Ohos. Kriitikko Jonathan Rosenbaum (Film Comment, Chicago Reader, Cahiers du cinéma) iski aika tiukan vastarannan kiiski -valinnan: vuoden 2009 paras elokuva on Helsinki, ikuisesti.
Elokuvallisia huomioita maailmalta 3.01.2010 – 4.01.2010
- Roger Ebert, (liian) tunteellinen kriitikko – The reason for this is because Ebert is too emotionally dependent in his critiques; of the thousands of reviews he's written, you can certainly point to a few dozen, maybe a hundred or two, that are gems–well written (and, let's face it, the man won his Pulitzer for his wordsmithing, not his critical skills) and insightful about the film and its aspects
- Neil Gaimanin kirjoittama ja ohjaama Statuesque-lyhäri – ehkä pientä yliyrittämisen makua
- Falling Down, Walking, Destroying, Thinking: A Conversation with Béla Tarr – The following exchange appeared in Cinema Scope no. 8, September 2001.
10 vuotta, 10 elokuvaa: There Will Be Blood
Liekö Paul Thomas Andersonin päässä naksahtanut jotain 2000-luvun vaihteessa? Käsikirjoittaja-ohjaajan Boogie Nights ja Magnolia olivat molemmat melkoisia ensemble-pläjäyksiä, Punch-Drunk Love ja There Will Be Blood puolestaan keskittyvät kahteen–yhteen hahmoon. (Jätän Hard Eightin pois laskuista siksi, että se on muutenkin selvästi pienimuotoisempi eli halvalla tehty esikoinen; hyss!) Että kun aiemmin PTA orkestroi ihmismassoja kuin palapelejä, niin nyt hän antaa filmin kyllästyä yhden ihmisen, yhden näyttelijän, yhden Daniel Day-Lewisin olemuksesta.
Muistelen Guardianin kriitikon kirjoittaneen, että Day-Lewisin näyttelijäsuoritus TWBB:ssä on niin suuri, että kukaan muu tuskin mahtui näyttelemään mitään koko planeetalla samana päivänä. Siinä on enemmän kuin hitunen totuutta. Kyseessä ei ole hienovarainen tai pienieleinen huitaisu, vaan Näyttelemistä ja Suoritus isoilla alkukirjaimilla. En tiedä, onko se hyvää näyttelemistä – sillä moisen määritteleminen aukottomasti lienee mahdotonta – mutta himpuran hauska sitä on katsoa. Silmiään ei saa irrotettua ukosta.
Jenkkikriitikoiden mielestä oli selvää, että vuoden 2007 parhaat/isoimmat/tärkeimmät/elokuvallisimmat elokuvat olivat TWBB ja No Country For Old Men. Sittemmin Coenien hiljainen fatalistipätkä meni ja nappasi keskeiset Oscarit, joten ajan myötä populaarikritiikissä siitä tuli vuotensa keulakuva. Muistan vielä, miten hienoa oli katsoa molemmat leffat ennen kuin ulkopuolinen taho oli asettanut niitä keskinäiseen paremmuusjärjestykseen. Eihän niillä edes ole paljonkaan yhteistä, joten jälkikäteen näyttänee oudolta, että niitä edes pidettiin jotenkin parivaljakkona. Kyseessä on kuitenkin kaksi erilaista elokuvaa kahdelta erilaiselta elokuvantekijältä, molemmat omalla tavallaan hienoja. Minulle tosin NFCOM:in hyytävä kylmyys oli liikaa, vaikka leffa onkin formaalisti erinomainen.
Kymmenen vuotta, kymmenen elokuvaa -listalla TWBB on kuitenkin ennen kaikkea ohjaajan takia. Paul Thomas Anderson on kuulunut seurattavien tekijöiden listalle siitä saakka, kun kävin katsomassa Boogie Nightsin Joensuun Aallottaressa. Jyväskylän Elohuvissa nähdyn Magnolian kohdalla en oikein tiennyt mitä odottaa, koska tuohon aikaan vahtasin elokuvien valmistumista huomattavasti vähemmän kuin nykyään. Toisin sanoen olin varmaankin lähempänä keskivertokansalaista, joka tajuaa leffojen olemassaolon siinä vaiheessa kun trailerit alkavat pyöriä teatterissa. Nykyäänhän sitä riemuitaan jokaisesta Varietystä löytyvästä ”X.X. on ostanut option Y.Y:n kirjaan Z.” -jutusta, vaikka liekö moisessa touhussa mitään tolkkua.
Minne ihmeeseen tämä kirjoitus ajautui?
**********
Seuraavaksi: esiteinivampyyri.
10 vuotta, 10 elokuvaa: Adaptation
Varsin monella on kertomus ensimmäisestä hetkestä, jolloin he tajusivat, että tv-ohjelmat tai elokuvat eivät vain ilmesty tyhjästä valmiina, vaan joku tekee ne. Saatan olla vähän hidas, mutta minulle moinen välähdys koitti keväällä 2003, jolloin Charlie Kaufman astui elämääni.
Toki olin nähnyt Being John Malkovichin Jyväskylän Elohuvissa silloin kun se toimi vielä matineateatterina, mutta sen erinomaisuus ja outous meni enemmän Spike Jonzen piikkiin. Hän kun oli tuttu mainioista musiikkivideoistaan, jotka olivat erikoisella tavalla nyrjähtäneitä minikertomuksia. (Sivuhuomio / sekava muisto: Kun Oskari aikanaan kertoi, että Buddy Hollyn ohjaaja oli nimeltään Spike Jonze, korjasin häntä sanomalla että tarkoitat varmaan Spike Jonesia… jolla tarkoitin kylläkin Spike Leetä. Besserwisseröinnissä on vaaransa. Anyhows.)
Adaptation oli elokuva, joka tuntui olevan enemmän kirjoittajansa kuin ohjaajansa käsialaa. Guardianissa haastateltiin Susan Orleania, joka vakuutteli poikkeavansa merkittävillä tavoilla valkokangasminästään. Leffan käsikirjoitus oli Charlie ja mukamas edesmenneen Donald Kaufmanin nimissä, mikä synnytti kiinnostavan tilanteen, kun Adaptation pääsi parhaan käsikirjoituksen Oscar-ehdokkaaksi. Samanlaista Oscar-todellisuuden vääntelyä on tarjolla aina kun Coenien leffa on ehdolla leikkauksesta ja kirjekuoren avaamista odotellessa mosaiikkiruudussa näytetään Roderick Jaynesin valokuvaa.
Jollain kummallisella tavalla hikoileva ja keskivartalolihava Nic Cage sopi täydellisesti mielikuvaani neuroottisesta käsikirjoittajasta. Vaikutelmaa tehosti entisestään se, millaisen itsevarman ääliön Kaufman ja Cage tekivät Donaldista, jonka kuolemattomien elokuva-analyysien joukkoon kuuluu muun muassa fraasi technology versus horse
. Olen aika monen muun kanssa sitä mieltä, että Adaptationin loppu on pöhkö, mutta ainakin se on Donaldin kirjoittamana johdonmukaisen pöhkö. Harvoin sitä onnistuu tekemään parodiaa, joka onnistuu sekä pilkkaamaan että ylistämään kohdettaan (ks. kuitenkin Hot Fuzz).
Sittemmin olen tietenkin hakkinut hyllyyni kaikki Kaufmanin kirjoittamat elokuvat, paitsi en Human Naturea, koska se tuntui epäonnistuneelta. En osaa sanoa tarkemmin miksi, sillä onhan se teemoiltaan varsin täyttä Kaufmania, mutta kenties juuri muiden rainojen erinomaisuus on korostanut Human Naturen puutteita.
Adaptation edustaa Kymmenen vuotta, kymmenen elokuvaa -listalla niinkin epämääräistä kategoriaa kuin käsikirjoitukset. Kelpoja kilpailijoita on paljon, sillä kyllähän jo yksin Andyn itsensä kynäilemistä kuvista katkeransuloinen Eternal Sunshine of the Spotless Mind ja synkeän eksistentialistinen Synecdoche, New York ovat vähintään yhtä hienoja elleivät hienompiakin teoksia, mutta niiden trailerissapa ei soinut Under Pressure.
**********
Seuraavaksi: dokumenttiohjaajan suunnitelma muuttuu.
30 minuutin elokuva siitä, millaista elokuva oli 2000-luvulla
Matt Zoller Seitzin ja kumppaneiden kaksiosainen 30-minuuttinen videoessee on paras tähän mennessä kohtaamani esitys siitä, mitä näimme ja koimme elokuvateatterissa 2000-luvun alkupuolella. Se ei ole kaikenkattava, mutta se on laaja ja ennen kaikkea se on kaunis.
We Love the Aughties: An End-of-Decade Clip Party, part one (video)
We Love the Aughties: An End-of-Decade Clip Party, part two (video)
Videoiden oheen The L Magazineen on kirjoitettu myös pari tekstimuotoista esseetä, nimittäin The L Magazine: 2000-2004 in Film ja The L Magazine: 2005-2009 in Film.