Kuva

Kuvittelisin nykyään tietäväni elokuvista jo jotain. Tiedän mistä pidän ja osaan, ainakin välillä, sanallistaa analyysini. Teatterin kanssa on hankalampaa.

Muutettuamme Helsinkiin kolmisen vuotta sitten olemme pyrkineet visiteeraamaan teatterissa suhteellisen usein. Ei varmaan olla vielä ihan keski-ikäisen toimistotyötä tekevän naisen tasolla (go keski-ikäiset naiset!), mutta suhteellisen ahkeria kuitenkin. Kansis, Ryhmis, Kom ja Q ovat jossain määrin tuttuja, Kaupunginteatteri ja muut ryhmät vähemmän.

Eilen kävimme katsomassa Idiootin. Muistelin Hesarin kritiikin olleen aika varovainen ja moni muu googlaamalla löytynyt juttu oli samansuuntainen: rajua menoa ja meininkiä, mutta jotain puuttui.

Minusta Idiootti oli todella mainio.

Mutta tiedostan myös, että mielipiteeni on vajavainen. On nimittäin niin, että ennen pääkaupunkilaistumista teatterikokemukseni oli silkinohut. Ei se paksu ole vieläkään, sillä draamatottumuksiani voisi verrata siihen, että katsoo pelkästään uusia Hollywood-rainoja ja kaikkein kuuluisimpia indietuotantoja. Toisin sanoen skaalani on kapea.

Toisekseen en oikein osaa katsoa näytelmistä oikein mitään muuta kuin näyttelijöitä. Se ei ole sinänsä erityisen huono asia, sillä onhan aivan eri asia katsoa yhtenäistä, reaaliaikaista näyttelijänsuoritusta kuin viikkojen mittaan kokoon parsittua elokuvanäyttelemistä. En sano että parempi tai huonompi, vaan eri asia. Jostain syystä siedän – ja nautin – häseltämistä ja pöhköilyä teatterissa paljon enemmän kuin elokuvissa.

Se nyt vaan on ihan hillittömän hauskaa, kun Hannu-Pekka Björkman poukkoilee ympäriinsä kuin kärpän housuihinsa tunkenut akrobaatti ja hihittää äänellä, joka tuo mieleen itse perkeleen vasemmalla olalla istuvan korpin. (Björkman-fiksaationi saattaa olla jo epäterveellä asteella. Joka tapauksessa herralle sellaisia terveisiä, että voitaisiinko mitenkään tehdä lapsia yhdessä?)

Kolmannekseen uppoan näytelmien maailmaan paljon harvemmin kuin elokuviin. Kehnossakin elokuvassa hyväksyn diegeesin enkä kyseenalaista sitä, kun taas teatterin katsomossa olen jostain syystä kiusallisen tietoinen perslihaksen puutumisesta, valonheittimen hiljaisesta naksumisesta tai siitä, että esiintyjän mikki rahisee. Tämäkään ei ole huono juttu an sich, koska ehdin ajatella kaikenlaista ja tyhjäkäynnillä oleva aivohan on mitä parhain luovuuden lähde.

Eikä tule unohtaa alkuhuuman vaikutusta. Asiaa voi havainnollistaa vaihtamalla tarkasteltavaa taiteenlajia. Miten moni elämäsi levyistä löytyi 13–17-vuotiaana? Veikkaan, että aika moni. Mahtaako asiaan vaikuttaa mitenkään se, että kuulit silloin useimpia musiikinlajeja ensimmäistä kertaa eikä sinulla ollut vertailupohjaa? Tai sitten elokuvat. Harvakseltaan elokuvissa käyvät jaksavat innostua suuresti jutuista, jotka Orionin penkkejä tiuhaan kuluttavat partasuut kuittaavat pelkkinä uudelleenlämmittelyinä menneiden vuosikymmenten oivalluksista.

Joka tapauksessa tästä kaikesta seuraa, että en pidä itseäni erityisen validina teatterikriitikkona, jos kohta saatankin olla reliaabeli. Toisin sanoen tarkoitan, etten ole varma siitä, miksi pidin jostakin näytelmästä. Ennakkoluulot ja kokemuksen puute rajoittavat minua.

Tosin kenties minulla on muutamia vahvuuksiakin. Muuan teakkilainen kaveri herkutteli ajatuksella siitä, että tutustuttaisi minut erilaiseen teatteriin. Armas avopuolisoni arveli, että kenties minun näytelmämakuni on perinteisempi kuin hänen. Voi olla, mutta toisaalta aukot kokonaisuudessa eivät isommin hetkauta minua. Matti Saarela kirjoittaa Idiootista näin: Reinikaisen dramaturgiset ratkaisut, kertojan jättäminen pois tarinasta, jättävät katsojan pulaan, jos Idiootin tarina ei ole ennestään tuttu.

Minähän en tunnetusti osaa edes lukea, joten Idiootti ei tosiaankaan ollut ennalta tuttu. Mutta entäs sitten? I would rather be confused for ten minutes than bored for five seconds, sanoi Jimmy McGovern. Vähän toisella tavalla asian formuloi David Simon: My standard for verisimilitude is simple and I came to it when I started to write prose narrative: fuck the average reader. Tarkoitan, että heikot kohtaukset tai epäonnistuneet näyttelijäsuoritukset eivät yleensä onnistu pilaamaan kokonaisuutta. Tämä lienee aiemmin mainitsemani löyhän katsojasuhteen kääntöpuoli: nautin hyvistä hetkistä ja jätän huonot huomiotta.

Mutta enemmän keksin itsestäni puutteita kuin vahvuuksia.

Joka tapauksessa olen tuumaillut, että pitää tässä ravata tukemassa korkeakulttuuria vielä jokunen vuosi ennen kuin asiasta uskaltaa avata suutaan sivistyneessä seurassa. Siihen asti aion olla hiljaa…

…ja nauraa joka kerta, kun HP Björkman pomppaa lavalle.