen yhtyä.

Paha perhe on ohjaaja-käsikirjoittaja Aleksi Salmenperän kolmas kokoillan elokuva, ja se on hyvä, kuten edeltäjänsäkin. Ville Virtasella on mainiot elokuvakasvot, sellaiset, joita jaksaa katsella, vaikka hän ei varsinaisesti tekisi mitään. Diggasin tapaa, jolla informaatioarvoltaan tavallisesti tyhjät jaaha, vai niin -tyyppiset lausahdukset saatiin kuulostamaan merkittävältä dialogilta. Ja loppukuva on hieno.

Paholainen luultavasti saattaa olla ensimmäinen koskaan näkemäni Bresson-elokuva. (Tiedän.) Etenkin alkupuolen suora saarnaaminen luontotuhokuvilla sai lähinnä haukottelemaan, mutta muuten symppasin suuresti lattiaa tuijottelevia nuoria kapinallisia ja heidän latteasti lausuttuja repliikkejään. Milloin tyylistä tulee maneeri? Ei ainakaan tässä leffassa, vielä. Minusta.

Ei ole kovin vaikea ymmärtää, miksi Séraphinea esittävä Yolande Moreau sai nipun palkintoja roolistaan Ranskassa. Siksi, että hän on orastavasta mielisairaudestaan huolimatta omanarvontuntoinen nainen, jota voi katsoa ilman että alkaa tuntea sääliä tai häpeää. Se on aika hyvin tällaiselta ressukkakuvaukselta.

Silmät ilman kasvoja leikittelee alkupuolella peiliteemalla hauskasti, tajuaa pitää hirviön kasvottomana ja tohtorin näyttelijä vetää överiksi kuten tämmösessä kauhupätkässä pitääkin. Näin leffan Eläinten veren jälkeen, eikä ole kysettäkään, etteikö teurastamodokkari olisi näistä kahdesta se kauhistuttavampi.

Torontolaisten vuosituhannen parhaaksi elokuvaksi äänestämä Syndromes and a Century on erikoinen, harkittu ja hauska. Kamera on staattinen suuren osan ajasta, hahmot puhuvat niitä näitä, eksyvät välillä kuvan ulkopuolelle, outo nainen tuijottaa kameraa, tarinat alkavat toistua (mutta ei identtisinä) ja lopussa on lynchiaaninen putki, johon savu katoaa. Vai tuleeko se sieltä pois ja kuva on vain käännetty edestakaisin? Lisäksi elokuvassa on hieno otos, josta taidan kirjoittaa vähän myöhemmin lisää.

Ådalen 31 on vähän niinko sama elokuva kuin Paul Greengrassin Bloody Sunday, innit? Paitsi että rauhallisempi, vähäeleisempi ja -verisempi ja siinä on tissit.

Yhteensä 16 pitkää + 1 lyhäri.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.